Mukavat kahdeksan pakkasastetta oli aamutuimaan, kun talitintit kävivät lyhteellä ja eväsmökillään. Toinen haki kuusen tutulta myyjättäreltä, jolta aina on erinomainen laatukuusi saatu, isänsä kun niitä metsänhoitajan taidolla kasvattelee perintömaillaan eläkepäiviensä ratoksi. Tuolla kuusi vielä odottelee piha-aitaa vasten sisälle pääsyä.

Pikkuritarin porukaltakin tuli joulukortti, vaikka ovat luvanneet henkilökohtaisestikin tulla aattoa viettämään Vaarilaan. Siinä oli ihan omakätistä pikkuritaritaidetta. Kortti on tietysti kunniapaikalla odottamassa taiteilijan itsensä saapumista.

– Olen syntynyt vuoden pimeimpään päivään, hyvin olen silti elämässä pärjännyt, sanoi tarmokas ystäväni Vanharouva, kun onnittelin puhelimessa häntä. Joulun Lapsi, taivaallisen valon tuoja, on monelle nykyään hankala juttu. Meillä odotetaan ilolla sekä Seimen Lasta että Pikkuritaria vanhempineen, edellistä sydämen seimeen ja jälkimmäisiä ihan syliin.

Mitä hullua, oikeaa talveahan on ollut jo toista kuukautta, huomasi Pissismummo tutkailtuaan lämpötilamerkintöjään kalenterin kulmasta. Erinomaista! No, aluksi ihmiset henkäilivät toisilleen liikuttavan yksimielisesti, miten ihmeen ihana on luminen maisema ja sopiva pakkassää. Kuka urpo nyt haluaisi muistellakaan lukemattomia sohjoisia, mustia ja räntäsateisia joulukuita, joita näillä seuduin on kestetty. Vaan kuinkas sitten…

Lumentuloa ei ollut kestänyt viikkoakaan, kun jo alkoi mukina ja ähkiminen. Ilta illan jälkeen uutisten lukija on parhaansa mukaan lisännyt löylyä raportoimalla lumeen hautautuneista tai ojaan pyllähtäneistä autoista, peruuntuneista lentovuoroista ja ruuhkautuneista teistä. – Ihmisillä on hillitön halu liikuskella kaiken aikaa paikasta toiseen, murisee Pissismummo. Miksnei voi vain kääriytyä täkkeihinsä ja loimehtia kotoisen takkatulen ääressä kirja kourassa. Onko nyt mukava kyhjöttää kassin kaa lentoasemalla venttaamassa, että sää kirkastuu. Eipä ole, ei.

Urbaanikon uusavuttomuus ja nirppanokkaisuus paljastuu, kun systeemit kaatuvat ja palvelu ei pelaa. Valitus nousee taivaisiin asti ja sieltähän vastaa pitkäpartameteorologi nakkaamalla lisää lunta tulemaan. – Saako antaa pienen neuvon, kysyy Pissismummo viattomana. Ei se mitään, annan kummiski: villahousut jalkaan, rukkaset kouraan ja kiinni lapion varteen. Lunta se vain on.

– Lumentulo ei ruukkaa talvela olla poikkeustappaus, sanois Pissismummon Ikimuori, jos hää eläis. Viime vuonnakin oli talvi. Poikkeuksellisen kylmääkin oli viikkokaupalla. Ilmaston lämpenemisennusteet alkoivat joutua naurunalaisiksi monen mielestä. Muutama poikkeuksellisen kuuma kesäkin on ollut peräjälkeen. – Mikä ollenkaan on poikkeus, tiedustelee Mummo. Meteorologien mielestähän tunnetusti kaikki mahdollinen mahtuu normaaliin säävaihteluun. Ollaan samaa mieltä, hyvinkin mielin.

Mistä se tulee, joulumieli? Mikä sytyttää ilon ja toivon sydämeen? Jos antautuisin joululle, herkistyisin huomaamaan kanssakulkijan, olemaan avoin lähimmille… 

Arkiaamupäivisin täällä näkee kävelykadun jouluvalojen alla askeltamassa enimmäkseen vain mummo- ja pappaväkeä, yhteiskunnan varatyövoimaa ja oirehtivia kanssakulkijoita. Niin – ja satunnaisen opiskelijafeissarin tai venäläisen hanurinsoittajan. Ensiksi mainitun yritykset myydä yhteistä hyvää tälle väelle ovat melko turhia. Hanuristin pussin pohjalla pyörivät samat killingit päivästä toiseen, mutta ainakin hän soittaa lämpimikseen eikä nökötä kerjuulla.

Mummot askeltavat varovasti marketista maitopurkki ja leipä kassissaan apteekin kautta kotiin. Papat istuskelevat marketin kahviossa veikkauskuponkeja täytellen tai iltapäivälehtiä lueskellen ja keskenään turinoiden. Rypäs omin luvin opiskeluvapaalla olevia yläkoululaisia pelmahtaa kaupan karkkihyllylle. Suklaapatukka kulkee kassan kautta ja taskuissa muuta, jonka kauppias aikanaan merkitsee hävikiksi ja mummo maksaa tavaroiden hinnassa.

Tapasin ystäväpariskunnan ja tuli puheeksi huolestuttava nuorten syrjäytymiskehitys ja elämänehtojen kiristäminen. Ammattikoulun opettaja sanoi ryhmässään olevan noin kolmannes tosissaan opiskelevia, toinen niitä, jotka tulevat paikalle, mutta eivät opi mitään ja loput keskittyvät lintsaamiseen ja häiriköintiin. – Olen tullut täysin kyyniseksi, hän sanoi, eikä taida olla ainoa kyynikko tässä maassa.

Suomi kuuluu olevan tasa-arvon mallimaa. Mitä tuohon nyt sanoisi. Ei täällä mikään tasan ole, ei ihmisen arvo eikä onnen lahjat. Olemme niin ja näin menestyvien ihmisten monenkirjava joukko, maailma pienoiskoossa. Joulun aikaan vedotaan ihmisten hyvään tahtoon kurjempien puolesta, yleensä rahalahjoitusten toivossa. Kunpa hyvää tahtoa riittäisi monimuotoisesti vuoden arkiviikoillekin. Kyynisyys tappaa tulevaisuususkon ja toivon maailmasta. Siihen ei tarvitse suostua.

Espan puiston punaiset joulukojut nököttivät tähtivaloin täplittyneiden puunrunkojen alla. Kapeassa välitilassa puikkelehti jouluaan etsiviä tulijoita ja menijöitä. Nainen haki sen valmiiksi katsomansa puisen leluauton, jonka pojanpoika tulee saamaan joulupukin kontista. Kysäisi vielä: ”Olisiko teillä tyttökaveria sille pitkäkinttuiselle poikahiirelle, minkä eilen teiltä hain?” Olihan niillä. Annan sille nimeksi Siiri-Hiiri, ajatteli nainen, siitä muistan mistä tulen ja mitä itselleni lupasin.

Nainen oli ollut oikeastaan poissa monta päivää tai viikkoja, käynyt vain nukkumassa sängyssään. Oli ollut illan viimeiset tunnit omissa mietteissään ja aamulla hankkiutunut taas lähtemään. Mies oli saattanut asemalle ja tullut vastaan illalla, pitänyt kotia, puuhannut omiaan ja hoitanut rutiineja. Jonkun piti hankkia jääkaappiin syötävää, lapioida lumia pihassa, hakea postit ja puhua ohimennen naapurin miehen kanssa säästä. Mies oli ollut levollinen, hän tiesi naisen tulevan aikanaan takaisin, ensin paikalleen ruokapöytään vastapäätä, sitten vähitellen kokonaan niin, että huomaisi hänetkin.

Ensimmäisenä tavallisena arkiaamuna naisen herätyskello soi. Tänään on hoidettavia kotiasioita, nainen muisti ja nousi laittamaan aamupalaa. Mieskin nousi, viivytellen, antoi naisen touhuta keittiössä ja läpsytti sitten lumisen pihan poikki aamutakissa ja kesäsandaaleissa postilaatikolle. Kahvin jälkeen mies istui nojatuoliinsa lukemaan sanomalehteä. Jokaisesta uutisesta riitti kommenttia. Tavallisesti mies lukee hiljaa syventyneenä, hän on asioihin tarkkaan perehtyvää sorttia. – ”Ei kai sulla ole ollut puhekaverin puute tai muuten orpo olo”, nainen kysyi huvittuneena ja halasi ohimennen. Mies rapisteli tyytyväisenä lehteään.

Iltahämärässä nainen ja mies palailivat yhdessä asioiltaan. – ”Eikö ole ihmeellistä”, sanoi nainen ja jatkoi puoliksi itsekseen: ”miten arki voikin olla kaunista”. Mies hymyili.

Vasta toisen päivän iltana nainen tyhjensi seminaaripaperit ja Siiri-Hiiren laukustaan. Hiiri näytti jotenkin oudolta, erilaiselta kuin piti. Nainen katsoi ja katsoi ja sitten hän alkoi nauraa. Siiri-Hiiren kuonohan näytti eri suuntaan kuin jalat. Hassu juttu, ajatteli nainen ja tutki miten jalat voisi ottaa irti ja istuttaa toisin päin, se kävisi aika helposti. Sitten nainen päätti olla puuttumatta asiaan. Siiri-Hiirellä nimenomaan on oikeus pitää jalkansa miten päin tahtoo.

joulukuun aamuaurinko moottoritiellä

valopilvissä sateenkaarisoihdut

kahden puolen kultakehrää!

autoradiossa soi ortodoksien juhlaveisu

ennen kuin veisaajat ehtivät loppuun

pilvi jo peittää auringon

ja soihdut sammuvat

valo jää

sydämeen

”Tämähän oli helppoa. Toisinaan, eikä kovin harvoinkaan, nousee tunteiden myrsky, kun on kyse perintöomaisuudesta”, totesi toimihenkilö perunkirjoitustilanteen lopuksi pankissa. Veli oli hoitanut äidin asiat, kuten ammoin oli sovittu. Tilitase oli tiedossa. Äidin hoitoon ja hautaukseen liittyvät laskut oli maksettu. Säästöjä jäi hyvin vähän. Niin selvää ja yksinkertaista kuin olla voi.

Tyhjensimme lipaston, jossa oli pääasiassa isältä aikoinaan jääneitä diakuvia ja c-kasetteja. Veli oli sitten alkanut katsella ja kuunnella mitä niissä oli. Hän soitti löytäneensä heidän vihkipuheensa ja poikiensa kastepuheet. Niiden kuunteleminen nosti varmaan heillä sitä tunnemyrskyä positiivisella tavalla. Kaseteista löytyi myös se, jonka olin itse äänittänyt isälle kiitokseksi pianon hankinnassa avustamisesta niihin aikoihin, kun opiskelin laulua. Joskus ensi keväänä myrskyämme vielä vinttikomeron, joka on täynnä lapsuusmuistoja.

Ajattelen, että kaikki ylimääräinen, mikä kerätään pankkitileille, on poissa helpottamasta omaa tai läheisten arkea ja ruokkii keinottelua. Tunnen vanhuksia, jotka elävät kituuttaen, että voisivat jättää jotain lapsilleen. Nämä eivät välttämättä anna perinnöille mitään arvoa, panevat menemään sen tien. Näkemykseni on tietysti keskiluokkainen, rikkaiden tai toisaalta tukien varassa sinnittelevien köyhien pulmat ja ratkaisutkin ovat toiset.

*

Joulu on täällä taas tuossa tuokiossa. Olen rohkaissut lapsiamme aikuistuttuaan kehittämään omia jouluperinteitään. Se on tietysti helpointa silloin, kun ei tarvitse ottaa huomioon muita kuin itsensä. Parisuhteessa on heti kahdet perinteet ja mielipiteet. Lasten kasvaessa alkaa mukaan tulla toiveita heiltäkin sekä vanhempien halua tarjota hyväksi kokemaansa omilleen. Isovanhempienkin toiveita joutuu nuori perhe kohtaamaan.

Olisipa hienoa, jos asioista voisi keskustella reilusti ja näkemyksiä sovitella. Helposti käy niin, että esitetään omia toiveita vaatimusten hengessä toisia kuulematta. Miksi meidän suvun perinteet tuntuvat arvokkaamilta kuin teidän tai heidän? Miksi minulle ei tule joulu ilman joulupukkia tai kinkkua ja hämäläistä perunalaatikkoa? Puuttuuko uskallusta vai halua heittäytyä luomaan omia perinteitä, joissa jollakin tavalla on otettu toistenkin toiveita huomioon?

Poikkeukset virkistävät ihanasti ja jäävät muistoihin. Vietin erään aikuisen nuoruuteni jouluista yksin paastoten. Nuorena parina olimme anoppilassa joulun, josta tuli ikimuistoinen siksi, että tajusin odottavani esikoistamme 40 asteen kuumeessa. Eräällä jouluviikolla perheeseemme syntyi kuopuslapsi. Yhden joulun perheemme vietti mummolassa yhdessä veljen perheen kanssa. Sekin joulu oli mukava, jonka vietimme kahdestaan kartanohotellissa ja pääsimme kuulemaan joulurauhan julistusta Turkuakin vanhemman perinteen mukaan Porvoossa.

*

Mielensä pahoittajia löytyy tänäkin jouluna. Joku ei saa mieleistään lahjaa, toinen ruokaa. Johonkin osoitteeseen ei tule yhtään joulukorttia. Äidit ja mummot väsyvät valmistaessaan toisille jouluruokaa, isät ja papat tuskailevat lahjalistan kanssa tungoksessa. Teini-äkäisten mielestä jouluna on tylsää. Moni porukka pakenee ulkomaille, päästäkseen koko joulusta.

Liitytään mielensähyvittäjien jouluklubiin! Tehdään vain sellaista, mistä itsemme lisäksi joku muukin yllättyy iloisesti.

”Toimeentuloturvan leikkaus on taloustieteilijöiden kielellä kannustin. – – Miksi siis lakiesitys on ’surullisin, murheellisin, uskomattomin esitys’, kuten muuan kansanedustaja luonnehti. Siksi, että totuus tuolla ulkona on aivan toisenlainen. Ne nuoret, jotka pystyvät menemään koulutukseen, ovat jo siellä. Sen sijaan ne nuoret, joita tämä laki tulee koskemaan, ovat kaikista pahiten syrjäytyneitä monista yksilöllisistä syistä. – – Yksikään sosiaali- ja terveysvaliokunnassa kuultu asiantuntija ei kannattanut lakiesitystä. Näin ei kovin usein tapahdu.”

Jokaisena uutena jouluna jokin on toisin. Se alkaa jo adventista. Joku on poissa, joku tulossa. Muistan menneitä, odotan tulevia. Sytyttäessäni kynttilän, olen läsnä olevassa hetkessä, kuten liekki.

Kuopus ilmoitti toivovansa lahjatonta joulua. Hän on useimmiten saanut vanhemmiltaan lahjakortin ja kirjan. Vaan Hotakainen oli niin toista, Tammisen huumorikaan ei oikein puraissut. Joku Kontion runokirja on ollut ihan jees, mutta ei runojakaan aina jaksa. Lahjakorttikin on joskus meinannut unohtua lunastamatta ennen seuraavaa joulua. Hänellä on vielä synttäritkin samassa rytäkässä, olihan hän paras joululahjamme eräänä muinaisena jouluna.

Nuorimies ei piittaa tavaroista. – Palkka riittää kaikkeen mitä mä tarviin, hän sanoo. Meillä vanhemmilla on ihan sama tilanne, toisesta syystä vain: tavaroita on pikemminkin liikaa. Esikoisen perhe taas on vaiheessa, että yhtä ja toista tarvitaan. Ja sitten on tietysti niin, että Pikkuritari on joka tapauksessa ilman mutinoita lahjalistalla. Onko tämä nyt reilua, meinaan.

Tulen kaipaamaan Kuopuksen itse piirrettyjä kortteja, uniikkeja taideteoksia, ne kertovat Kuopuksen elämästä siltä kohtaa enemmän kuin sanat. Ja mitä mahtaa muuten kuulua jouluvuohellemme jossain toisella puolen päiväntasaajan, tuli mieleen.

Rakkaus on paras lahja, sitä riittää vuoden jokaiselle päivälle, miten sen kertoisimme…