J.M.G. Le Clézio; Alkusoitto; suom.Annikki Suni; Otava 2009
 
Nobelilla 2008 palkitun ranskalaisen kirjailijan viimeisin suomennettu teos on tavallaan tarina pettymyksestä. Tapahtumat vievät lukijan Pariisiin 1930- ja 40-luvulle. Kirjailija kuvaa tytön kokemusmaailmaa, jossa aika murskaa lapsen unelmat, aikuiset pettävät itseään ja tytölle jää vain mahdollisuus etsiä tiensä ja selviytyä sodan vyöryssä. Kirja on eräänlainen sankaritarina, jonka näyttämömusiikkina soivat boleron rytmit. – Minulle Clézion kuvaama maailma jäi etäiseksi, silti kiinnostavaa luettavaa.

”Bolero ei ole tavanomaista musiikkia. Se on ennustus. Se kertoo raivon ja nälän historian. Sen päätöksen väkivaltaisuutta seuraa hiljaisuus, joka on taintuneille henkiinjääneille kauhea.”

*

Bo Carpelan; Elämä jota elät, Valitut runot 1946-1983; suom. Tuomas Anhava; Otava 1983

Bo Carpelan; Vuodet kuin lehdet; suom. Tuomas Anhava; Otava 1989

Eeva Kilpi; Perhonen ylittää tien; Kootut runot 1972-2000; WSOY 2009 (7.painos)

Olen pannut nämä kaksi runoilijaa tähän yhdessä siksi, että luin niitä rinnakkain. Carpelanin olen kokenut henkiseksi isäkseni, Kilven kootut hankin syksyn alussa ja hänet tunnistin henkiseksi äidikseni. Kummankin runoissa elämän kokonaisuus on väkevästi läsnä. Runot luotaavat syvään muistojen merta, pulpahtelevat kevyesti kuplien pintaan, ilakoivat laineilla ja sukeltavat helmiä syvemmältä.

Carpelanin unenomainen, mietiskelevä ja monikerroksinen tyyli on aistittavissa jo varhaisimmissa runokokoelmissa, joita luin uudestaan. Kokoelmassa Vuodet kuin lehdet kuoleman horisontti on tullut vaivihkaa yhä selvemmin esiin, hyvin pehmeästi, hyvin kauniisti.

”Miten huone pimenee niin nopeasti / niinkö lyhyt on tie jota kuljin niin pitkään / ja näin isäni itsessäni, niin hän istui / ja päivät vaipuivat, ovat poissa.” -Bo Carpelan 1966

Kilven runoissa on karjalaisen evakkotytön ja itkijänaisen sitkeyttä, hilpeää huumoria ja iättömän alkuvoimaista iloa naiseudesta. Herkissä luontorunoissa pilkahtelee erakkosieluinen kirjoittaja, joka mieluiten eläisi yksin metsämökissään kesät talvet.

”Äidin kuoltua / laskeutui vanhuus minun oksalleni / ensin vain kodittomuuttaan, / levähtääkseen, / järkyttyneenä. / Sitten se alkoi viihtyä, / lakkasi ikävöimästä / ja nyt se taitaa jo rakentaa pesää. / Shh. / Itkeekö aamusumussa lapsi? / Vai puu? / Lapsi. Ja puu.”  -E.K.  

 *

  • Eheyttävät sanat. Kiitos 🙂

    Kommentin jätti Lastu · keskiviikkona 17. marraskuuta @ 21:28

  • Kyllä Eeva Kilpi osaa. Juuri noin minäkin kirjoittaisin jos osaisin.
    Olen samaa mieltä kanssasi Le Clézion Alkusoitosta. En päässyt oikein kirjaan sisälle. Jos lukukertojen väliin jäi useita päiviä, piti selata kauas taaksepäin päästääkseen mukaan. Olen juuri ottanut iltakirjaksi saman kirjailijan Autiomaan. Alku vaikuttaa kovin hiekkaiselta ja karulta.

    Kommentin jätti Simpukka · torstaina 18. marraskuuta @ 11:43

  • Täälläkin on yksi ”kilpiläinen”.
    ”Jo puolivälissä tiskiä kaipaa suudelmia vanhakin vaimo. ”

    Kommentin jätti mm · maanantaina 22. marraskuuta @ 14:52

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.