|
aamulla katson ikkunasta aurinko näyttää pitkiä varjoja pitkiä varjoja hangella, sinisiä siellä täällä kide kimaltaa
äkkiä olen ekaluokkalainen koulusta tulossa metsän poikki metsän poikki latua, varjotonta pellon reunaa laulellen
jo näkyy kotitalon savu pihaan tultua äidin kasvot äidin kasvot ikkunassa, hymyilevät
pitkiä varjoja hangella, sinisiä
Puolivälissä Unio mysticaa, WSOY:n kustantamaa ja Panu Rajalan laatimaa elämänkertateosta Mika Waltarista, kirjoitin siitä Lukunurkkaukseen. 800-sivuinen kirja ei ollut mikään piece of cake tottuneellekaan lukijalle. Ensinnäkään jättikirjaa ei voi lukea ilman pöytää eikä sitä voinut ottaa mukaan minnekään, joten loppuun asti lukemiseen minulla kului kesätaukoineen reilu puoli vuotta. Mitä pitemmälle luku eteni sitä kiinnostavammaksi teos kävi ja lopulta olin tosi tyytyväinen, suorastaan ylpeä, että jaksoin loppuun asti.
Haluan lisätä, että käsitykseni Panu Rajalan työstä muuttui lukemisen edetessä. Intensiteettiä, jolla kirjailija, kirjallisuudentutkija ja professori Rajala on aiheeseensa paneutunut ei voi kuin kunnioittaa ja ihailla. Lopussa oleva lähdeviitteiden määrä, lähdeluettelon ja haastattelujen laajuus sekä henkilöhakemisto paljastaa valtavan työmäärän, minkä teoksen valmistuminen on vaatinut. Tekstistä välittyy kirjoittajan ilmeinen inspiroituminen kohteestaan ja koko tämän tuotannosta. Voi vain toivoa, että Waltarista kiinnostuneet lukijat puolestaan jaksavat ponnistella järkälemäisen opuksen loppuun asti. Lukeminen on taatusti helpompaa kuin opuksen laatiminen on ollut, mutta vähintään yhtä antoisaa.
Ajattelin mennä adventtina kotikirkkoon. Hoosiannaa on mukava laulaa, mutta ei syy ole pohjimmiltaan se, ehkä enemmänkin halu uuden kirkkovuoden alkaessa vahvistaa kristilliseen yhteisöön kuulumisen identiteettiä näinä aikoina.
Janne-kanttorin johtama kuoro lauloi puhtaasti kirkkain sopraanoäänin. Soitinyhtyeen trumpetti kaikui raikkaana. Pakkasaamun auringon hohde heijastui kauniisti alttarille, missä kuusi liekkiä kertoi juhlasta. Jani-pappi saarnasi päivän evankeliumista, Jeesuksen ratsastuksesta aasilla Jerusalemiin. Väki nousi evankeliumia kuulemaan ja tekstin lopuksi laulettiin hoosianna. Aikuiset liikuttelivat laiskasti ovelta ottamiaan palmunlehviä laulaessaan, mutta lapsi nousi penkille ja huiskutti oikein kunnolla. Hauskasti pappi yhdisti taannoisen naapurimaan prinsessan vierailun tunnelmat lipunheilutuksineen tekstiin. Palmunoksia heilutellaan kirkossa vain adventtina, risti on tunnuksemme joka päivä, hän sanoi. Vieressäni istuva nainen etsi nenäliinaa, kun vainajien puolesta rukoiltiin. Messun päätyttyä toivotin hänelle hyvää adventtia ja sanoin: Teillä taitaa olla surua. – Mieheni haudattiin eilen, hän sanoi. Niin se on, joka päivä joku kantaa ristiä. Juhla nostaa pintaan niin ilon kuin surunkin.
Ota vastaan hoosiannailo ja adventtikynttilän rauhansanoma. Ei maailmassa ole rauhaa eikä ihmisillä aina niin hyvä tahto toisiaan kohtaan kuin toivoisi olevan. Omilla valinnoilla voin tehdä tilaa rauhalle ja hyvälle tahdolle. Tavallisena lauantaina meillä on usein kalan tuoksua, nytkin aurajuustolla maustetut lohirullat kypsyvät uunissa vihannesnyytti kaverinaan. Ennen kuin istumme pöytään, olemme jo imuroineet huoneet. Meillä on aina siivottu yhdessä. Tällä kertaa on pyyhitty hiukan kosteallakin, adventtifiilistelyä kai.
Ystävämartta kertoi juuri heidän tuoreimman siivousvinkkinsä kaikille, joita lähestyvä joulu ahdistaa: tolulla kostutettu villasukka sohvan alle, tuoksuu ihan vastasiivotulta. Varmaan hyvä kikka monelle, mutta minäpä olen fiilissiivooja. Kun siltä tuntuu, sitten siivotaan ja kun on siivottu, tuntuu pyhäisen hyvältä. Lienen kai jotenkin outo, kun ei minua ahdista siivous, pikemminkin siivottomuus. Toinen meistä ehdotti tässä yhtenä päivänä kokeeksi, että voisimmeko jättää yhden viikkosiivouksen väliin, kun ollaan molemmat vähän kipeitäkin. Ajattelin heti paksuja pölymakkaroita kierimässä nurkissa. – Muuten kyllä, sanoin ja ilmeeni kai kertoi loput. Toinen huokasi alistuneena. Hän tietää. Kala on niiin hyvää ja niiin terveellistä, mutta vaatii vimmatun läpituuletuksen ruokailun jälkeen. Pakkanen paukkaa nurkissa ja koneellinen ilmanvaihto hyrrää täysillä, mutta meillä tuuletetaan. Auttaisikohan tähän tolusukka? Huomasin eräänä päivänä paikallisaviisista, että terveyskeskus järjesti valistustehtävänsä puitteissa luentosarjan terveellisestä elämästä ja ikääntyvää uhkaavien sairauksien ehkäisystä ja hoidosta. Yleisömenestys oli hyvä, terveyskeskuksen auditorio pullisteli ikääntymisensä havainneita kansalaisia, joiden kirjavaiseen joukkoon tungin mukaan. Mutta. Itsekin jo harmaantunut lääkärinainen osoittautui ikäväksi ihmiseksi. Aikansa ähellettyään sai hän powerpointtinsa miten kuten toimimaan ja vyörytti esiin tilastofaktoja ja tutkimustuloksia epäterveellisen elämän lopputulemaksi koituvista tappavista taudeista. Onko kysyttävää. Ei ollut. Runsas ammattisanaston käyttö ja kuivakanpuoleinen tykitys pudotti monta mummoa ja pappaa kyydistä. Tuli tunne, että ikääntyvät ovat rasitteena systeemille: tukkivat vastaanotot ja hoitotakuujonot, eivät ota lääkkeitään määräysten mukaan vaan miten sattuu tai ei ollenkaan. Pahinta on, että sairastamiset tulevat kalliiksi yhteiskunnalle. Jos ei nyt ihan näin suoraan sanottukaan, tihkuihan se läpi siitä miten asiat esitettiin. Tartuin palautekaavakkeeseen karvain mielin ja täytin sen puolestani suorin sanoin. Ei pitäisi terveysvalistajiksi panna loppuunpalaneita ja kyrsiintyneitä. Toisen luennon pitänyt terveydenhoitaja oli puolestaan tyyppiä ihana ihminen. Hän käsitteli suunnilleen samoja asioita kansantajuisesti, ystävällisin äänenpainoin ja kokemuksesta kerääntyneitä käytännöllisiä vinkkejä auliisti jaellen ja kysymyksiin vastaillen. Hän puhui hyvän itsehoidon puolesta ja inspiroi liikkumaan päivittäin ja tarkkailemaan painoa. Hänen esityksensä jätti tunteen, että kannattaa hoitaa aktiivisesti itseään ja jos pulmia tulee, he ovat täällä juuri meitä varten. Ravitsemusterapeutti oli asiallinen nuori ammattihenkilö, jonka perusviesti oli: syö runsaasti kasviksia, käytä eläintuotteita kohtuullisesti ja rajoita nopeita hiilihydraatteja sisältävien tuotteiden käyttöä. Kertaakaan ei kuultu ’kiellettyä’ tai ’terveydelle vaarallista’. Saahan elämästä myös nauttia, hän sanoi. Kahmimme kilpaa hänen tuomansa terveellisen ruokavalion esitteet ja kysymyksiä sateli. Palasin kotiin innostuneena ja hyvillä mielin. Olin jo reivannut ruokavaliomme terveelliseksi. Tästä on hyvä jatkaa. Mummeli ja Vaari olivat Pikkuritarin kanssa päivän, jolloin molemmat vanhemmat olivat tahoillaan soittotöissä ja päiväkoti kiinni. Päivähän meni oikein rattoisasti. Pientä erimielisyyttä syntyi vain välipalan aikaan siitä voiko muumikeksejä syödä koko paketillisen kerralla. Ruuan jälkeen käytiin myös keskustelua. Mummeli: Mennäänkö vessaan. Nyt olis hyvä aika istua potalla, kun on syöty. Eikö oliskin? Pikkuritari: Ei olis. Ei pottaa. M: No, mutta hei, isot pojat tekevät kakan pottaan eikä vaippaan, eikös! P: On pieni poika. Neuvottelu jatkui vetoamalla siihen, että isi sanoi, että potalla istutaan ruuan jälkeen. Niinpä pieni poika istui kirjan kanssa puoli tuntia potalla, johon ei tullut liraustakaan. Mummeli luovutti. Päiväunilta herättyä kakka ilmaantui vaippaan kuten aina ennenkin. Harjoittelu jatkuu. Tämä on taktiikkalaji, puolin ja toisin.
Ikimuorin auringon laskettua mailleen, joutuivat Pissismummo ja Velimies asioimaan muutamassa paikassa niillä main. Yleisesti ottaen vastaanotto oli kaikkialla oikein ystävällinen. Käynti Alan Toimistossa pyrki sentään Mummon sisäistä pyrskähdysherkkää hermoa ajoittain hieman kutittelemaan.
– Päivää taloon. – Hyvää päivää. Tervetuloa. Miten voin palvella? – Alan Toimiston pöydän ja koneiden takaa nousi mustiin puettu ja vakaakatsantoinen mieshenkilö. – Ikimuori on poistunut kuvioista. Nyt tarvittaisiin semmoinen kiinni ruuvattava, joita teillä myydään. Päähenkilö on eläessään toivonut asiallista kirstua, jossa ei ole turhia kruusauksia. – Otan osaa. – Syvä kumarrus Pissismummon ja Velimiehen suuntaan ei suistanut kuosistaan huolellisesti kammattuja hiuksia. Viileän asiallinen kädenpuristus sinetöi osanoton. – Meillä on kirstuja, useita malleja. Saanko pyytää tänne istumaan. Täytämme ensin toimeksiantokaavakkeen. Seurasi muutamia asiallisia kysymyksiä, joihin vastaamisen hoiteli Velimies. Alan ammattilainen täytteli tiedot ensin paperille, naputteli sitten koneelle ja tulosti saman tien allekirjoitettavan version. Pissismummo silmäili sillä välin hyllyillä olevia kannellisia ruukkuja, useita malleja niitäkin. – Saanko pyytää tänne alakertaan. – Alan toimitsija laskeutui edeltä kierreportaita. – Tässä reunassa ovat puukirstut, tuonnempana päällystetyt mallit, modernia tasaleveää ja vanhempaa ns. venemallia. Edelliset kahvoilla, jälkimmäiset ilman. – Hmm. Ikimuori tahtoi valkoisen kirstun… Miten niin tuo on ”sädetetty”? Ai, että sädetys tarkoittaa laskoksia? Muori ei kyllä noista hapsukoista ja tupsukoista olis perustanu. Eikö teillä ole yhtään hapsutonta mallia? – Ei ole valkoisissa. Tupsut saa irti, jos niin halutaan, mutta hapsunauhaa käytetään viimeistelyyn, sitä ei voi ottaa pois. Tuolla perällä on vielä yksinkertainen pahvimalli, jota käytetään etupäässä tuhkauksissa. – Ai, tuo missä lukee ”kuntamalli”? – Pissismummoa nauratti mielessään se, mitä Ikimuori olisi tuhahtanut kuntamallista. Pissismummo ja Velimies neuvottelemaan, mikä näistä olisi ollut Muorille mieleen. Pissismummo arveli Muorin puistattelevan hapsukoita ja tupsukoita, Velimiestä taas ihmetyttivät jonkun kirstun jykevät kahvat. ’Venemalli’ tuntui molemmista kovin aikansa eläneeltä, vaikka toisaalta olihan Ikimuorikin, aikansa elänyt siis. Viimein päästiin sopimukseen, että annetaan tupsujen olla, kunhan on sirot kahvat. Kiivettiin taas yläkertaan sopimaan jatkotoimenpiteistä. Ovi kilahti. Sisään astui kepin kanssa kulkeva vanha herra ja tervehti. – Onkos se kamera jo korjattu, tulija kysyi. Alan toimitsija katsoi kysyjää hetken vakaasti ja sanoi sitten kohteliaasti: ”Teidän kameranne ei ole täällä korjattavana.” Tulija mietti hetken vastausta, huomasi sitten ruukut ja pakeni paikalta keppi kolisten. Pissismummo ja Velimies katsoivat toisiinsa ja pitivät pokkaa. Asioista sovittua Pissismummo ja Velimies astuivat ulos Alan Toimiston kilahtavasta ovesta. Viereisen liikkeen näyteikkunassa näkyi olevan esillä kameroita.
J.M.G. Le Clézio; Alkusoitto; suom.Annikki Suni; Otava 2009
Nobelilla 2008 palkitun ranskalaisen kirjailijan viimeisin suomennettu teos on tavallaan tarina pettymyksestä. Tapahtumat vievät lukijan Pariisiin 1930- ja 40-luvulle. Kirjailija kuvaa tytön kokemusmaailmaa, jossa aika murskaa lapsen unelmat, aikuiset pettävät itseään ja tytölle jää vain mahdollisuus etsiä tiensä ja selviytyä sodan vyöryssä. Kirja on eräänlainen sankaritarina, jonka näyttämömusiikkina soivat boleron rytmit. – Minulle Clézion kuvaama maailma jäi etäiseksi, silti kiinnostavaa luettavaa.
”Bolero ei ole tavanomaista musiikkia. Se on ennustus. Se kertoo raivon ja nälän historian. Sen päätöksen väkivaltaisuutta seuraa hiljaisuus, joka on taintuneille henkiinjääneille kauhea.” * Bo Carpelan; Elämä jota elät, Valitut runot 1946-1983; suom. Tuomas Anhava; Otava 1983 Bo Carpelan; Vuodet kuin lehdet; suom. Tuomas Anhava; Otava 1989 Eeva Kilpi; Perhonen ylittää tien; Kootut runot 1972-2000; WSOY 2009 (7.painos) Olen pannut nämä kaksi runoilijaa tähän yhdessä siksi, että luin niitä rinnakkain. Carpelanin olen kokenut henkiseksi isäkseni, Kilven kootut hankin syksyn alussa ja hänet tunnistin henkiseksi äidikseni. Kummankin runoissa elämän kokonaisuus on väkevästi läsnä. Runot luotaavat syvään muistojen merta, pulpahtelevat kevyesti kuplien pintaan, ilakoivat laineilla ja sukeltavat helmiä syvemmältä. Carpelanin unenomainen, mietiskelevä ja monikerroksinen tyyli on aistittavissa jo varhaisimmissa runokokoelmissa, joita luin uudestaan. Kokoelmassa Vuodet kuin lehdet kuoleman horisontti on tullut vaivihkaa yhä selvemmin esiin, hyvin pehmeästi, hyvin kauniisti. ”Miten huone pimenee niin nopeasti / niinkö lyhyt on tie jota kuljin niin pitkään / ja näin isäni itsessäni, niin hän istui / ja päivät vaipuivat, ovat poissa.” -Bo Carpelan 1966 Kilven runoissa on karjalaisen evakkotytön ja itkijänaisen sitkeyttä, hilpeää huumoria ja iättömän alkuvoimaista iloa naiseudesta. Herkissä luontorunoissa pilkahtelee erakkosieluinen kirjoittaja, joka mieluiten eläisi yksin metsämökissään kesät talvet. ”Äidin kuoltua / laskeutui vanhuus minun oksalleni / ensin vain kodittomuuttaan, / levähtääkseen, / järkyttyneenä. / Sitten se alkoi viihtyä, / lakkasi ikävöimästä / ja nyt se taitaa jo rakentaa pesää. / Shh. / Itkeekö aamusumussa lapsi? / Vai puu? / Lapsi. Ja puu.” -E.K. * |
|
