Oli sovittu likkaporukalla, että mennään seuraavana iltana naapurikaupunkiin teatteriesitystä katsomaan. Edellisenä iltana ryhmän veturi soitti ja houkutteli lähtemään saman tien aikaisemmin päivällä, voisimme katsastaa Miró-näyttelyn ja kenties osallistua työpajaan, jossa saisi tehdä omin käsin taidetta. Mietin jaksanko toista pitkää päivää peräkkäin, olin palannut pääkaupungin kulttuuririennoista myöhään. Yön yli nukuttuani olinkin taipuvainen muuttuneeseen suunnitelmaan.

Espoon Kulttuurikeskuksen tiloissa on runsaasti nähtävää: Kaupunginmuseo Kamu, Kellomuseo, Helinä Rautawaara-museo ja Emma. Taidetyöpajaan ilmoittautuneet saivat ilmaisen opastuksen taidemuseon Miró-näyttelyyn, jota käytettiin virikkeenä omalle työskentelylle.  Oli lystikästä hakata posliinia paloiksi vasaralla, liimata paloja levyneliölle, päällystää tasoitemassalla ja lopuksi huuhtoa massa posliininpalojen päältä, että värit pääsivät oikeuksiinsa. En ole ikinä tehnyt mitään tämmöistä, joten kokemus oli ainoa laatuaan.  Tulosta en menisi kovasti kehumaan, mutta ei se nyt mikään pannunalunenkaan ole. ITE-taidetta, ehkä.

Louhi-salissa oli illalla yksi viidestä loppuunmyydystä vierailunäytännöstä, saksalaisen Familie Flötzin Infinita. Ja kas, sekin oli ennen näkemätöntä: teatteria ilman sanoja; vain varjokuvia, musiikkia, naamioituja hahmoja, loistavaa mimiikkaa. Neljän miehen esittämänä ihmisen elämänkaari lapsuudesta päätökseen asti. Hurmaava esitys kirvoitti liikutuksen kyyneleitä ja sydämen pohjasta nousevaa naurua yleisössä. Elin musiikin mukana omia muistojani, ehkä visioin tulevaa vanhuuttakin.

Tässä opin sen vanhenemiseen liittyvän seikan, että mieltään voi muuttaa ja yön yli nukkuminen kannattaa aina. Toisenkin asian opin: mitä vähemmän ennakkoluuloja – sitä antoisampaa elämä on.