Sunnuntaina kirjoitan kirjettä nuoruusystävälle, joka asuu matkan päässä. Kirjeen kirjoittaminen on hidas yhteydenmuoto, kynällä paperille, arkit kirjekuoreen, päälle osoite ja postimerkki ja postiin. Ihmisen käsiala muuttuu, jos sitä ei harjoita ja ajattelu muuttuu, jos aina ajattelee koneen kautta. On mukava kirjoittaa kirje omin käsin, kun tietää, että sitä odotetaan ja siihen myös vastataan kirjeellä. Kirje on uniikki kuten taideteos.
*
Maanantaina soitan ystävättärelle, jonka kortissa oli taannoin tapaamisehdotus. Koska lempikahvilamme Senaatintorin laidalla on pitkällisen remontin kourissa, olemme viimeksi tavanneet kirjakaupan yläkerran kahvilassa. Ei ole sama missä keskustellaan. Paikka riippuu seurasta, molempien pitää tuntea viihtyvänsä.

Iltapäivällä yllättää tekstiviesti kaukaiselta ystävältä, jota on vaikea tavoittaa ja josta en ole kuullut aikoihin. ”Löysin ystävänpäiväkorttisi, kun tulin sairaalasta kotiin. Kiitos siitä”. Soitan takaisin heti. – Sairaalasta? Miten on? Puhelu kestää. Pitkää vaitioloa puretaan, kuulumisten väli päivittyy puolin ja toisin. Tuttuus on tallella välimatkoista ja -ajoista huolimatta.
*
Tiistaina istun taannoin eläkkeelle jääneen entisen työtoverin kanssa kotikaupungin kahvilassa. Mielen pohjalla on lausumaton kysymys: millaisena jatkuu ystävyys nyt, kun hänenkin työvuotensa ovat ohi? Ääneen jaamme rattoisasti tämän elämänvaiheen tunnelmia.
On ilmiselvää, että olen jo vapaammassa vaiheessa. Hän on jättänyt itselleen lukuisia tehtäviä, joista ei henno tai haluakaan luopua. Kalenteri näyttää edelleen täydeltä. Pitkä työura vastuullisissa tehtävissä ei pääty kuin seinään. Vähittäisessä luopumisessa on myös viisautensa.
*
Keskiviikkona tapaan pääkaupungissa ystävän, jonka kanssa on käyty kirjoittajakurssia ikäihmisten yliopistossa. Emme tunne toistemme historioita muuten kuin tekstiemme kautta; hän kertoo lukevansa blogiani, minä sain kurssin aikana lukea hänen omaelämänkertansa. Tapaamme ensi kertaa kahden, kasvotusten. Puheet virtaavaat, jaetaan kurssin jälkeisiä elämänkäänteitä, tekstejäkin. Arvostan hänen kommenttejaan.Puhelemme kirjoittamisen esteistä ja kynnyksistä. Jaamme äitinä olemisen tuntoja suhteessa aikuisiin lapsiin. Tunnen saaneeni paljon, kun lähdemme kumpikin omaan suuntaamme. Mitä rikkauksia elämä kätkeekään!
*
Torstaina tapaan ystäväporukan vapaaehtoistyön keskuksessa. Vanhenemismietteeni saavat uusia vivahteita. Joku arvelee jo asettuneensa, toinen vielä kyselee ja ihmettelee. Kokemusperäisiä tuntoja jaetaan eikä kaikesta olla samaa mieltä, mutta oi miten hyvää tekeekään nauraa yhdessä.
Ikääntymisen sisäiset tunnot vaihtelevat, kuitenkin ne näyttävät olevan johdonmukaisessa linjassa sen kanssa, miten elämään yleensäkin suhtautuu. Omat ja läheisten terveyshuolet vaikuttavat mielialoihin, se tunnustetaan. Työelämästä irrottautumisprosessi on häälymistä menneeseen takertumisen ja uusille mahdollisuuksille avautumisen välimaastossa.
*
Tulen ajatelleeksi, miten yksilöllisiä kaikki ystäväni ovat ja miten erilaisia teitä olemme tutuiksi tulleet. Jokainen on vahvasti oma persoonansa vahvuuksineen, inhimillisine piirteineen. Kullakin on oma unelmansa, jota vaalii ja elämänvoimansa, joka kannattelee. On arvokas lahja elämältä, että tätäkään taivalta ei tarvitse kulkea yksin.  Matkatoveruus tukee.