*Hilkka Olkinuora; Parasta ikää; WSOY 2010

”Kirja varttuneille ja varttuneista” määrittelee kustantaja julkaisemansa opuksen. Kirjan ilmeisenä tarkoituksena on surffata suurten ikäluokkien eläköitymisbuumin nostattamilla laineilla. Pastori Olkinuora on suorasanaisuudestaan tunnettuna mediapersoonana vieraillut yhdessä jos toisessakin kulttuurisessa ajankohtaisohjelmassa. Millaisena hän näyttäytyy ikätovereilleen laatimassaan opaskirjasessa?

Olkinuora kirjoittaa napakkaa tekstiä. Tyyli tuntuu melko yksioikoiselta. Yhden sanan otsikot pureutuvat oleellisiin aiheisiin laajempien kokonaisuuksien alla: Me kaikki, Sinä itse, Oma suku ja Oma minä. Luvut ovat lyhyitä, aiheeltaan itsenäisiä, joten kirjaa on helppo lukea pätkissä ja sillä tavalla tykitys ei käy sietämättömäksi. – Kohderyhmään kuuluvana en kuitenkaan tunne tarvitsevani ihan näin päällekäyvää ohjeistusta. Luetusta ei jää mieleen mitään, mitä ei jo tietäisi tai olisi itsekin miettinyt.

*

*Antti Heikkilä; Elämän paras aika; Rasalas 2002

Heikkilä on lääkäri, vastarannan kiiski, jos virallisen lääketieteen puolelta asiaa tarkastelee. Sanojensa mukaan mies elää niin kuin opettaa eikä saarnaa vain lystikseen. Virallisten kansanterveysapostolien ravintosuosituksia ruoditaan tiedeperusteisesti. Kirjaa suositteli minulle terveydenhoitaja, joka työkseen ohjeistaa ihmisiä niin kuin voimassa olevan viisauden mukaan pitääkin, mutta suhtautuu silti arvostavasti Heikkilän näkemyksiin. Toinen meistä luki myös kehotuksestani kirjan ja huomautti alkupuolen teknisten perustelujen ontuvan. Loppuosassa kirjaa Heikkilä tuntuu olevan omimmalla alueellaan ja vakuuttaa.

Heikkilä puhuu vähähiilihydraattisen ja kohtuullisesti aitoja rasvoja sisältävän ravinnon puolesta. Hän perustelee tieteen tutkimustuloksilla ja praktiikassa sekä omassa elämässä saadulla kokemuksellaan. Kirjan kantta koristaa hyvinvoivan näköisen kaunottaren kuva, nainen mainitaan tekstissä lääkärin vaimoksi. Esittelin kirjaa myös ystävämiehelle, joka oitis kysyi, onko kirja suunnattu vain naisille. Kieltämättä kirjan ulkoasu herättää mielleyhtymän: tässä taas yksi vaihdevuosi-ikäisille naisihmisille suunnattu opas. Miesten tai naisten vaihdevuosista ei puhuta kirjassa mitään, mutta ikääntyvän ravinnosta, liikunnasta, terveestä elämästä ja mielen hyvinvoinnista kylläkin. – Kannattaa lukea, kokeilla ja vertailla.

*

koristelemattakin kaunis

Vuosi on alkanut massiivisen katastrofin merkeissä. Australian tulva-alueen tuhot ovat niin laajalla alueella ja koskevat niin monia, että vaurioiden korjaamisessa menee kuukausia vielä senkin jälkeen, kun vesi viimein laskee. Inhimillinen hätä on mittaamaton ja yhteisölliset keinot riittämättömät. Haitilaisiin verrattuna australialaisilla on sentään mahdollisuus selvitä, koska tulva tapahtuu vauraassa maassa, jossa on järjestynyt yhteiskunta.

Samaan aikaan toisaalla ihmetellään taivaalta tipahtelevia lintuja ja rannoilla lojuvia kuolleita kaloja. Lumi sotkee ihmisten aikataulutettua arkea ja aiheuttaa onnettomuuksia. Kuumuus, kuivuus, nälkä ja taudit tuhoavat elämää sekä sen edellytyksiä. Ihminen on viisas sekä tyhmä, osaa hyödyntää sekä riistää luontoa, mutta ei hallitse sen prosesseja. Mitä enemmän meitä on luonnon tasapainosta välittämättä siihen toimillamme puuttumassa, sitä enemmän katastrofeja seuraa. Eivätkä katastrofit aina ole siellä, missä aiheuttajat, seurauksia kantavat kaikki.

Olohuoneeseemme sapuu hyvinvoivan yhteiskunnan hyvinvoiva asiantuntija selittämään mistä mikäkin johtuu. Mutta sivustakatsojan turvapaikkaa ei ole. Olemme osallisia.

Aiemmin ilmestynyt, palkittukin Puolikas keltaista aurinkoa herätti järisyttävällä tarinallaan mielenkiinnon nigerialaisen nykykirjailijan kykyyn kuvata maailmansa ihmisiä ja elämäntapaa. Tässä aiemmin ilmestyneen esikoiskirjan vasta nyt suomennetussa tarinassa on samaa kauhistuttavaa lumoa. Länsimaisen rappion kuvauksiin tympääntynyt lukija saa afrikkalaisen kulttuurin alkuvoimaa ihmeteltäväkseen – ihastuu ja järkyttyy yhä uudelleen.

*

Anna Gavalda; Lohduttaja, suom. Lotta Toivanen; Gummerus 2008

Pokkarin takakansi mainostaa kirjaa viihdyttäväksi, hengästyttäväksi ja iloiseksi. Hengästyttävä se olikin, mutta en kovin ilahtunut. Liioin en aluksi kovin hyvin viihtynyt kirjan parissa aluksi, lukeminen jäi pitkäksi aikaa kesken. Ihmettelin takkuamista, ei ole hyvä merkki, jos lukeminen alkaa tuntua suorittamiselta. Tarinan kerronta hyppelehti levottomasti. Loppupuolella tarina keskittyy ja alkaa kiinnostaa. Kirjassa on ikään kuin kaksi osaa, alkupuolikas on lohdutonta luettavaa. Loppupuolella päähenkilö ajautuu yhä hengästyttävämpään seuraan ja saa viimein elämästään kiinni. Liikaa kaikkea samojen kansien sisälle ahdettuna.

*

Tuomas Kyrö; Mielensäpahoittaja; WSOY 2010 (5.painos)

Menekkikirja kuvailee hersyvästi vanhan insinöörimiehen aatoksia ja arvomaailmaa. Mies tuntuu lukijasta sympaattiselta ja hänen ajatuksenjuoksunsa on niin ihanan looginen, että olematta varsinainen huumorikirjailija Kyrö höräyttää lukijalta naurun tuolloin tällöin. Kirja on viihtyisä ja nopealukuinen ja jättänyt nopeasti kuluvia sanontoja puhekieleen. Suosiosta voi päätellä, että mielensäpahoittajan hengenheimolaisia on muuallakin kuin ikämiesgategoriassa. Hupaisa kirja!

*

Joulun teema on oikeastaan kierrätys: reseptit ovat usein ne entiset hyväksi havaitut, joulukuusenkoristeet korjataan talteen, lahjakassit voi uusiokäyttää ja jouluseimi pakataan taas vuodeksi laatikkoonsa. Ystäväni Vanharouva hakee kellarikomerostaan saman lumivalkean ikikuusen joka jouluksi. Pikkuritarin toisen mummon isossa perheessä on totuttu kierrättämään lelutkin.

Tervehdyksessä teksti on minusta yhtä oleellinen kuin kuva, pelkkä nimikirjoitus valmiiksi painetun toivotuksen alla tuntuu jotenkin tyhjältä ja jättää mieleen kysymyksiä. Sillekään en mitään voi, että perinteiset tulipunaiset kimallekortit eivät minua suuresti ilahduta. Voihan olla, että valitsemani yksinkertainen taidekortti ei myöskään ilahduta saajaa. Ajatus on kuitenkin tärkein ja kuva lähettäjän mielestä kaunis. Tarvitseeko joulukortin oikeastaan alleviivata joulua? Voihan tervehdyksenä olla muisto tapaamisesta vuoden varrelta. On niin vaikea tietää osuvatko toivotukset saajan joulutunnelmiin, siksikö omia sanoja ei uskalleta kirjoittaa.

Joulun jälkeen on ratkaistava mitä tervehdyksille tehdään, nehän ovat ns. season’s stuff. Isojen ja pikkuisten rakkaiden lähettämille on tietysti oma laatikkonsa ja ystävienkin korteista ne kauneimmat tekee mieli tallettaa. Tapanamme on lukea kaikki joulutervehdykset kertaalleen vielä loppiaisena. Sen jälkeen osa päätyy takan sytykkeeksi ja lämmittää sillä tavalla vielä kerran.

Menneen joulun kauneimpia ovat upea ristipistoin kirjailtu kynttiläikkuna kädentaitoiselta kälysiskolta, taiteilijaystävän neljä valoisaa liekkiä, ystävämiehen omalta pihaltaan kuvaama orava, lapinjoulusta lähetetty revontulienkeli ja kaikki ne ihanat siniset. Pikkuritari oli valostanut yönmustaa värikynin ja saanut itse liimata huopatähden. Kummipojan esikoulukas oli taiteillut kaksi iloista tonttua. Monessa kortissa on lähettäjän omia riimejä.

Joulun puhuttelevin kortti tuli Rouva ja Ukkosuntiolta. Taitavin vedoin piirretyssä kuvassa lentää poro, sarvissaan navigaattori ja siinä tähti. Poron sarvista pitelee karhu, jonka korvista taas jänö. Porukka lentää revontulitaivaalla kahden punatulkun saattamana. Mukana on ystävän omakohtainen runo. Uniikki jouluinen taide-elämys ilahduttaa pitkään.

Vuosi vaihtui, mutta kaikki jatkuu kuten ennenkin. Niinkö? Katso tietäsi tarkkaan, mahdollisuus muutokseen on… 

Neljä kukkaa samassa vanassa, avautumassa kukin omalla ajallaan. Kuin ihmiselämä: lapsuus, nuoruus, aikuisuus, vanhuus. Aika on kukkia, aika lakastua. Ja sipulissa jo on valmiina kaikkien vaiheiden aiheet.

Joulun jälkeenkin on elämää, vähän pliisua kenties on, mutta kumminki. Lunta on tullut ihan piisatakseen asti eikähän siinä muuten mitään, mutta kun Pissismummolan lumenluontipatteristo yskii. Mummo terhentäytyi pihapolkua putsaamaan kevyellä aseistuksella eli alumiinilapiolla, mutta autopihan kolaamisen jätti hän suosiolla niine lumineen. Poikakaverin suunnalta sitä yskimistä nimittäin kuuluu eikä tauti ole buranasta moksiskaan.

Tässä eletään hissunkissun vuoden viittä viimestä päivää, joita jostain syystä sanotaan välipäiviksi. Markkinavoimako se niitä välipäiviä viettääkin, mitä, kränäilee Pissismummo äkätessään lehdestä välipäivämarkkinamainoksen. Vai onko kyseessä samanlainen ilmiö kuin Havukka-ahon ajattelijan fundeeraama välikäsi? Vuoden rääppöpäivistä ei niin väliä ole, kun kerran koulukkaatkin saavat himmailla protestoimassa kotimurkinaa, mikä saattaa monessa tapauksessa olla kinkunjämä-laatikonpohja-linjalla.

Poikakaveri kyllä sanoo, että ’välipäivät’ juontuu joulun ja vuodenvaihteen juhla-aikojen väliin sijoittumisen perinteisestä ajankohdasta eikä muusta. Niinniin, mutta miksi allakantekijä ei ole pannut tähän oikein kunnon juhlaputkea ilman mitä-välii-päiviä, jouluhan voisi yhtä hyvin alkaa tänään ja jatkua sitten yhtä kyytiä uudenvuoden perästä loppiaisena. Väliin jääminen ja jättäminen ylipäänsä on turhauttavaa, Mummo jupisee. Saisivat ihmiset asiasta juhlakohmelon eikä tarvitseisi alinomaa olla jotain pirskettä järjestämässä.

 Toisaalta syömispuolen täydentämiseen ja juhlimisjätteiden poiskuljetukseen tarvittais kummiski yksi välipäivä, aprikoi Mummo. Siitä tulisi kauppaan kauhea ryysis ja verinen tappelu viimeisestä maitopurkista. Ja kyllä tervehdyskeskuksella saisi jonoa syntymään, kun kinkkuähkyiset sankoin joukoin kömpisivät apua hakemaan. Moni sappi juhlaputkessa ehtisi kiehahtaa pahemman kerran.

Saattaapi olla, että välipäivät pelastavat yhteiskunnan katastrofista. ”Ei ol ylenommaa juhlimine immeiselle hyväks, ark tappurat tasottaa”, sanois Pissismummon Ikimuori, jos hää eläis.

Mistä se tulee, joulumieli? Sielu on vielä aattoaamuna arkivaihteella, vaikka juhlan osatekijät ovat paikallaan, kiirettä ei ole eikä mikään periaatteessa estä jouluntuntua. Iloa voi toivoa ja toivottaa, mutta ei käskeä sydämeen. Surut eivät lomaile, ne pulpahtelevat hiljaisia teitään mielen pintaan jouluilon keskellekin.

Pikkuritari saapui joukkueineen tänä vuonna jouluvieraaksi Vaarilaan. Joulupukki oli käynyt jo aatonaattona toisessa Mummolassa, jossa Pikkuritari serkuksineen oli koolla. Vaarilassa taas tontut ovat tottuneet tuomaan vaivihkaa lahjapaketteja kuusen alle. Pikkuritarin tehtävä oli koristella kuusi äidin ja isin avustuksella. Lopputulos oli upea, runsaudessaan vertaansa vailla.

Aattohartaudessa läheisessä seurakuntakodissa tapasimme monia tuttuja perheitä lapsineen, ikäisiämme vanhoja pareja, naapurimmekin. Ajattelin, miten ihanaa on, että tutut sekä vieraat tervehtivät toisiaan hyvän joulun toivotuksin. Jollekin yksin saapuneelle se saattaa olla juuri se joulumielen tuoja.

Pertti-pappi kehotti katsomaan joulukuusta tarkkaan. Oksien kärjet muodostavat ristin. Vihreä kertoo elämän ja kasvun voimasta. Latvatähti säteilee ilosanomaa ja muistuttaa toivon näköaloista. Lähellä runkoa on rakkauden paikka, sanoi hän. Ajattelin, miten kotikuusessamme poikien nimikkotontut ovat nojailleet joka joulu runkoon oksien piilossa, nyt siellä on Pikkuritarinkin tonttu.

Laulusta se joulumieli minulle tulee. Aattohartaudessa laulettiin yhdessä ne rakkaimmat joululaulut. Odotin minkä laulun Janne-kanttori meille antaisi joululahjaksi tänä vuonna. Se nosti kyyneleet silmiin kutsumatta. ”Tuikkikaa, oi joulun tähtöset, kilpaa lasten tähtisilmäin kanssa, kertokaatte joulun satua, yhtä uutta, yhtä ihanaa…”

Kotimatkalla katse nousi ylös. Taivaan huikaisevassa sinessä suihkukoneiden jättämät valkeat vanat muodostivat ihmeellisen kauniin ristin. Ajattelin siunaten heitä, jotka ovat poissa joulustamme.

 Joulu tulee kaikille, jotka ottavat sen vastaan. Seimi on vain seimi, kaukainen joulun satu sille, joka ei rohkene avata sydäntään ihmeelle. Uskon ihmeeseen, se valaisee tietäni koko vuoden matkan.

Ihmeellistä Joulua teille blogiystävät ja lukijat!