Risto Ahti; Neron omaelämäkerta; WSOY 2010

Teos on määritelty esseeromaaniksi, mikä on melko sekava käsite. Mietin mikä tässä voisi olla romaaninkaltaista, kun ei ole tarinaa, ei juonta, ei oikeastaan henkilöitäkään. Ahti on loistava kirjoittaja ja sanottavansa tiivistä, painavaa, aforistista. Tekstit eivät tyhjene kertalukemalla.  Olen oppinut tuntemaan Risto Ahdin runoilijana, tämä voisi olla proosarunoa myös. Teos  pitäisi lukea hitaasti, antaa tekstille aikaa avautua. Kirjasto määritteli laina-ajaksi kaksi viikkoa, jossa ehdin  puoleen väliin. Pakkohan tämä on ostaa.
*
Peter Franzén; Tumman veden päällä; Tammi 2010

Elokuva- ja tv-rooleistaan tunnetun näyttelijän omakohtainen tarina on sujuvasti ja eläytyvästi kirjoitettu. Tällaisten lapsuusmuistojen kirjoittaminen on raastavaa, mutta samalla terapeuttinen kokemus. Lukija järkyttyy pienen Peter-pojan urhoollisuudesta ja kyvystä selviytyä. Kiinteää rakkautta äitiin ja pikkusiskoon kuvataan hellyttävin yksityiskohdin. Monien kauhistuttavien tositarinoiden tavoin tämä kirja ei masenna, kovista kokemuksista huolimatta toivo ja elämänusko säilyvät. – Franzénin kerrotaan työstävän tarinaansa elokuvaksi, jonka aikoo itse ohjata. Kirja kannattaa lukea, siinä on muutakin kuin riipaisevia kohtauksia.
*
Selja Ahava; Eksyneen muistikirja; Gummerus 2010

Kiinnostava esikoisromaani nuorelta kirjoittajalta, joka on koulutukseltaan dramaturgi. Aiempi kirjallinen tuotanto käsittää elokuvien ja tv-sarjan käsikirjoituksia sekä kuunnelman. Ahava on myös tehnyt kokeellisia dramaturgisia teoksia. Kirjoittajan tausta ja tarinan aihe vaikuttaa romaanin tyyliin. Kirjoittaja kuljettaa päähenkilönsä Annan tarinaa eri elämänjaksojen ja asuinpaikkojen kautta. Erityisen hienosti kirjassa kuvataan Lontoota, jossa kirjailija on esittelyn mukaan asunut viisi vuotta. Kirja on parhaita lukemiani muistisairaan ihmisen sisäisen maailman kuvauksia. Minulle kirjan lukeminen oli eräänlaista surutyötä, olen uudelleen elänyt omia muistojani äidin viimeisistä vuosista.
*
Eila Kostamo; Isänkuvat; WSOY 2010

Osaava pitkän linjan kirjailija on julkaissut mielenkiintoisesti rakennetun sukutarinan. On taiteilijanainen, jonka pitkään vaiennut nuoruuden rakastettu ottaa yhteyttä sairastuttuaan vakavasti. Nainen on kertonut pojalleen sepitettyä isätarinaa, joka yhteyden uudelleen rakentumisen myötä joudutaan realisoimaan.  Nainen alkaa selvittää pojalleen myös oman sukunsa vaiheita, omaa isäsuhdettaan, muistisairaan äitinsä suhdetta mieheensä ja omaan isäänsä. Kahden äitinsä kanssa kasvanut poika saa viimein tietää kuka hänen isänsä on. Kostamon tapa kirjoittaa on sävyisä, kahdessakin merkityksessä. Vahvoista aineksistakaan hän ei kehitä raastavia draamoja. Kirjassa on varovainen ja himmeä perustunnelma. Erityisesti nautin taiteen kuvauksista.  Keskipaikkeilla tarina hajoaa turhankin lavealle, mutta kootaan kauniisti katarttiseen päätökseen. Miellyttävä lukukokemus.
*
Petri Tamminen; Muita hyviä ominaisuuksia; Otava 2010

Siitä asti, kun luin Mitä onni on (2009), olen ollut kirjailija Tammisen vilpitön ihailija.  On tietysti monia omalla tavallaan kiehtovia tyylejä kirjoittaa, Tammisen lause vain on yksinkertaisesti niin tosi parasta. Hän on hauska pyrkimättä yhtään hauskuttamaan. Kirjaa lukee jotenkin hymyssä suin pitkin matkaa. Tässä kirjassa on luku, joka sai minut nauramaan peräti ääneen itsekseni, mitä lukiessa harvoin tapahtuu. Mahdoton määritellä mitä genreä kirja on muuten kuin Petri Tammista!
*
Olli Jalonen; Poikakirja; Otava2010

Kehuin täällä Jalosen edellistä 14 solmua Greenwichiin. Jaloa proosaa tämäkin viimeinen. Poikakirja puhuttelee tyylillään, persoonallisella rakenneratkaisullaan ja hyvällä maulla kirjoitettuna. Minulle, kahden pojan äitinä myös aihepiiri tuntui läheiseltä: Jalonen kuvailee nuoruuteni aikoja pojan silmin. Romaani on hyvä esimerkki siitä, miten tehokasta ja koskettavaa  on pienesti ja dramatisoimatta esiin kirjoitettu elämän tragiikka. Olisi tämäkin ollut Finlandia-palkinnon arvoinen.
*
Joel Haahtela; Lumipäiväkirja; Otava 2008

Tykästyin Haahtelan tyyliin lukiessani palkintoehdokkaana ollutta uusinta opusta. Hän näkyy kirjoittavan lyhyttä proosaa, sekin miellyttää. Katoamispisteessä satoi vettä, tässä kirjassa sataa koko ajan lunta. Nämä toistuvat luonnonkuvat antavat taustaa tapahtumille, kietovat henkilöitä ja heidän polkujaan pehmeään, unenomaiseen  verhoon. Tarina ankkuroituu kertojan nuoruuden rakastettuun, jonka elämän myöhäisempiä, dramaattisia vaiheita seurataan kaukaa. Kun kertojaminän oma elämänkuvio hajoaa, hän kokee väistämättömän halun palata etsimään menneisyyteen kadottamaansa. – Haahtela kirjoittaa kaunista, levollista kieltä ja antaa yksinkertaisilla lauseillaan paljon.

”Tuuli oli yltynyt ja yö täynnä ääniä. Ne tulivat kaukaa lapsuudesta, paikasta ennen nukahtamista. Ne tulivat huoneesta, jossa ei ollut kattoa ja jos makasi liikkumatta näki tähdet ylhäällä – – – En tiennyt oliko kesä vai talvi. Se oli samantekevää, koska ilta oli lämmin ja me istuimme siinä kaikki. Nyt muistin sen hyvin selvästi. Muistin kokoontaitettavat tuolit, hetki hetkeltä ohenevan valon. Äkillinen humiseva hiljaisuus, kun tulevaisuus näyttäytyi kaikille hyvin selvänä; kun tulevat päivät purjehtivat yli kirkkaina ja vastaansanomattomina. En tiennyt kuinka kauan makasin kadulla, tuskin kovin kauan. Tunsin kuinka joku kumartui ylleni ja myöhemmin joku toinen. Sitten en tuntenut mitään. Elämä on pyhä.”
***

  • Kiitos kirjavinkeistä. Tamminen oli ennuudestaan tuttu ja Franzén (tuli heittomerkki väärin päin) odottaa pöydällä!

    Kommentin jätti vilukissi · keskiviikkona 2. maaliskuuta @ 09:19

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.