Miten vanhaksi pitää tulla ennen kuin voi alkaa miettiä vanhenemista? Vai niinkö on, että monessa elämänvaiheessa sitä miettii, mutta mietteet ovat erilaisia, koska näkökulma muuttuu elämänkokemusten myötä. Ehkä kysymys ei ole niinkään näkökulmasta kuin tuntumasta? Mitä tunteita vanhenemisen ajatus herättää, kysyin ystävältä. – Kauhua, oli spontaani vastaus.

Lapsi ei vanhenemista mieti, hän leikkii elämäänsä ja kirmaa etapilta toiselle kasvamisen ja oppimisen polulla. Nuorena ikäpolvien erot tuntuvat, mutta oman vanhenemisen ajatuksen saattoi helposti torjua rajattomilta tuntuvien mahdollisuuksien hurmassa. Työelämässä ja perheen arjessa oli jo vaiheita, jolloin energiat olivat vähissä ja vastuu painoi. Elämä tuntui urakalta, josta on selvittävä. Ehtikö siinä vanhenemista miettiä?

Lapsena oli vain tämä päivä. Omat vanhemmat ja muut aikuiset olivat auktoriteetteja joita toteltiin tai ei toteltu. Nuoruudessa nämä samat ihmiset muuttuivat vanhoiksi ja heidän auktoriteettinsa muuntui näköalattomuudeksi. Työikäisenä huomasi ensimmäiset merkit vanhenemisesta ja se oli pelottavaa. (1.mies)

Lapsuus, nuoruus ja aikuisuus kuljettavat kohti vanhuutta, joka valmistaa viimeiseen vaiheeseen, elämästä luopumiseen. (1.nainen)

Vanhenemisen huomaa keski-iässä, erityisesti viimeisinä työvuosina väsymisenä ja aikaansaamattomuutena. (2.nainen)

Vanhenemisessa ei ole mitään suloista, jos on elämässä yleensäkään.     (eläkeläisryhmä)

Nyt tunnen, että mahdollisuuksien rajat ovat jo tulleet vastaan. Samalla koen vastuun helpottuneen, sen piiri on kutistunut. Rajallisenakin elämä tuntuu mielekkäältä. Iloa on paljon; arjen, läheisyyden, yhteisöllisyyden, elämän monimuotoisen kauneuden ja merkityksellisten kohtaamisten iloa. Kun elämysten hakemisen ja osallistumisen vimma hellittää, avautuu sisäisen kokemisen rikkaus uudella, hiljaisella tavalla. Se tuntuu tyydyttävämmältä kuin osasi kuvitella.

Vastuu ei helpotu, kutistuu ehkä ja sen kohde ja toimintatapa muuttuu. Nuorena aikuisena koki ensisijaisesti olevansa vastuussa jälkeläisistään ja elinpiiristään. Vasta vanhuuden merkkien ilmaannuttua alkoi oivaltaa kunnolla vastuuta omasta itsestään ja elintavoistaan. On ristiriitaista, että vasta vanhuuden kynnyksellä löytää elämän rikkautta paljon lähempää kuin ennen, mutta silti on tarve pitää kiinni oljenkorresta joka lupaa uusia elämyksiä nyt jo ylipääsemättömän vuoren takana. (1.mies)

Tuntee tyytyväisyyttä omista aikaansaannoksista työssä, ihmissuhteissa, lapsen kasvatuksessa. Voi jättää kiireen ja kilpailun, saa vain olla, ellei huvita muu. (3.nainen)

Tarpeellisuuden tunne pitää pystyssä. Vapaaehtoistoiminnassa tarvitaan toimintakykyisiä ikäihmisiä. Toiminta antaa sisältöä elämään. (2.mies)

Kaikki tekeminen vie enemmän aikaa. On opeteltava sujahtelemaan peilien ohi. Muutoksista selviää hyväksymällä. (eläkeläisryhmä)

Vanheneminen? Luonnollistahan se on. Sitä hidastuu, alkaa viihtyä itsekseen, nauttia aikatauluttomuudesta. Luovuttelee asioita, aloittaa jonkun uuden harrastuksen. (5.nainen)

Arvot muuttuvat, olen huomannut. Moni ennen tärkeä asia tuntuu marginaaliselta, tärkeimmiksi ovat tulleet henkiset arvot. (4.nainen)

Saatamme suhtautua turhan pelokkaasti ja torjuvasti vanhenemiseen. Näemme ja kuulemme ympärillä ikäviä esimerkkejä vanhojen kohtaloista. Luopuminen työroolin antamasta yhteiskunnallisesta asemasta ja sen mukana monista ihmissuhteista voi tuntua vaikealta. Taloudellinen tilanne muuttuu, tulee terveydellisiä huolia. Tulevaisuus alkaa pelottaa, pelkääminen syö iloa ja vie voimia.

Vanheneminen on vähittäistä. Menetykset sammuttavat elämänvoimaa. (eläkeläisryhmä)

Kun tajuaa hautajaisissa olevansa sukupolvensa ainoita saattajia, se on kuin salamanisku: nyt olen tullut vanhaksi! (1.nainen)

Koemme itsemme onnekkaiksi kun emme vielä saaneetkaan kuolemantautia. On outoa, että kovin harvoin pystymme hyväksymään, että kun jonkun meistä on kuitenkin luovuttava osasta saavutettuja etujamme, se menettäjä voi yhtä hyvin olla minä itse. Tuo tieto on äärimmäisen pelottava. (1.mies)

Terveyden menetys pelottaa, se, saako hoitoa ja apua tarvitessa. Itsenäisyyden menetys pelottaa, se, ettei kykene huolehtimaan itsestään, päättämään asioistaan, tai ilmaisemaan itseään. (3.nainen)

Kristilliset mystikot puhuvat ’talon tyyntymisestä’ tarkoittaen sillä ruumiillisten halujen sammumista ja henkisen puolen kirkastumista. Mietin, tarvinneeko sammuttaa sitä, mikä inhimilliseen elämään kuuluu. Nautinnosta voisi olla kiitollinenkin. Ehkä tulee itsestään aika tai on jo, jolloin fyysinen rakkaus ei ole samalla tavalla onnen lähde kuin on ollut. Hellyyden ja läheisyyden halu on syvästi ihmisyyttä, ei se koskaan katoa.

En ymmärrä ajatusta, miksi jotain inhimillistä pitäisi uhrata jonkin toisen inhimillisen alttarille. Se olisi aivan turhaa energian tuhlausta, sillä Luojamme on rakentanut meistä niin hienon laitteen, että tarpeemme ja kykymme kulkevat lähelle tasapainossa. Se mikä kenties vanhetessa itsekkäänä fyysisyytenä hävitään, voitetaan varmasti moninkertaisena mielen ja pyyteettömän läheisyyden rikkautena. (1.mies)

Ihmisiä liukuu maailmani ulkokehälle. Aika syö suhteita, rakkaudet kukoistavat ja kuihtuvat, ystävyydet haalistuvat, työelämässä tärkeältä tuntuneet ihmiset jäävät ympyröihinsä pyörimään. Avoimelle elämä voi tarjota uusia ihmissuhteita vanhenevanakin. Kohdataan, jaetaan samaa matkaa.

Unelmia voi olla kaiken ikää, niitä voi toteuttaa ja kokea onnistumisen iloa. Usein vanhuudessa kulutamme voimia huomisen pelkäämiseen, vaikka voisi tästä päivästä iloita. (1.nainen)

Elämä on matka. Jos katsomme taaksemme vaikkapa junan takasillalta, ei se mikä jää taakse katoa minnekään. Siellä se on, emme vain enää näe sitä. Mutta jos kuljemme samaa tietä uudelleen, voimme kenties nähdä saman maiseman ja kokea monta tunnetta uudelleen. (1.mies)

Tunnen iloa ja kiitollisuutta siitä, mitä elämä on eteen tuonut. Tunnen rauhaa siitä, että olen turvassa kaikesta huolimatta eikä tarvitse kaikkea yksin kantaa. (3.nainen)

Vanhenen, vanhenen vastaan panematta, jopa mielelläni. Aika virtaa, muutos on ikuista. Jonakin päivänä minunkin aikani tulee täyteen, en sitä pelkää. Elävien huolet tulevat ja menevät, surua on aikansa, iloa aina.

  • Elämän maalareita on monia. Samat värit, samat välineet, sama aihe. Tyylit vain vähän erilaiset.

    Kommentin jätti erakko · keskiviikkona 9. maaliskuuta @ 00:26

  • Hei! Onpa hienoja ajatuksia, mitä nämä otteet ovat, kirjoitatko kirjaa? Syvältä mietittyjä, kiinnostavia näkökulmia tärkeästä aiheesta!

    Kommentin jätti annikki · keskiviikkona 9. maaliskuuta @ 14:39

  • Erakko, niin – ja kyllä ajattelussa ja kokemisessa erojakin on, mm. miesten ja naisten painotuksissa 🙂
    *
    Annikki, tein artikkelia, johon liitin haastattelemieni ihmisten ajatuksia. Ihmiset puhuvat niin vähän todellisista tunteistaan, peloistaan, onnestaan, mieltään askarruttavista syvemmistä asioista. Toivottavasti tämä on jonkinlainen rohkaisu.

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 9. maaliskuuta @ 22:56

  • Mietteitä ystävän mentyä:
    Maailmakaikkeudessa
    elämäsi on yksi haukkapala,
    se on viiva
    kahden vuosiluvun välissä.

    Lähempää tarkasteltuna
    se kulkee
    kahdenkymmenen vuoden jaksoissa
    ja lopussa – jos annetaan
    on vanhuus.

    Mitä on vanhuus?
    Se on aika ilman tulevaisuutta,
    alussa värität sen itse
    lopussa muut.

    Kommentin jätti Tuula-mummo vaan · torstaina 10. maaliskuuta @ 13:36

  • OLipa mainio ajatuskokoelma. Monipuolinen. Se osoittaa, että ei meitäkään voi ihan helposti niputtaa. Toinen toiseltamme voimme vielä kyllä jotain oppiakin. Voiko sen ajatella ja sanoa noinkin?
    Sana, jotain jäin miettimään tuossa oli ”näköalattomuus.”
    Vähän leikkimielisesti mietimme tuolla toisessa blogimaailmassa mahdollisia paastokohteita. MIten voisimme paastota sanomalla Kyllä eikä vain Ei. Itse ajattelin pyrkiä olemaan jämähtämättä tänä paastonaikana. Sekin vaatii kuuntelua ja hiljaisuutta, mutta antaa mahdollisuuden oppia uusia asioita. Niitä näköaloja…

    Kommentin jätti mm · torstaina 10. maaliskuuta @ 19:25

  • Tuula-mummo, niin juuri: ’alussa värität sen itse / lopussa muut’. Ja miten paljon mahtuukaan kahden vuosiluvun väliseen viivaan…
    *
    mm, ’ei meitäkään voi ihan helposti niputtaa’ – ja miten helposti se kuitenkin nuoremmilta käy, meiltäkin kävi aikanaan. Vanhuusraja vain nousi aina sitä mukaa, kun itse ohittelimme rajapyykkejä!
    Paasto, tilan raivausta uusille näköaloille!

    Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 12. maaliskuuta @ 17:34

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.