Perjantain Voimala vei kaikki voimat eikä tuonut mitään tilalle. Huuhh. Toimittajahenkilöt ottivat yhden surkean elämäntarinan hyppysiinsä ja kääntelivät sitä voimallisesti. En niin jaksa näitä juoppojen raitistumiskertomuksia. Mukaan otettiin toinen osapuolikin todistamaan asioiden oikeata nykylaitaa. Ja niinhän se on, että kun jotain on ihan itse oivaltanut, se pitää päästä kertomaan kaikille. Eikä sekään riitä, pitää ryhtyä toisia neuvomaan miten asioiden pitää olla.

Myönnetään, älämöintini kuulostaa asiaan nähden kohtuuttomalta. Sen taustalla ei ole omakohtaisia eikä lähipiirin kokemuksia alkoholismista. Haluan kritisoida toimittajien yhä lisääntyvää halua ja intoa pöyhiä ihmisten surkeita kohtaloita (lehdet ja nyt jo tv) ilman asiaan liittyvää ammattitaitoa, usein myös ilman mitään ideaa, miksi. Pöyhimisohjelmia on ihan tarpeeksi jo, voisiko edes Voimalan säilyttää kulttuurikeskustelufoorumina kuten alun perin oli tarkoitus?

Pikkuritarilla oli Vaarila-päivä, kun isi oli soittoharjoituksissaan ja äiti vapaalla. Ensin tehtiin lumitöitä pihassa. Se kävi sillä tavalla, että Pikkuritari toimitti pikku lapiolla lunta penkalta käytävälle ja Vaari isolla lapiolla takaisin. Se oli tietysti turhauttavaa pienen lumimiehen mielestä ja kohta hän ilmoitti, että hänen lumeensa ei saa koskea. Vaarin tehtäväksi jäi ihastella komeita kasoja, joita käytävälle syntyi. Penkan taakse syntyi myös ikioma ritaripolku, jossa oli hauskaa ryömiskellä. Pikkuritari ilmiselvästi tykkää kulkea omia polkujaan.

Mummeli oli sillä välin askarrellut keittiössä. Välillä ovikello soi, kun Pikkuritari halusi varmistaa, onko Mummeli tallella. Kun lumityöt tulivat tehdyiksi, ruisleipä ja liha-kasvismuhennos upposivat tomerasti itse lusikoiden punaposkiseen pikkumieheen. Aterian päätteeksi Pikkuritari sai puhaltaa pienen kynttilänsä sammuksiin ja ihastella savukiehkuraa. Sitten siirryttiin tutkimaan lelukonttorin sisältöä.

Ajallaan Mummeli toimitti pojan pöntölle asioimaan. Odoteltiin milloin pyttyyn plopsahtaa. Aina kun Pikkuritari alkoi kyllästyä istuntoon, hän sanoi PLOPSPLOPS ja virnuili Mummelille toiveikkaasti.

Päiväunilukemiseksi Pikkuritari valitsi Myyrän housut. Tarina on aika pitkä, mutta Pikkuritari kuunteli tarkkaavaisesti koko jutun. Sen päälle Mummelin piti vielä laulaa omatekoinen Pikkuritarin unilaulu. Sitten Mummeli sulki silmänsä, poju hiljeni ja taisi Vaarikin nukahtaa omalla puolellaan.

Isi tuli noutamaan poikaansa ja viivähti kuulumisten, ruokalautasellisen ja kahvikupin verran. Pikkuritari katosi hetkeksi eteiseen omille askareilleen, joiden tuloksena isi joutui vaipanvaihtopuuhiin. Niinpä pytty plopsahti viimein, vaikka tulos tulikin eteisen kautta.

Talvi on lumirauhaa, lumi-iloa ja terveellistä hikipuuhaa. Lumi loihtii pihapuun upeaksi ihmiskäden koskematta. Katson puuta pihan poikki kulkiessani ja kiitän kauneudesta.

Leidit kävivät katsastamassa Jalmari Helanderin jylhän joulupukkielokuvan, kun se ennen joulua jäi katsomatta. Eikähän siinä mitään, oli meitä 11 katsojaa vielä tammikuussakin, keskellä arkipäivää. Seitsemän nykynuorison edustajaa edessä päin ja yksi takana istuivat hiiren hiljaa koko ajan. Mykistyneinä katselimme mekin, oli se niin hullua touhua, ettei pitkään aikaan osannut olla mitään mieltä näkemästään. Välillä tuli ihan epäuskoinen olo: voiko tämä olla tosissaan tehty. Oli niin naiiveja juonenkäänteitä ja paikoin kökköä replikointia. Mutta tehosteet olivat tosi jyrkkää kamaa, siinä ehti tottumaton saada monet sätkyt. Loppuratkaisu nosti hervottomat naurut ainakin meiltä. Sitä kyllä tulin miettineeksi, että kun juttu oli rakennettu ikään kuin kansainväliseen kontekstiin, niin miten mahtoi saamelaisten poroerotus aueta lappilaista elämänmuotoa tuntemattomalle. Ja kieltämättä minulle ainakin tuli muutaman kerran mieleen Taru sormusten herrasta.

Rare Exports, aitoa suomalaista hulluutta myytävänä hyvään hintaan.

Viruskissa poikkesi Pissismummolassakin vuodenvaihteessa. Poikakaveri sai siltä ekan puraisun. Tämä kun siitä tokeni, kohta sen perästä Mummo yski ja köhi, niisti ja räki ja oli niiin kippee, mutta jäi henkiin kuin ihmeen kaupalla kummiskin. Miten niin PK aina pääsee näistä vierailuista vähemmin vaurioin, eppistä seki on, murisee Mummo.

Viruskissan metkuihin tuttuuntuneena sä tiedät, että sun lunssas ei niin kiinnosta ketään. Jos inahdatkaan tuttavalle, joka sattuu soittamaan, sieltäpä pesee voittoisa versio oman tai työkaverin tai sukulaisen lunssaoireista. Sen ryöpyn alle sun pikkuvaivas tikahtuvat heti alkuunsa. Paras yskiä vain tehokkaasti ja niistää nessuun ihan muina mummoina.

Kotioven sisäpuolella pitää muistaa kohtuus voihkimisessa. Tehokkaampaa on horjua yöpaitasillaan iltapäivän puolella vaitonaisena keittiöön juomaan lämmintä mehua nenä punaisena ja silmät vettä valuen. Poikakaveri ymmärtää ryhtyä sanomatta puuron keittoon ja saattaa siltä irrota myötätuntoinen urahdus ellei peräti tarjoo kuumemittaria.

Voi minkäs taas teit, Viruskissa! Aina sä tuut kutsumatta ja väärään aikaan. Meinaatkos, että Mummon arkimenossa kurjuuden määrän pittää olla vakio. Jos on kenkkukoipi oireeton eikä ole selkä kipeänä ja muutenkin olis onnen puolella sisäilman barometri, niin jo sun pitää iskeä inhat kyntes. Ja sun mentyäs Mummo kyyhöttää kuin jyrän alle jäänyt myyrä kuraisen maantieojan penkalla.

Aidan takaisia voi katsella ihan rauhassa, ei siellä sen kummempaa ole kuin tällä puolenkaan. Aita voi olla äkäinen reviirimerkki tai – kuten tässä – kaunis viesti entisaikojen hiljaisista arvoista.

Semmosiaki päiviä sattuu olemaan, joskus. Kun mikään ei mee niinku olit ajatellu. Pissismummo ja Poikakaveri olivat lähdössä junalle ja stadiin. Kotirapulla PK lensi selälleen sillä vauhdilla ettei kerinny kissaa sanoa. Jäinen askelma tietty ja vähän uutta lunta somasti päällä. Muutama sentti vasemmasta ohimosta oli betonirapun kulma. Että kyllä siinä Mummon sydän läpätti vähän aikaa. Muttei tullu mustelmaa pahempaa Poikakaverille tällä kertaa.

Lähdettiin autolla asemalle, ettei tulis enempi liukastumisia toistakilometrin matkalla. Vaan eipä ollut autolle parkkipaikkaa tällä eikä tuolla puolen rataa likimainkaan. Sakkopaikatkin oli jo viety. Olis tehny mieli lähtee takasin kotio ja yrittää uusiks joku toinen päivä. Muttei se nyt käyny, kun piti ne asiat hoitaa. PK pani meneen autolla sitte perille asti metropoliin. Rahallahan sieltä saa aina parkin, maan alta.

Suomen Pankin eteisessä ei ollu tungosta, mutta katsottiin pitkään, että onko noi vaarallisia. Vahtimestari viittilöi meille ja menimme kopilleen kuullaksemme, että olemme päivää liian aikaisessa, se näyttely avataan huomenna. Tosiaan, heräsi Mummo, onkin vasta keskiviikko. Mitäs nyt. Valmiiksi mietitty kaupunkikierros tyssähti heti alkuun ja yhtäkkiä olikin kosolti aikaa eikä tietoa mitä tekis. Mummo kekkasi luotsata PK:n viimeisimpään herkkulöytöönsä, kahvila Neuhausiin, jossa saa stadin parasta cappuccinoa ja iihania suklaisia herkkupaloja. Kyllä oli vaikuttunu Poikakaveriki makuelämyksestä.

Sieltä askelsivat nämä sitte käsikynkkää hakemaan viisi tilattua alekirjaa kirjakaupan vintiltä. Ykköstavaratalon akkainosastolta Mummo poikkesi hamuamaan tarvitsemansa ja PK istui sillä välin kännykkäänsä räpeltämässä jossain nojatuolissa. Riehaantuivat nämä vielä hankkimaan viisi dvd-elokuvaa liukkaiden ja räntäsateisten viikonloppujen varalle.

Sitten jo alkoi nälkä näverrellä ja nämä hankkiutuivat Mummon tietämään oivalliseen ruokapaikkaan. Mummo kysymään tarjoilijapoijalta, että onkos se maksapihvin paras grillaaja tänään töissä. Ei tainnut oikein mennä juttu jakeluun, kun oli toista maata poikapolo. Mutta pihvit oli erinomaiset niinku viimetteekski. Autoki löyty aterian jälkeen maan alta ihan samasta paikasta, mihin se oli jätetty. Kotiin päin matka kesti tuplasti sen mitä meno, oltiin nääs jo aktiiviväestön työstäpaluuruuhkassa, mutta mitäpä siitä, näillä kun aika ei oo kortilla.

Kun mikään ei mee niinku meinaa, on parempi improviseerata kuin murjottaa, tuumivat Pissismummo ja Poikakaveri tyytyväisenä päiväänsä. – Ei kuu siitä kuumene, jos ei päivä valkene, sanois Pissismummon Ikimuori, jos eläis.

.. sana, joka jäi osuvana mieleen Voimalan keskustelusta viime perjantaina. Päätoimittaja Mari Teinilä avasi kiinnostavan näkökulman reformaation (uskonpuhdistus; uudistuminen) ja tiedonvälityksen murroksen yhteydestä, mutta siitä eivät telologit osanneet jatkaa eikä Antti Nylénkään historiallista katsausta pitemmälle. Luterilaisuus oli keskustelijoiden mielestä jo menettänyt reformaatio-luonteensa.

Suomen luterilaisen kirkon piirissä puhutaan mielellään avarasta kirkkonäkemyksestä, jonka mukaan kirkon seinien pitää olla lavealla ja katto korkealla. Tosiasiassa ev.lut.kirkko näyttää olevan pahasti hajaannuksen tilassa. Kirkon sisällä on joukko nykyisellään melko luutuneita perinneyhdistyksiä, joita alkuperänsä mukaan yhä kutsutaan herätysliikkeiksi, vaikka osuvampi nimi varmaan olisi herätysmuseo. Tahtoo unohtua, että kirkkoon kuuluu myös ihan tavallisia kristittyjä, jotka eivät ole kotoisin perinneyhdistysalueilta, vaan ovat heränneet tai kasvaneet uskoon eri teitä.

Lestadiolaisuuden elinvoima tuntuu perustuvan rajoittamattoman lapsiluvun kautta lisääntyvään jäsenmäärään ja tiukkaan ryhmäkuriin. Viidennen herätyksen voima on valunut hajoamisen myötä keskinäiseen eripuraan. Luther-Säätiön eriseuraisuus on jo niin silmiinpistävää, että sopii kysyä, miksi siellä ei saman tien julistauduta kirkoksi kirkon paikalle. Paikallisseurakuntien liepeillä puuhastelee epämääräisiä pikku ryhmiä, joista Koivuniemen piiri on vain yksi. Kuppikuntaisuuden tunnusmerkkinä on usein villiintynyt henkilökeskeisyys ja käsitys oman uskonnäkemyksen paremmuudesta.

Voimalan keskustelijat löysivät muitakin osuvasti aikaamme kuvaavia sanoja, kuten uskontoneutraalius ja iltasanomasukupolvi. Uskonnottomuus vakaumuksena kirvoitti kummastelua voiko puute olla vakaumuksen sisältönä. Keskustelu näyttää jatkuvan kirkollisissa ympyröissä (mm. Kotimaan blogeissa), mutta ottaako iloinen tapakristitty tai uskossaan vähään tyytyväinen, tavallinen kirkon jäsen kantaa? Entäpä epävarma hamlet-kristitty, joka ei oikein tiedäkö ollako vai ei? Ettei vain jäisi pappien ja maallikkoaktiivien keskeiseksi kahinaksi tämäkin kirkkokeskustelu.

Katselin hämmentyneenä TV-kakkosen keskusteluohjelmaa, jonka olin tallentanut. Inhimillisen tekijän (http://areena.yle.fi/video/1385651) studiotuolissa istui toimittajaa vastapäätä säveltäjä Toni Edelman. Mies purki elämänsä tarinaa hiljaisella äänellä, kärsineen ihmisen kasvoin.

Haastattelun kuluessa mentiin kierros kierrokselta vaikeampiin kokemuksiin lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuisen elämästä. Toimittajan tyytyväinen ilme ei haihtunut, vaikka se, mitä haastateltava kertoi, tuntui pahalta katsojasta. Ehdin miettiä, mikä on toimittajan vastuu, kun hän ottaa kysymyksillä avatakseen pahasti rikotun ihmisen tarinan. Miksi?

Ohjelmassa kävi ilmi, että traumaattiset kokemukset on käsitelty pitkäkestoisessa intensiiviterapiassa, jonka ansiosta mies on tänään joten kuten koossa. Mietin, ketä oikeastaan palvelee tämänkaltainen julkirippi. Jos kipeät kokemukset ovat arpeutumassa, onko viisasta repiä haavat auki julkisesti. Mikä voi olla peruste tämänkaltaiselle ohjelmalle, jossa kertaalleen hyväksikäytettyä ihmistä käytetään julkisuudessa traumansa mannekiinina? Ovatko toimittajat ottaneet psykologien ja pappien paikan ilman heidän ammatillista vastuutaan?

Minua sattui Tonin kertoma henkilökohtaisesti, koska olimme rinnakkaisluokilla samassa oppikoulussa. Vaikka en häntä tuntenut kuin nimeltä, olin lapsen vaistolla tajunnut, että hänen kasvoillaan oli varjo. Se selittyi, mutta en olisi halunnut tietää.

 että näkisi lumen mahdollisuudet tarvitaan valo