Viikko on vilahtanut ihan muissa kuin kirjoittamisen merkeissä. Onkohan niin, että kevät oirehtii ihmisessä sillä tavoin, että sosiaalinen elämä vilkastuu. Ja sehän on vain hyvä?

Jäät kolisivat laivan kylkiin. Tallinna oli paikoillaan. Viime käynnin (toukokuussa) jälkeen kruunut ovat vaihtuneet euroiksi eikä laivamatkaajilta kysytty passia. Vanhassa kaupungissa kävely ei paljon huvittanut, sen verran pilvikostea oli sää. En tiedä voiko muutaman tunnin pistäytymisen aikana aistia tämän, mutta ilmapiiri kaupungissa tuntui pysähtyneeltä, varovaiselta. Hintataso on edelleen edullinen. Kävin kasvohoidossa, josta meillä olisi saanut pulittaa 59 euroa, mutta siellä hyvätasoisessa ilusalongissa 31,80. Kevyt päivämeikkikin olisi ollut vain 6,40, mutta en älynnyt ennakkoon varata aikaa sitä varten.

Paluumatkalla laivan buffet tarjosi herkkuja, joita nauttiessa oli rattoisaa porukalla suunnitella uusia ’poikkeuspäiviä’.  Aterian jälkeen ennen kotisatamaa istuimme vielä tovin laivan karaokebaarissa. Olen harvoin semmoisissa paikoissa, joten ihmeteltävää riitti. Kaikki laulunhaluiset esiintyjät olivat miehiä! Millä antaumuksella he heittäytyivätkään tulkitsemaan englanninkielisiä kappaleita. (Voihan olla, että parilla oluttuopillisella oli osuutta eläytymisessä…) Kappaleita en tuntenut, täytyi vain todeta olevansa jokseenkin out popmusiikin markkinoista. Myös yleisö oli miesvoittoinen ja palkitsi esiintyjät taidoista riippuen kohteliailla tai innokkailla aplodeilla.

Laivamatkan ikävin osuus on aina se tungos laivasta poistuessa ja erityisen ikävää on kuunnella humaltuneiden ja väsyneiden kanssamatkustajien kireitä sananvaihtoja keskenään tai kovaäänistä kiroilua puhelimeen. Maan tapa? Moni matkaaja näkyy raahaavan edelleen laatikoittain juotavaa ja kassikaupalla sitä sun tätä lahden takaa kotiin. Porukassamme oli joku muukin kaltaiseni, joka tuli vain saman käsilaukun kanssa takaisin, minkä oli matkaan ottanut.

Mikä jäi mieleen? Oikeastaan keskustelu retriiteistä matkatoverin kanssa tuoremehulasillisen ääressä jossain kahvilassa. Se yhteinen kokemus miten hälinän keskellä voi olla rauhassa.

  • ”Oikeastaan keskustelu retriiteistä matkatoverin kanssa tuoremehulasillisen ääressä jossain kahvilassa. Se yhteinen kokemus miten hälinän keskellä voi olla rauhassa.”

    Kiitos tästä.

    Tallinnassa olen käynyt pari kertaa.
    Mies piti borrellioosista esitelmän virolaisille kollegoille. Hän pyysi minua mukaansa eikä hänen tarvinnut minua kahta kertaa pyytää. Olin valmis. Virolla on aina sopukka sydämessäni. Kotiliesi on sukukansamme maan, jo suomen kielen opintojen kautta.

    Toisen kerran olin työmatkalla. Seppo Zetterberg esitteli Viron Suomi-instituutin.

    Kommentin jätti Lastu · sunnuntaina 6. maaliskuuta @ 20:26

  • Tallinnassa päiväseltään kävijä ajautuu ilmeisen helposti viinaralliasiakkaaksi, sillä laivamatka lahden yli kestää lähes yhtä kauan kuin mahdollisuus olla maissa. Reilun kolmen tunnin aikana ei ehdi kovin paljon perillä. Tälläkään kertaa en käynyt KUMUssa – monesti olen aikonut – kuuden naisen porukkamme äänesti muita vaihtoehtoja enkä halunnut erota ryhmästä.

    Olen käynyt ensi kertaa Tallinnassa 1977, neuvostovallan aikana, kuoron mukana. Se vasta oli erikoinen kokemus!

    Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 7. maaliskuuta @ 12:03

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.