Nostalgiaryhmämme kävi tutustumassa Keravan Taidemuseon hulppeaan Puumorsian ja metsän häät -näyttelyyn. Sitä värien, muotojen, luovan hulluuden runsautta on vaikea kuvailla! Katsoja aivan hengästyy, vaikuttuu, ihastuu. Tämä on nähtävä!
Yksi ryhmästämme on myös osallistunut ITE-taiteen tekemiseen ja kertoili työnsä taustoja. Monesti on koettu sama ilo ja energisoituminen taiteen äärellä. On tietysti taidetta ja taidetta, pääkaupungin galleriat tarjoilevat sofistikoidumpaa, Ateneum ja Kiasma perinteistä ja modernia arvotaidetta. Tällaisen luovuusräjähdyksen kokeminen on ihan oma juttunsa.
*
Autolla tulijalle on hyvät opasteet joka suunnalta, K-junalla pääsee etelästä päin Savion asemalle ja siitä pieni kävelymatka Klondyken taakse ylämäkeen. Pohjoisesta päin junalla tulija joutuu vaihtamaan Keravalla K-junaan. – Keskiviikkoisin museoon on vapaa pääsy!
Kaunis sunnuntaiaamu houkuttaa lähtemään kirkkoon. Hiljainen on yläkaupungin kotikatu ennen kymmentä pyhäaamuna. Puut kantavat oksillaan kevyttä pakkaslunta. Lähellä kirkkoa jo erottuvat kulkijoista ne, jotka ovat samalla matkalla. Meitä on.
Alttarilla palaa kuusi liekkiä kynttilänpäivän merkeissä. Rippikoululaisillakin on kirkkopyhänsä, heidät on ohjattu sivupenkeille. Sieltä näkee hyvin mitä kirkossa tapahtuu ja siellä nuoret ovat myös kirkkoväen näkyvillä. Järjestely rauhoittaa energisen joukon.
Yhteisvastuu on messun teema, jokavuotinen keräys on taas alkamassa. Ennen vanhaan vuoden kirkkokynttilät siunattiin kynttilänpäivän jumalanpalveluksessa. Tänään meillä siunataan alttarin eteen ristikulkueena saapuneet yhteisvastuukerääjät.
Esirukouksessa Päivi-diakoni mainitsee myös nuoret, joilla on sydänsurua. Se liikuttaa, niin totta se on nuorten maailmassa. Jukka-pappi puhuu saarnassa nuorten yksinäisyydestä, se on myös vuoden keräysteema. Kaikilla nuorilla ei ole kavereita, ei tarvitsemaansa tukea kotoakaan koulumaailman paineissa. Yksinäisyyden ja syrjäytymisen kehä on koetettava rikkoa. Jotain voi aina tehdä ja jokainen voi.
Ehtoollispöydässä saan käsittämättömän kirkkaan armon kokemuksen ja herkin ja kiitollisin mielin palaan penkkiini.
Takanani istuu perhe, pikkulasten ääntely antaa oman lisänsä messun kulkuun. Vilkas vesseli pujottautuu penkin alitse ja kurkistaa jalkojeni vierestä. Minua naurattaa: tuosta näkökulmasta kirkon meininki näyttää varmaan erilaiselta. Äiti kuuluu välillä rauhoittelevan äänekkäintä. Ihanaa, että ovat tuoneet lapsensa kirkkoon.
”Suo minun olla ystävä / ja hyvyyttäsi säteillä / kaikille joita kohtaan” – virren sanat jäävät soimaan mielessä. Tämän haluan muistaa arjessa.
Lauhaa, katoilta humahtelevaa lunta, räystäiltä tipahtelevaa sulavettä. Talvi pysähtyy, miettii kääntyäkö takaisin. Linnut etsivät jo kadonnutta lauluaan, etelän ihminen kurottelee kevättään. Pohjoisessa talvi jatkuu.
Pissismummolassa on väliin semmoisia aikoja, jolloin Mummon suunnalta kuuluu tuhahtelua ja mutinaa. Jos kovasti korpeaa, myös yltyvää rätinää. Ajat tuppaavat toistumaan epäsäännöllisesti, mutta silti. Jos Mummolla on rätinäpäivä, Poikakaveri on uljaasti ja hyväntahtoisesti vaiti. Joskus se kysyy kulmakarvat koholla: mikä on? Totuuden nimessä siltä myös joskus palaa reilusti käämit. Siinä pisteessä alkaa MykkäKoulu. Siihenpä loppuu rätinäkin.
Ai mitäkö aikoja? Ette sitte jo arvaa? Juuei, ei ole Mummolla mikreeniä eikä vaihtolämpöviikkoja ehei, semmoiset on historiaa. Eipä ole kyse kotitöiden välttelystäkään, täällähän työnjako toimii tasa-arvoisesti niin, että Mummo parahtaa keittiössä: nyt riitti mulle tää kokkaaminen! Tai yskähtää kolmannen huoneen suunnalta: jokos on iltateen aika? Poikakaveri ymmärtää yskän ja keskeyttää Toimensa.
Toimensa? No, PK:n ajoittaisena päätoimena on seurata eurosportin kanavalta kaikkea urheilua, jota maa päällään kantaa. Ja sehän kantaa. Voi hyväset hykkyrät. Mieti telkkarista valuvaa urheiluselostajien unettavaa liturgiaa kotisi vaimeana taustamusiikkina. Kuvittele, miten ruudulla pompotellaan palloa idioottimaisesti edestakaisin tuntikaudet tai tökitään kepillä, että saatais pussiin joku toinen ja kun saadaan, nostetaan se saman tien takaisin tökittäväksi. Tai lauma kypäräkalloisia polkee ylös ja alas mäkiä kuin herhiläisten takaa-ajama sonnilauma. Tai palloparka saa kyytiä milloin verkon yli mäiskien, milloin nurmikkoa eestaas juosten tai pohjattomaan pussiin heitellen. Ajoittain ruudussa juostaan niin kovaa kuin kintuista lähtee, viskotaan keihäitä ja rautapalloja, hypitään aitojen ja rimojen yli seipään kanssa tai ilman ja loikitaan hiekkakasaan, jota joka välissä haravoidaan. Talvisaikaan miestä näkyy lentävän hyppyrin tornista alas sukset siipinä jalassa tai hiihtämässä tiukoissa trikoissa haarien metsiä ja mäkiä. Eikä tässä kaikkikaan.
Pissismummokin ymmärtää paria urheilulajia. Sitä, jonka nimi on taitoluistelu ja jota näytetään ensin oikealla vauhdilla ja vähän ajan päästä hidastettuna. Jos ne näyttäisivät saman nopeutettuna, sekin puuha näyttäisi epäilemättä idioottimaiselta säntäilyltä luistimet jalassa käsiä räpistellen. Niin, ja sitä, missä leijonajoukkue mätkii mailalla kiekkoa. Joskus kiekko livahtaa vahingossa maaliin, mutta enimmäkseen ei. Jos leijonat pääsevät MM-loppupeleihin, ilmaantuu Mummokin kotikatsomoon jännäämään.
Erityisen mukava on katsoa suurta vääryyttä kärsiviä, kiukkuisia jäähypenkkiläisiä, jotka ikinä ole mitään tehneet omasta mielestään.
Oijoi, ihan meinasi unohtua Peetu Piiroinen, joka huitelee laudalla lumista rinnettä ja tekee huimia kuperkeikkoja, mutta putoaa aina jaloilleen – se vasta ihan mutinoitta ja rätinöittä Urheilua on!
Olen ilmeisesti talvifani, koska äkkiä miettien ei tule yhtään kurjaa asiaa mieleen talvesta. Sen sijaan nautin suunnattomasti näistä lumisista puista, vastasataneen lumen puhtaanvalkoisesta rauhasta ja viileästä tuoksusta. Jotenkin elämä tuntuu oikealta talvella, kun työtätekevät ovat toimessaan, koululaiset ja opiskelijat oppimassa ja me eläkeläiset elämme kiireettömiä päiviämme vointimme mukaan milloin pienesti milloin räväkämmin, juuri kuin hyvältä tuntuu.
No, onhan tietysti näitä luontaisia harmeja: pyryä tai liukkaita katuja ja jokatalviset flunssakierrokset. Toisaalta lumityösessiot ovat hyötyliikuntaa ja ulkoilua. Liukkaat panevat kulkemaan rauhallisemmin ja ottamaan sauvat lenkille mukaan. Flunssasta ei tosin helpolla löydy positiivista sanottavaa, kun eläkeläinen voi antaa itselleen luvan makoilla kirjan kanssa ihan noin vain muutenkin, jos tahtoo.
Nyt kun alkaa tulla kevättalvisia fiiliksiä, lauhaa tuulta, kirkkaita päiviä, räystäiltä noruvaa vettä, on vielä kerran henkäistävä: Talvi ON ihana.
Kolmannen päivän aamuna aurinko on vetänyt pilvipeitteen kasvoilleen. Olemme taas nukkuneet ruhtinaallisen hyvin, vuoteet ovat poikkeuksellisen mukavat. Uutisissa kerrottiin , että Turun taidemuseossa avataan tänään Otto Mäkilän näyttely. Siitä tulee hieno päätös minilomallemme. Aamiaisen jälkeen vähät tavarat on nopeasti pakattu. Käyn respassa maksamassa jalkahoidon, hotelli on maksettu nettivarauksen yhteydessä.
Taidemuseon oven takana on kymmenkunta odottajaa, kun tulemme minuuttia vaille 11. Pääsemme saman tien sisälle. Satumme dokumenttielokuvan alkuun ja istahdamme katsomaan. Pia Andellin Havahtuminen on kiehtova johdanto näyttelyyn. Se aivan kuin sieppaa otteeseensa eikä päästä irti. Aika soljuu huomaamatta. Katsominen kannattaa; taulut puhuttelevat voimakkaasti, kun niiden taustoista ja tekijästä on saanut kuvaa.
Otto Mäkilä (1904-1955) oli turkulainen ja asui pitkään Ruissalon Villa Romassa, talossa, jota kulkiessamme olimme ihailleet. Hän oli maineikkaan Turun Piirustuskoulun kasvatteja, myös Pariisissa oleskellut. Dokumenttifilmissä mainitaan, että häntä on sanottu Suomen ensimmäiseksi surrealistiksi, syntynytkin samana vuonna Salvador Dalin kanssa.
Mäkilän taide ei ollut aikanaan niin arvostettu kuin miksi se myöhemmin on osoittautunut, töiden tasossa on epätasaisuuttakin, mutta parhaat työt ovat vaikuttavia. Töiden nimet kertovat Mäkilän mystikon ja runoilijan laadusta: ’He näkevät mitä me emme näe’ ja ’Poésie’ muun muassa. Minua viehätti värien vahvuus ja samalla pehmeys, hahmojen ja niiden varjojen vuoropuhelu. Näyttelyssä tuli myös vastaan Unio mysticassa mainittu maalaus ’kolmijalkainen mies’, jonka Mika Waltari oli rahapulassa olevalta taiteilijalta ostanut ja josta tuli kirjailijan lempitaulu.
Kaksi parkkimittarin meille sallimaa tuntia hujahtaa Punaisen levottoman kipinän imussa kuin siivillä, emme edes yritä ehtiä taidemuseon muihin kerroksiin. Jotenkin Mäkilän taiteen ja elämän vaikutus on niin vahva, ettei siihen mahdukaan muuta.
Näyttely on tehnyt vaikutuksen Toiseenkin. Kotimatkalla yritämme taas laskea tunneleita. Ajatuksen punainen kipinä karkailee välillä koettuun ja nähtyyn ja kohta lasku on sekaisin. Kotimatkalla tunneleita tuntuu olevan yhdeksän. Lasketaanko lyhyet alikulut tunneleiksi, pohdimme. Samapa tuo; ”lävitse, ohi, eteenpäin…”
***
Taidan olla erikoislaatuinen kylpylävieras. Otan kyllä uikkarit mukaan, mutta yleensä ne tulevat riihikuivana takaisin. Naisten sauna on tällä kertaa remontissa ja hotellivieraita suositellaan pulikoimaan ennen puolta päivää tai illansuussa. Kloorivesi ei tunnu houkuttelevan, kumpikin odottaa toiselta innostuksen kipinää altaalle. Sitä ei tule. Aurinko nousee meren takaa ja aamulaivat lipuvat verkalleen jäistä väylää. Ilo on hyvin nukutun yön jälkeen laskeutua valmiille aamiaiselle.
Kolkka kutsuu! Ensin tienreunaa, sitten kapeaa polkua peräkanaa niemen kärkeen. Metsässä vastaan tulee mies, joka siirtyy sivuun ja kommentoi: fiksut väistää. Kalliolta valuneet vedet ovat luoneet seinämään jääurut, joiden matalan huminan melkein kuulee. Aurinko loistaa niin, että silmiin koskee. Mereltä käy raikkaanviileä tuuli, pakkasta on pari astetta. Kauempana jäällä istuu toiveikas pilkkijä. Valkea pilvenhaitukka purjehtii taivaan lakea.
Otan silmiini sinisiä varjoja, kaislojen himmeää okrakultaa, lumen laikuttamien luotojen jyhkeät hahmot. Kuuntelen ryhmyoksaiset männyt, juurineen tiukasti kamaraan pureutuneet, latvuksissaan tuulen hilpeä vihellys. Kosken kaarnan punertavaa silkkiä, poskellekin pehmeää. Tuuli tempaa arkiset ajatukset, tunnot kaiken turhuudesta. Kireys katoaa, on tilaa hengittää syvään, syvään.
Toinen tulee viluiseksi Kolkasta palatessa ja menee edeltä. Käännyn vielä jatkamaan. Talvista uimarantaa seurailee sulajuova avantouimareiden seuran laiturille asti. Tuo urheiden uimareiden masokistinen harrastus jaksaa hämmästyttää minua. Olen nuorena kokeillut uimakauden jatkamista järven jäätymiseen asti. Tiedän, että kyse on jälkiolon euforiasta. Monet harrastajat ovat myös vakuuttuneet avantouinnin edullisista terveysvaikutuksista lihas- ja nivelkivuissa. Kylpylänkin avannossa riittää kävijöitä, sen näemme jälleen päivällisaikaan meriravintolan ikkunapöydästä.
Palailen verkalleen aukean halki kulkevaa tietä. Pellolla on kaksi punaista koppia, joiden tarkoitusta voi miettiä. On hiljaista. Hanki heijastelee aurinkotimantteja. Luulen olevani ainut olento maisemassa, kunnes äkkiä koivusta yläpuoleltani kuuluu toteava: krraak. Mitä ikinä varis tarkoittikaan, otan sen tervehdyksenä ja vastaan ääneen: heipähei sullekin.
Kahden tunnin merituulikävelystä jää pitkään kestävä hyvänolon tunne. Päiväkahvi maistuu. Toinen koluaa hotellin lukusalissa lehtiä sillä aikaa, kun kävelen pihan poikki Villa Santalaan saamaan jalkahoidon. Kosmetologi työskentelee ääneti, ilmeinen varsinaissuomalainen. Herätän hänet mietteistään kysymällä ovatko ihmisten jalat yhtä persoonallisia kuin kasvot, voiko asiakkaan muistaa jaloista. Hän myöntää, mutta toteaa työskennelleensä alalla 20 vuotta. – Ei siinä jää mieleen kuin jotkut ongelmallisimmat tapaukset. On tyytyminen niiden joukkoon, joiden jalat eivät tee vaikutusta. Puhtaat sukat vain jalkaan ja kevein askelin poikki pihan.
Päivällisaikaa odotellessa poikkean minäkin lukusaliin. Kiinnostavaa on verrata sanomalehtien pääuutisia. Hesari aloittaa kertomalla Nokian pääjohtajan antamasta tiedotteesta, Satakunnan Kansa puolestaan kertoo kalastajien ongelmista: muikku on kateissa ja siikaa heikosti. Tulen ajatelleeksi, että voisihan netistä seurata päivittäin, mikä eri lehtien mukaan on tärkeää uutisvirrassa. Iäkäs pappa köpöttelee hoitolan puolelta lukusaliin ja kysäisee: Onkos rouva Kelan kuntoutuksessa? – Ihan tässä ollaan omalla lomalla, vastaan.
Välillä pitää käydä huoneessa jännäämässä tv-kakkoselta Kiiran loistavaa lyhytohjelmaa EM-taitoluisteluissa. Iltauutisten jälkeen suoriudumme tanssikenkiin ja laskeudumme ravintolan puolelle kuulemaan Anteroa ja Tanssiorkesteri Valamoa. Siinä menevät valssit, tangot, humpat ja foksit samaan rumpalin kestorytmiin, saksofoni ulvahtelee ja hanuristi jyystää melodiaa. Verryttelemme tanssijalkaa. Antero, lyhyenpullakka takatukkamies, laulaa ikiaikaisia iskelmiä hyvällä rutiinilla. Milloin lienen viimeksi ikinä missään kuullutkaan Kuljen taas kotiin päin, muistot nuo vain mielessäin, tuskin unta öisin saan…
*jatkuu
Lähteminen on ollut tuttua niin kauan. Äiti oli tuntien ajomatkan päässä ja vuosien huoli hänen voinnistaan. Kun Toinen jäi kanssani eläkkeelle, hän oli aina valmis lähtemään, kun sain soviteltua matkan Lapsuusmaalle arkivastuiden lomaan. Vieläkin yllättää se halu lähteä, sitten heti kirpaisee, mihin, kun äiti ei enää ole siellä.
Loman tarpeessa olija viskelee laukkuun ulkoiluvermeitä, uimapuvun ja hetken mietittyään tanssikengät. Laukkuun mahtuisi, mutta muuta ei tarvita kahden yön yli. Niin usein on tullut otettua paljon turhaa, jos nyt viimein osaisi rajata. Pikkureppuun vielä kamera ja kirja tavanomaisten pikkutarvikkeiden kaveriksi – niin Kaunotar ja Kulkuri ovat valmiina matkaan taas.
Keskellä viikkoa lähteminen tuntuu mukavalta. Kylpylässä ei ole viikolla tungosta ja ihan eri ihmiset viikonloppuna, kun me jo palaamme kotiin. Luen aamun lehteä, Toinen ajaa, autossa on hiljaista. Ajatukseni kaahailevat omilla teillään. Moottoritiellä herään ihmettelemään miten voi olla näin vaikea pysyä laskuissa tunneleista, joihin sukelletaan tuon tuosta. Seitsemän?
Aikaa on. Pysähdymme Ruissalon kasvihuoneelle. Siellä on puolenkymmentä tyttöä opettajansa kanssa piirtämässä orkideoja. Jättilumpeiden allas on edellisviikolla putsattu, siinä kelluu vain valtavia lehtilautasia. Mutta muita kukkia on! Viimeisestä ansarihuoneesta löytyvät ne ihanasti punaisin kukin hehkuvat kameliat. Kukista tulee onnellinen olo.
Olen ollut kylpylässä ennenkin, Toiselle paikka on uusi. Hotellisiipi on remontoitu viime käyntini jälkeen. Asetumme huoneeseen ja päivällisaikaa odotellessa lojun vuoteella lukemassa Nenäpäivää. Välillä naurattaa, mitä järkeä on lähteä jonnekin tekemään samaa kuin kotona: lueskelemaan, syömään, katsomaan uutisia televisiosta ja nukkumaan.
Ruissalo on oikeastaan saari, minkä turkulaiset tietysti tietävät, mutta muualta tulija ei aina huomaa. Kylpylän ympäristössä on valaistua kävelyraittia kilometrikaupalla. Pellon reunaa kiertelee latu, jolla on rauhallisia lykkijöitä. Tänne olisi voinut tulla hiihtämäänkin! Miksi emme kotona kaupungissa käy edes iltakävelyllä yhdessä? Kai me voisimme?
*jatkuu
Linda Olsson; Sonaatti Miriamille, suom. Anu-Irmeli Sallamo-Lavi; Gummerus 2008
”Väkevä ja raastava tarina paljastuksista ja kaipauksesta”, luonnehditaan kirjaa takakansiesittelyssä. Viehätyin aiemmin lukemastani Olssonista (Laulaisin sinulle lempeitä lauluja) niin paljon, että ostin tämänkin jo syksyllä. Kirja on joutunut odottamaan aikaansa. Tästä teoksesta paljastuu myös Olssonin pieni heikkous, jota en aiemmasta teoksesta huomannut: paikoin kirjailija selostaa tapahtumia turhaan. Joka tapauksessa Olsson on kirjoittanut vahvan, tunteellisen tarinan, joka vie lukijaa eikä kirjaa tarvitse houkutella lukemaan. Tapahtumat jakautuvat kolmeen jaksoon sen mukaan, missä ne tapahtuvat: Waiheken saarella Uudessa Seelannissa, Krakovassa Puolassa ja pienellä saarella Ruotsissa. Tarina alkaa lopusta ja kelaa tapahtuneita tragedioita takautumin avaten vähän kerrallaan kunkin henkilön ja hänelle tärkeiden ihmisten elämänvaiheita, menetysten syvyyttä, valintojen järkyttävää hintaa. Minua viehätti tässä erityisesti musiikillinen kehys ja sen oleellinen osuus tarinassa.
*
Irja Askola; Jos olet, ole nyt; Kirjapaja 2006
Suomen kirkon ensimmäiseksi naispiispaksi sittemmin päätyneen viisaan teologin mietelmä- ja rukousrunot puhuvat ja puhuttelevat. Sen minkä saarna tai puhe sanoo monin sanoin, laveasti ja vähän kerrassaan syvennellen, sen runo näyttää välähdyksenä tuonpuoleista kätkevän verhon takaa tai nopealla, tässäolevan ytimen paljastavalla viillolla.
” varjoa koskettaa valo / ja katso / on vain armahdus / ja luottamuksen avara niitty”
*
Joel Haahtela: Katoamispiste; Otava 2010
Haahtela on oiva kirjoittaja. Tässä hän on etsinyt Raija Siekkistä novelliensa läpi ihmisenä. Kirja on oikeastaan sisäkkäisten tarinoiden vyyhti, matka kuolleen kirjailijan sielunmaisemaan hänen elämänmaisemiensa kautta. Romaani on taitavasti laadittu ja kiehtova kertomus ihmisistä, jotka etsivät tärkeää ihmistään, tekevät matkaa menneeseen nykyhetken läpi. Tarinassa sataa lähes koko ajan, sekin kuvaa Siekkisen tunnemaisemaa. Haahtelan tarina alkaa sateenvarjosta ja päättyy toisaalla sateeseen, josta tarina eräällä tavalla voisi alkaa. Haahtelan tyyli on Siekkisen oman novellitaiteen sukua, taito sanoa tiivistyksinä jotain oleellista elämästä. Hyvä lukukokemus, hieno kirja!
”…valvoin pitkään vuoteessa ja kuuntelin kuinka sade vaimeni, hidastui ja sitten lakkasi ja tunsin samaa, osin miellyttävää kauhua kuin joskus nuorena; että asiat vain tapahtuivat, ettei niihin voinut kovin paljon vaikuttaa, että maailma oli ja tuli vastaan ja se oli hyväksyttävä sellaisenaan; että jokainen oli yksin eikä ollut muuta mahdollisuutta kuin nousta aamulla ylös, pukea päälle, astua kadulle, kävellä muiden joukossa, vakaasti, katsoa mihin se johtaa.”
*
Anja Snellman; Parvekejumalat; Otava 2010
Kunnioitettavalla perusteellisuudella on kirjailija paneutunut islamin olemukseen sekä maahamme tulleiden somaliperheiden arkielämään sanastoa myöten. Tarina saa miettimään vapauden olemusta niiden näkökulmasta, jotka vapaaehtoisesti hakeutuvat islamin uskon harjoittajiksi ja niiden, joilla länsimaisittain ymmärrettyä vapautta ei ole eikä myöskään mahdollisuutta sitä valita. Tarina on traaginen ja herättää lukijassa surua ja aggressiivisia tunteita miesvaltaisesti tulkitun islamin kahlitsemien naisten puolesta. Kauhistuttaa, jos ja kun tällaista tapahtuu maahanmuuttajaperheissä. Väkivaltaa on tasa-arvoisessa eurooppalaisessa yhteiskunnassammekin, mutta kauhistuttavan kuvan perhekeskeisyydestä ja sukurakkaudesta kehutusta somalikulttuurista tässä saa. – Kirjailijan tyyli on raflaavan tehokas ja kahden tarinan vuorottelu toimii.
*
Mikko Rimminen; Nenäpäivä; Teos 2010
Rimminen on sitten viimeksi lukemani Pölkyn hionut jahkailevaa kerrontaansa elävämpään suuntaan. Aluksi Rimmisen tavaramerkiksi hahmottamani uusioverbien loputon virta viihdyttää, loppupuolella kirjaa jo puuduttaa ja paikoin tekee väkinäisen kikkailun vaikutelman. Puoliväliin asti saa ihmetellä, mistä kirja oikein on saanut nimensä, sittenpä se selviää. Rimminen mielletään syrjäytyneiden, hukassa olevien puolestapuhujaksi ja Nenäpäivän päähenkilö kuuluu genreen. Tarina saa Rimmisen tyyliin absurdeja käänteitä pitkin matkaa vaikka etenee nahkeasti. Lukijaa vuoroon haukotuttaa, ihastuttaa ja vihastuttaa. Näin jahkaavasta tarinasta en jaksa kovasti riemastua ja jäin hieman ihmettelemään F-palkintoon asti ansioitumisen salaisuutta.
***
Siitäkö sen tietää, kun alkaa tavanomaisesti sujuva elämänmeno jotenkin tahmaannuttaa? Eläkeläispariskunnan viikkokuviot alkavat tuntua liian tutuilta, toistuvilta ja ennalta arvattavilta. Kuten että tiistaina tekee mieli hakea leipomosta tuoretta ruisleipää, kun kaupasta pitää kumminkin hakea loppuviikoksi murkinaa. Että perjantaina on yleensä taas kauppapäivä, uuh, keksittävä ruokaa viikonlopuksi. Että maanantaina syödään tähteitä. Ja lauantaina siivotaan. Välissä on onneksi vapaaehtoiskuviot ja stadipäivät ja konsertit ja…
Syödä pitää säntillisesti ja joku järjestys on muutenkin tietysti hyvä olla, mutta joskus vain pännii. Sitten tuntuu ihanalta, kun Pikkuritari tulee ja rutiinit muksitaan luovasti uusiojärjestykseen. Toinen ei tosin kärsi meikäläisen tapaan vaihteluntarpeesta, jättäisi vain muuten mieluusti väliin jotain, siivouksen arvatenkin.
No, jos eläkeläinen on loman tarpeessa, pitää ottaa lomaa. Niistä rutiineista. Tällä kertaa se tehdään nyt eikä viidestoista päivä. Perästä kuulunee.
PS. Voivoi, taas on jostain rakosesta päässyt kasakaupalla robottiroskaa kommenttilaatikkoon viime viikolla. Pahoittelen kovasti, että roskia poistaessa katosi vahingossa muutama blogiystävien viimeisistä tervetulleista kommenteista.
|
|
