Kolmannen päivän aamuna aurinko on vetänyt pilvipeitteen kasvoilleen. Olemme taas nukkuneet ruhtinaallisen hyvin, vuoteet ovat poikkeuksellisen mukavat. Uutisissa kerrottiin , että Turun taidemuseossa avataan tänään Otto Mäkilän näyttely. Siitä tulee hieno päätös minilomallemme. Aamiaisen jälkeen vähät tavarat on nopeasti pakattu. Käyn respassa maksamassa jalkahoidon, hotelli on maksettu nettivarauksen yhteydessä.

Taidemuseon oven takana on kymmenkunta odottajaa, kun tulemme minuuttia vaille 11. Pääsemme saman tien sisälle. Satumme dokumenttielokuvan alkuun ja istahdamme katsomaan. Pia Andellin Havahtuminen on kiehtova johdanto näyttelyyn. Se aivan kuin sieppaa otteeseensa eikä päästä irti. Aika soljuu huomaamatta. Katsominen kannattaa; taulut puhuttelevat voimakkaasti, kun niiden taustoista ja tekijästä on saanut kuvaa.

Otto Mäkilä (1904-1955) oli turkulainen ja asui pitkään Ruissalon Villa Romassa, talossa, jota kulkiessamme olimme ihailleet. Hän oli maineikkaan Turun Piirustuskoulun kasvatteja, myös Pariisissa oleskellut. Dokumenttifilmissä mainitaan, että häntä on sanottu Suomen ensimmäiseksi surrealistiksi, syntynytkin samana vuonna Salvador Dalin kanssa.

Mäkilän taide ei ollut aikanaan niin arvostettu kuin miksi se myöhemmin on osoittautunut, töiden tasossa on epätasaisuuttakin, mutta parhaat työt ovat vaikuttavia. Töiden nimet kertovat Mäkilän mystikon ja runoilijan laadusta: ’He näkevät mitä me emme näe’ ja ’Poésie’ muun muassa. Minua viehätti värien vahvuus ja samalla pehmeys, hahmojen ja niiden varjojen vuoropuhelu. Näyttelyssä tuli myös vastaan Unio mysticassa mainittu maalaus ’kolmijalkainen mies’, jonka Mika Waltari oli rahapulassa olevalta taiteilijalta ostanut ja josta tuli kirjailijan lempitaulu.

Kaksi parkkimittarin meille sallimaa tuntia hujahtaa Punaisen levottoman kipinän imussa kuin siivillä, emme edes yritä ehtiä taidemuseon muihin kerroksiin. Jotenkin Mäkilän taiteen ja elämän vaikutus on niin vahva, ettei siihen mahdukaan muuta.

Näyttely on tehnyt vaikutuksen Toiseenkin. Kotimatkalla yritämme taas laskea tunneleita. Ajatuksen punainen kipinä karkailee välillä koettuun ja nähtyyn ja kohta lasku on sekaisin. Kotimatkalla tunneleita tuntuu olevan yhdeksän. Lasketaanko lyhyet alikulut tunneleiksi, pohdimme. Samapa tuo; ”lävitse, ohi, eteenpäin…”

***

  • Kiitos mielikuvamatkasta, Turun suunnalla on paljon nähtävää, jospa kesällä suuntaisi sinnepäin.

    Kommentin jätti Tuula-mummo vaan · keskiviikkona 2. helmikuuta @ 20:28

  • On siellä varmaan kaikkea ekstraakin kulttuuripääkaupunkifiestaa tänä vuonna. Kesällä Turku on kaunis kaupunki ja hieno käyntikohde. Ruissalon kasvitieteellisen puutarhan ulkopuistossakin on vaikka mitä ihanaa.

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 2. helmikuuta @ 22:01

  • Mukava oli käydä kanssanne kylpylälomalla ja kiehtovassa taidenäyttelyssä. Paljon mukavampaa kuin jonottaa vuoroaan ranskalaisessa verotoimistossa. Tosin olihan sekin poikkeama normaalista arkirutiinista.

    Kommentin jätti Simpukka · torstaina 3. helmikuuta @ 12:42

  • Hiukset pystyssä luinkin seikkailujanne ranskalaisen byrokratian kukkatarhassa. Ei silti, etteikö kotimaassakin osata, jos niikseen on. Veroasiat kuitenkin on tehty niin helpoksi, ettei ilmoituksia tarvitse täyttää eikä lippuja lappuja lähetellä, vilkaisee vain veroehdotusta ja jos se on OK, unohtaa koko jutun. Eläkeläisen elämässä tämä on helpotus silloin, kun kotitalousvähennyksiä ei ole – remppavuosina niitäkin on ollut.

    Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 3. helmikuuta @ 13:46

  • Hieno saada palautetta omasta työstä tällä tavalla ja tuntemattomalta. Ihan parasta. Näin dokumenttielokuvani Havahtumisen tarkoitinkin koettavaksi, ennen Otto Mäkilän tauluihin tutustumista. Kiitän kehuista, ja ehkä voisin samalla kertoa, että elokuva on nähtävillä Yle Teemalla 27.2. klo 20.25.

    Pia

    Kommentin jätti pia · maanantaina 7. helmikuuta @ 17:39

  • Kiitos kommentista, Pia. Ajattelin tosiaan vielä uudelleen katsoa filmin, se on poikkeuksellisen hyvä dokumentti. Jossakin Mäkilä-kritiikissä mainittiin, että Turun taidemuseossa filmin katsomispaikka on levoton, meitä ei kyllä häirinnyt ihmisten kuljeskelu siinä. Levottomuus on joskus myös ihmisen sisällä.

    Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 7. helmikuuta @ 19:38

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.