Kynttilä jää palamaan tuorein kukin kruunatulle haudalle. On hyvä jättää taakse muistoista tiheät yhteisen surun hetket ja lähteä omana itsenään. Taas on määränpäänä Valamon luostari, kuten ennenkin on ollut, kun elämänpolku kääntyy.
Istumme trapesassa syömässä myöhäistä lounasta. Valitsen usein näköjään saman paikan tietyn taulun luota, ikkunan vierestä. Hetken päästä ikkunalle lennähtää talitintti, kurkkii sisälle uteliaana. – Siinähän sinä olet lintunen – tulit sittenkin, sanon puoliääneen. Lintu kääntelee päätään lasin takana ja lentää pois.
Olin kutsunut sielulintua äidin haudalle, mutta lunta ja lehtiä lennätellyt navakka tuuli karkotti linnut. Vasta illalla pieni lintu tuli veljen kotirannassa piiskuttamaan koivuun. Kerroin sille, että olen taas lähdössä tänne. Muistan äidin ihmetelleen joskus: mitä sie sielä luostarissa aina ramppaat? Ehkä se on jo hänelle selvinnyt.
Samassa muistan, että tuon saman piiskutuksen kuulin Hietaniemen hautausmaalla sinä sunnuntaiaamuna, kun äiti ei ollut herännyt sairaalassa. Hautausmaan piiskuttajalintu oli kovin hädissään. Yrittikö se kertoa?
Toinen lähtee seuraavana aamuna ajamaan kotiin. Haluan jäädä vielä yhdeksi yöksi. Maanantai on luostarissa hiljaisin päivä, nytkin on lisäkseni vain ikonimaalareita kurssillaan ja talkoolaisia töissään. Yksin tutulla paikalla aterioidessani lintu lentää taas ikkunapuulle, nyt kahdesti. Kolmannella kerralla se tuo mukanaan toisen ja sitten ne lentävät yhdessä pois. – Tulit sitten kertomaan, että olet tavannut isän siellä ja olette yhdessä taas, ajattelen.
Luen huoneessani rukouskirjaa, siellä on lohdullisia kaanoneita ja rukouksia vainajan puolesta. Ne tuntuvat nyt löytyvän oikealla hetkellä. Teksteissä puhutaan suojelusenkelistä ja enkelivartiosta, joka noutaa sielun. Rukoilen enkelivartiota sekä äidille että itselleni. Iltapalveluksessa kirkossa sytytän tuohuksen vainajien muistelupöydälle. Kuuma vahakyynel tipahtaa kädelle. Äiti, äitini, ole iäti muistettu, iäti muistettu.
Lähtöaamuna joudun istumaan trapesassa toisen ikkunan luo, koska ’paikkani’ on vallannut uusi kurssilaisryhmä. Ajattelen, että lintu ei enää löydä minua. Hetken päästä se lennähtää siihen kuitenkin ja samassa pois. Kävikö hyvästelemässä, tiesikö minun olevan lähdössä?
Odottaessani bussia kuusikujan päässä siihen tulee Tuohusmyymälässä tapaamani talkoolaisrouva Eila laukkuineen. Matkalla syntyy keskustelu, jossa käydään syvällä, pyyhitään kyyneleitä. Tulen lohdutetuksi, lohdutuksen sanoitta. Kun Eila jää bussista, tajuan, että siinä oli yksi pyytämistäni enkeleistä.
”Henkien ja kaiken elollisen Jumala, joka olet voittanut kuoleman ja lahjoittanut maailmalle elämän, anna lepo palvelijasi sielulle valoisassa ja viheriöivässä vilvoituksen paikassa, josta ovat paenneet kipu, suru ja huokaukset. Hyvänä ja ihmisiä rakastavana Jumalana anna hänelle ja minulle anteeksi…”
Ihana ja kaunis kirjoitus. Itketti lukea tätä kun ajattelen omaa haurastuvaa äitiäni. Voimia sinulle jokaiseen päivään!
Kommentin jätti savisuti · tiistaina 2. marraskuuta @ 02:39
Ystävärovasti sanoi minulle: äiti on aina erityisasemassa, sillä hän on kantanut meidät elämään. Eihan suruja tarvitse vertailla, mutta jotenkin äidin haurastuminen ja lähtö koskee tyttäreen erityisella tavalla. Valoa syksyysi!
Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 2. marraskuuta @ 12:49
Sanoitta kanssasi kohti tulevaa! Pablo
Kommentin jätti Pabloo · tiistaina 2. marraskuuta @ 14:58
Rakkaudella ajattelen Sinua.
PS
Lintusi oli lohdun lintu. Elämän syvä kosketus.
Äitisi.
Kommentin jätti Lastu · tiistaina 2. marraskuuta @ 19:06
Valamo on hyvä paikka pysähtyä. Varsinkin syksyllä ja talvella. Siellä on luostarin rauha, sinne lennähtää lohduttajalintu, siellä voi kohdata enkelin.
Muuten, blogissani olisi sinulle haaste.
Kommentin jätti Simpukka · torstaina 4. marraskuuta @ 00:14
Kiitos sanoistanne, ystävät. Simpukalle kiitos haasteestakin, palaan siihen kohta; lapsuusmuistoja nousee monesti mieleen näinä aikoina.
Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 4. marraskuuta @ 20:52