Pyhäinpäivän aikaan Pikkuritari oli vaarilassa. Kakkosensa täytettyään hänestä on sukeutunut vallan mukava keskustelukaveri. Ensimmäinen EI-vaihe meni aika nopsaan ohi. Seuraavaa odotellessa on rattoisaa nähdä miten hänen mielessään raksuttavat eteen tulevat uudet asiat ja tilanteet.

Pikkuritari pani merkille, että Vaarilassa poltettiin paljon kynttilöitä. Täällä niitä oli lyhdyissä ikkunan takana, kotona lyhdyt ovat rappusilla. Vaarilan lipastolla oli Vanhan Mummon kuva ja sen edessäkin paloi kynttilä. Tutkittuaan tarkemmin Mummelin laatikoita, Pikkuritari löysi lisää kynttilöitä. ”Tämä pannaan palamaan”, hän ilmoitti määrätietoisesti ja ojensi kynttilälaatikosta löytämänsä punaisen pätkän. Sitten hän istui tyytyväisenä pöydän ääressä syömässä ja katseli kynttiläänsä.

Aina pöydän ääreen istuutuessamme me sytytämme Pikkuritarin punaisen kynttilän. Ja sydämessä läikähtää lämpimästi.

Keskustelimme kuolemasta, ystävätär ja minä. Olen miettinyt onko ihmisillä omaa suhdetta kuolemaan. Luopumisia ja menetyksiä jokainen joutuu kokemaan, niissä kuolema käy ikään kuin vierailulla ja vie mennessään läheisen ihmisen. Täysin vieraan ihmisen kuolema voi koskettaa, jos hän on edustanut jotakin itselle tärkeää asiaa tai liittynyt oman elämän kehitysprosesseihin . Entä ajatus omasta kuolemasta, miten kauaksi se on siirtynyt, aktiivisesti unohdettu?

Kirjoittajaryhmässä, jossa olen mukana, kyselimme mikä vuodenaika kuolema olisi. Monesta se tuntui keväältä, jollekin syksyiseltäkin. Tajusin ajattelevani kuolemaa talvena. Se tuntuu olevan kirkasta, lumenpuhdasta, kylmää. Kasvu on pysähtynyt, maa roudassa. Lopullisena en osaa kuolemaa ajatella niin kuin talvikaan ei ole ikuinen. Kuolema hahmottuu porttina, jonka takana on jotain uutta, toisenlaista. Vesi odottaa ääneti jään alla, silmut odottavat. Uusi elämä odottaa.

Taiteessa kuolema kuvataan joskus mustaviittaisena luurankohahmona. Äsken vietimme pyhäinpäivää, jonka vanhoihin perinteisiin meillä on kuulunut vainajien muistaminen ja käynti haudoilla. Halloweenin vietossa kuolema on nykyään lähes karnevalisoitu luurankorekvisiitalla, josta mieleen tulevat lähinnä kauhuelokuvien lavasteet. Vaikka ’hallow’ merkitsee pyhänä kunnioittamista, on päivän alkuperäinen merkitys markkinavoimien myllyssä jauhautunut.

Kirjallisuudessa tapaa silloin tällöin kuoleman personoituna. Hänen kanssaan käydään keskusteluja, jotka koskevat sitä, mikä elämässä on vielä kesken tai kokonaan elämättä. Yritetään ostaa lisäaikaa, käydä kauppaa. Koetetaan raivoisasti elämään takertumalla estää tai lykätä väistämätöntä. Kuitenkin kuolema toteuttaa vain hänelle määrättyä tehtävää eikä hänellä ole mahdollisuutta kumota tai muuttaa tehtäväksiantoa. Markkina ei kuolemalle mahda.

Assisin pyhä köyhä, Fransisco, nimittää ihmeellisessä Aurinkolaulussaan kuolemaa sisarekseen. ”Ylistäköön sinua, Herrani, sisaremme ruumiillinen kuolema, jota yksikään elävä ei voi välttää. ” Sisar Kuolema, väistämätön, mutta ei pelottava vaan läheinen ja tuttu kuin saman perheen jäsen. Miten tällaisen suhteen kuolemaan saisi, jos ei olisi suhdetta Herraan, elämän antajaan?

Kysyin ystävättäreltä, onko hänellä suhdetta kuolemaan. ”Sitä täytyy miettiä”, hän sanoi.

Simpukka haastoi lapsuusmuistoihin – tässä niitä tulee.

1. Mitä vastasit pienenä kysymykseen ”Mikä sinusta tulee isona? ”

– En muista, olisiko sitä kyselty, mutta hyvin pienestä asti minulla oli haaveena tulla sairaanhoitajaksi. Lapsuuteni parista sairaalareissusta se unelma oli jäänyt itämään. Hoitajat valkoisine pukuineen ja myssyineen olivat kuin enkeleitä pikku tytön mielestä! Haave myös toteutui aikuisena ja jatkohaavekin.

2. Mistä sarjakuvista pidit eniten?

– Hups, en tainnut paljoa katsella sarjakuvia? Kiekua ja Kaikua äidin Kotiliedestä varmaan tavailin, siitä opettelin riimittelyäkin. Jussi Juonio ja Matti Mainio on hauskoina niminä jäänyt mieleen pitkästä ja pätkästä ukkelista kertovassa sarjakuvassa. Veli seuraili tiiviisti Fantomin seikkailuja, tuskin ymmärsin mistä siinä oli kyse, mutta pitihän sitä sitten joskus katsoa veljen kanssa. Aika varhain ennen kouluun menoa opin lukemaan ja sitten satukirjat veivät mennessään.

3. Lempileikkejäsi

– Hoitajaleikeissä nuket olivat potilaina. Usein niillä oli käsi kääreessä, niin kuin minullakin oli ollut sairaalakeikan jälkeen. Vähän isompana leikkelin paperinukkeja lehtien mainoskuvista ja sepittelin hahmoille rakkaustarinoita ja perheitä. Naapurin tyttöjen kanssa leikittiin koulua, usein sain olla opettaja, esikuvana tietysti oli rajattomasti ihailemani ekaluokan ope.

4. Parhaat synttärisi ja miksi?

– Olen kesän lapsi, joten syntymäpäivinä paistoi aina se klassinen lapsuuskesien aurinko. Äiti tuli aamulla lahjapaketin kanssa herättämään laululla. Ei sitä muuten sen kummemmin vietetty, oman perheen kesken syötiin kakkua. (Viisikymmenvuotispäivänäni halusin juhlia ystävien kanssa. Siitäkin jäi aurinkoiset muistot.)
 

5. Mitä olisit halunnut elämässäsi tehdä, jota et vielä ole tehnyt?

– Olisin halunnut oppia luistelemaan. Nyt taitaa olla liian myöhäistä opetella. Koulussa jouduin aina hiihtäjien sakkiin, kun ei ollut varaa luistimiin. Kaikkea muuta haluamaani olen voinut tehdä ennemmin tai myöhemmin.

 6. Ensimmäinen lempiurheilulajisi

– Pidin voimistelusta, lienen ollut aika hyväkin. Oppikoulun toisella luokalla minut valittiin musikaaliesityksen tanssiryhmään, se taisi olla huippuhetkeni siinä lajissa. Aikuisena olen seurannut tiiviisti taitoluistelua sekä tanssiurheilua – ainoat urheilulajit, joista olen intohimoisesti kiinnostunut.

7. Ensimmäinen musiikki-idolisi

– Monet Beatles-sävelmät jäivät korvaan, vaikken niitä kovin aktiivisesti kuunnellutkaan. Ensimmäinen oikea idoli oli vasta kuusitoistavuotiaana, musta laulajatar, kontra-altto Marian Anderson, jonka laulamat liedit, erityisesti Schubertin Ave Maria, sykähdyttivät. Myöhemmin mustia laulajattaria tuli lisää levyhyllyyn: Mahalia Jackson, Ella Fitzgerald, Billie Holiday, Sarah Vaughan, Jessey Norman…

 8. Paras joulu- tai muu lahjasi

– Sen joulun muistan, kun alakoululaisena sain tätini neuloman ihanan kaksiosaisen punaisen neulepuvun, jossa oli valkea koristeraita hameen helmassa, puseron hihoissa ja pääntiessä. Kansakoulun neljänneltä luokalta jäi mieleen pikkujouluksi saatu kaunis enkelikiiltokuva ja hiussolki, jotka sain yllättäen kuudesluokkalaiselta pojalta. Pieni runotyttö oli ensimmäinen ja unohtumattomin oma kirjani, sain sen 12-vuotissyntymäpäivänäni. Se ja seuraavat Runotyttö-osat olivat kallein aarteeni ja ovat yhä tallella hyllyssäni.

***

Tämä haaste saattaisi kiinnostaa muitakin blogiystäviä, olkaa hyvä, jos siltä tuntuu, ettekä ole vielä osallistuneet.

Ohjelman vahvuus on oikea rytmitys ja taitavat koreografit. Palkintokin on tavoittelemisen arvoinen. Juontaja Axl on letkeä tyyppi, jolla on luonteva kontakti kilpailijoihin ja yleisöön. Tuomareiden eläytymiskyky ja taito sanoa kritiikki suoraan, mutta kannustavasti tuntuu hyvältä. Yletön ylisanojen käyttö tosin syö ajoittain kehuilta tehoa. Tänään on loppukilpailu ja pakko se on katsoa. Erot neljän parhaan kesken ovat enää tyyleissä ei niinkään taidoissa.

 Tähdeksi ei riitä pelkkä liikunnallinen syntymälahja ja hankittu taito. Tarvitaan intohimoa lajiin, heittäytymiskykyä ja loputonta sitkeyttä. Kilpailutilanteessa pitää löytyä rentoutta, itseluottamusta ja lavakarismaa. Onnistumisen ja epäonnistumisen hetket on kestettävä, että voi hyötyä kritiikistä. Parhaimmat löytyvät niiden joukosta, joilla on tätä kaikkea.

Tanssii tähtien kanssa –ohjelmasta on jo tuoreus kadonnut, se toimii kaavamaisesti kuin konsanaan viihdemessu. Tuomaristo jäykistelee, Vappu hölisee eikä Mikko ole onnistunut välttämään edellisen juontajan luomia kliseitä. On toki mukava, että tanssiammattilaiset, puvustajat, meikkaajat, lavastajat ja orkesteri saavat töitä. Puhelinoperaattorit ainakin nettoavat. Ehkä yleisö ja katsojatkin tulevat viihdytetyksi.

Olenkin silmäillyt näitä ’vanhaintansseja’ lähinnä netistä ja tallenteista, siinähän on se etu, että voi harppoa. Tönköimmät ovat onneksi jo pudonneet. Moni on liian tosissaan, katsojistakin, tämähän on höttöä aikuisviihdettä. Mukakilpailu ehkä edistää voittajan julkkisuraa, mutta toisaalta epäonniset leimautuvat. Tanssillisesti lahjakkain pari erottuu tässäkin jo, mutta soittajien mielen ailahduksia on paha ennustaa.

Pyhäinpäivänä ihmiset muistelevat poismenneitä läheisiään. Ei kuolema taida muistoja pyhittää eivätkä ihmiset vainajina muuttua pyhemmiksi kuin eläessään.  Jokaisessa meissä on jotain pyhää, jolle voisi antaa tilaa elämän keskellä.

Kansalliskirjaston sisäpiha

Kirjaston historia alkaa oikeastaan 1640-luvun Turusta, mihin maamme ensimmäinen yliopisto tuolloin perustettiin. Alkuperäisen osan nykyistä Kansalliskirjastoa Helsingissä suunnitteli C. L. Engel ja se valmistui yliopiston kirjastoksi 1840. Professori G. Nyström täydensi arkkitehtoonisesti upeaa taloa lisäosalla, ns. rotundalla, joka valmistui 1901. Kansalliskirjaston käyttöön kunnostetun Fabianian ja alkuperäisen rakennuksen viimeisin peruskorjaushanke kesti viisi vuotta ja tuli valmiiksi 2001. Parastaikaa Yliopistokadun puoleinen julkisivu on paketissa.

”Marraskuussa se vaikuttaa voimakkaimmin. Kun puut kirjastorakennuksen kyljessä ovat mustia ja märkiä ja ruohon vihreä ylhäällä terassilla näyttää katulamppujen valossa räikeältä, silloin eteläsalin korkeat ikkunat hohtavat lämmintä valoa ja kirjahyllyt houkuttelevat Yliopistokatua kulkevaa sisään. Meidän kirjastomme on kovin kaunis.” – Riitta Nikula, taidehistorian professori Helsingin Yliopistossa

Kulttuurinnälkäisten Iäkköleidien marraskuun tapaamisen kohteeksi olimme valinneet Kansalliskirjaston näyttelyineen. Rakennuksen kauneus on jo sinänsä aina vaikuttava elämys. Kupolisalissa on kirjan historiaa ja nykyaikaa monipuolisesti esittelevä näyttely, joka houkutti selailemaan sähköisiä opuksia, tutkimaan vitriinien antiikkikappaleita ja keskustelemaan kirjan tulevaisuutta sähköistyvän informaation maailmassa. Tilan kulttuurihistoriallinen arvokkuus ja modernin kirjan tulevaisuuden näkymät loivat kiehtovan kontrastin.

Kupolisalin katto-ornamentteja

Kiertelimme kaikkialla talossa. Siellä täällä jokunen kaunis antiikkituoli ilahdutti silmää. Lukusalin pöytien ääressä tai rotundan kirjaparvilla lähdeteosten tuntumassa ahertavat tutkijat ja opiskelijat tuovat taloon vaiteliasta elämää. Alhaalla kahvilassa käytiin vilkasta keskustelua pikku pöytien ympärille muodostuneissa seurueissa. Fabianian portaikossa näkee trilobiittien koristamia kivilaattoja ja seinille jätetyt värikerrokset kertovat talon historiasta.

Rotunda

Rotundan puolella on parasta aikaa Disney-keräilijä Pentti Hauhialan lahjoittama kokoelma esillä tammikuun loppuun. Lukiolaisten suosikkikirjojen näyttely kahvilasta Fabianian puolelle johtavan käytävän varrella antaa kuvaa siitä, mitä tulevat akateemiset kansalaiset lukevat. Kaikkiin syksyn vaihtuviin näyttelyihin, konsertteihin ja luentotilaisuuksiin on vapaa pääsy. Kulttuuri kutsuu, ravitsee kaikkia aisteja, kiehtoo ja yllättää.

Näkymä pihalta Tuomiokirkolle

Kolmen miljoonan kirjan ja lehden sekä lukemattomien erilaisten tallenteiden, artikkelien ja julkaisujen koti on vaikuttava paikka, josta voi tuntea kansallista ylpeyttä. ”Vain Suomessa kansalliskirjasto on kaikille avoin tilojen sinfonia, aito kirjojen temppeli.”

Kynttilä jää palamaan tuorein kukin kruunatulle haudalle. On hyvä jättää taakse muistoista tiheät yhteisen surun hetket ja lähteä omana itsenään. Taas on määränpäänä Valamon luostari, kuten ennenkin on ollut, kun elämänpolku kääntyy.

Istumme trapesassa syömässä myöhäistä lounasta. Valitsen usein näköjään saman paikan tietyn taulun luota, ikkunan vierestä. Hetken päästä ikkunalle lennähtää talitintti, kurkkii sisälle uteliaana. – Siinähän sinä olet lintunen – tulit sittenkin, sanon puoliääneen. Lintu kääntelee päätään lasin takana ja lentää pois.

Olin kutsunut sielulintua äidin haudalle, mutta lunta ja lehtiä lennätellyt navakka tuuli karkotti linnut. Vasta illalla pieni lintu tuli veljen kotirannassa piiskuttamaan koivuun. Kerroin sille, että olen taas lähdössä tänne. Muistan äidin ihmetelleen joskus: mitä sie sielä luostarissa aina ramppaat? Ehkä se on jo hänelle selvinnyt.

Samassa muistan, että tuon saman piiskutuksen kuulin Hietaniemen hautausmaalla sinä sunnuntaiaamuna, kun äiti ei ollut herännyt sairaalassa. Hautausmaan piiskuttajalintu oli kovin hädissään. Yrittikö se kertoa?

Toinen lähtee seuraavana aamuna ajamaan kotiin. Haluan jäädä vielä yhdeksi yöksi. Maanantai on luostarissa hiljaisin päivä, nytkin on lisäkseni vain ikonimaalareita kurssillaan ja talkoolaisia töissään. Yksin tutulla paikalla aterioidessani lintu lentää taas ikkunapuulle, nyt kahdesti. Kolmannella kerralla se tuo mukanaan toisen ja sitten ne lentävät yhdessä pois. – Tulit sitten kertomaan, että olet tavannut isän siellä ja olette yhdessä taas, ajattelen.

Luen huoneessani rukouskirjaa, siellä on lohdullisia kaanoneita ja rukouksia vainajan puolesta. Ne tuntuvat nyt löytyvän oikealla hetkellä. Teksteissä puhutaan suojelusenkelistä ja enkelivartiosta, joka noutaa sielun. Rukoilen enkelivartiota sekä äidille että itselleni. Iltapalveluksessa kirkossa sytytän tuohuksen vainajien muistelupöydälle. Kuuma vahakyynel tipahtaa kädelle. Äiti, äitini, ole iäti muistettu, iäti muistettu.

Lähtöaamuna joudun istumaan trapesassa toisen ikkunan luo, koska ’paikkani’ on vallannut uusi kurssilaisryhmä. Ajattelen, että lintu ei enää löydä minua. Hetken päästä se lennähtää siihen kuitenkin ja samassa pois. Kävikö hyvästelemässä, tiesikö minun olevan lähdössä?

Olen kerrassaan äimistynyt tämän syksyisestä maailman menosta. Ei voi ymmärtää, mikä ihmisiin on mennyt, kun jokaisen vähänkin tukevamman tuulenpuuskan myötä mennään eroamaan kirkosta. Näin tunnekuohujenko armoilla ihmiset ovat? Olisiko syytä muistaa mitä Manu-pressa sanoi aikanaan: ”Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan”.

Itse kukin toimii tietysti viisautensa mukaan ratkaisuja tehdessään. Medialle ei ole kunniaksi, että se näyttää taas toimivan tuulikoneena. Toimittajat eivät hallitse foorumiaan, haetaan äärimmäisiä mielipiteitä ja annetaan niiden ryöstää keskustelu. Kirkon ääntä pannaan konservatiivit ja poliitikot käyttämään tarkoitusperiinsä.

Kyllä on nyt mielensäpahoittajia tässä maassa. Syyt ovat itse kullakin ikiomat, äärestä toiseen, mutta lopputulos sama: pitää näyttää paha mieli metelillä ja tuomita toisin ajattelija. Se on hyytävää. Ihmettelen vakaumuksellisia kristittyjä, jotka käyttävät raamattua lyömäaseena. Siitä on Kristuksen rakkaus kaukana. Monesta piispastakaan ei irtoa muuta kuin varovaista mutinaa.

Tajusin lapsuusmaalla tutun kirkkoherran kanssa jutellessa, että kuohunta asian tiimoilla ei tunnu hetkauttavan kirkkokansaa muualla kuin kaupunkisuomessa. Maallakin on eri tavoin ajattelevia, mutta kukin saa olla vakaasti omaa mieltään. Pappi ei provosoinut kuulijoita uskonpuhdistuksen muistopäivän saarnassaan. Hän korosti Jumalan sanaa, mutta vaikeni tulkintaeroista. Kukin sai tukea näkemykselleen, jos sellainen oli.

Arveluttaa jo mihin porukkaan tässä kohta kirkon jäsenenä kuuluu. Kirkon seurakuntien aktiiviväessä (siis myös päättävissä elimissä) on jo nyt prosentuaalisesti enemmän konservatiiviseen raamatun tulkintaan pitäytyviä totuuden torvia kuin jäsenistössä keskimäärin. Onko maltillisilla, avaramielisillä ja yksinkertaisesti uskovilla kohta sijaa kirkossaan?

Maahan kätketty tulee maaksi. Jotain vapautuu kahleista, muuttuu, on toisin. ”.. uudeksi minä teen kaikki…”

Kätketään multaan, on poissa. Muistellaan, on lähellä. Enkelit noutavat lähteneen, kulkevat surusaaton mukana, ottavat vastaan pimeässä puhkeavan itkun