äärimmilleen hiutunut, kuolemalle antautunut, valmis
Äidin syvän unen aamu
Syyskuun viimeisen sunnuntain aamuna, viikko sitten, olin kirjoittajaporukan mukana Hietaniemen hautausmaalla. Kukin vaelteli tahoillaan ja pysähtyi johonkin työstämään annettua tehtävää. Kotimatkalla junassa avasin puhelimen: veli oli lähettänyt kuvan äidin kasvoista, ilman tekstiä. Ajattelin, nyt jokin muuttuu.
Veljelle oli soitettu sairaalasta, että äitiä ei saatu hereille sunnuntaiaamuna ja hänet on siirretty saattohuoneeseen. On jo pimeää, kun tuntien ajon jälkeen seisomme Toisen kanssa sairaalan ovella. Yöhoitaja vie meidät osaston käytävän päähän. Ensimmäisessä lasiovessa lukee Eristyshuoneet – Vierailut kielletty. Kolmannen oven takana äiti nukkuu syvää untaan, yksin. Äiti pien.
Herään 02:21 veljen kotona vinttikammarissa. Toinen nukkuu vieressäni rauhallisesti. Yö on äänetön, valaistus epätodellinen. Sumu on käärinyt maiseman valkeaan liinaan. Usvan sisällä hehkuu himmeä kuunvalo. Ajatukset laahustavat äidin luona, eilisessä, karkaavat huomiseen. 04:20 yhä valveilla. Aamuun on vielä monta tuntia. Viimein taas nukahdan.
Äidin käsi on kuuma, hoitaja kertoo, että lämpöä on. Toinen hyvästelee ja lähtee paluumatkalle. Jään tänne, itseni takia kai, sillä äiti ei enää reagoi. Huoneessa kuuluu vain kellon naksahtelu ja rahiseva hengitys. Hoitaja käy, jättää tarjottimeltaan lääkekipon pöydälle, vaikka äiti ei sitä tarvitse. Istun äidin vierellä ja piirrän hänen kasvojaan lehtiön sisäkannelle. Haluan muistaa.
Keskipäivän aikaan käyn syömässä lähistöllä kahvilassa, jonka nimi on Karpalo. Ruoka on hyvää. Palatessa poimin rantapolun varrelta syksyä: pietaryrttiä, nurmiapiloita, kissankelloja, ruusuruohoa, pari kellertävää kaislankortta, siemenuntuvansa jo luovuttaneen horsman kiharaisen kukinnon. Istun hetken ulkona auringossa ja soitan pari puhelua, peruutuksia. Laitan syyskimpun huoneen ikkunalle.
Illalla veli tulee hakemaan minua. Hän silittää äidin poskea, sanoo, että olemme siinä molemmat. Äidin käsi on lämmin, silmät ovat kiinni, mutta kasvoilla käväisee pieni hymy. Se tuntuu ihmeeltä.
Seuraavana yönä herään taas 02:20. Kuu paistaa pilven lomasta. Sumulakana lepää nyt järven yllä. Kirjoitan eilistä pois. Ehdin nukahtaa vielä toviksi ennen lähtöä. Aamulla hoitaja kertoo, että äidin kuume oli noussut yöllä yli 39:n ja hänelle oli laitettu suppo. Piirrän äidin kasvoja toisesta kulmasta. Hyräilen tuttuja virsiä. Lähetän tekstiviestin tilanteesta ystäville. Vastaukset antavat tunteen, etten ole yksin. Kurssin ohjaaja soittaa. Se merkitsee nyt paljon.
Joudun lähtemään äidin luota jo puolivälissä iltapäivää kyytijärjestelyn takia. Veljenvaimo lämmittää saunaa. On mitä kaunein syysilta. Istumme löylyhöyryisinä saunan terassilla. Järvi väreilee, kahlaan rannassa, vesi tuntuu jo jääkylmältä. Kaislikosta lähtee sorsapoikue, linnut uivat jonossa vastarantaa kohti. Pyydän rauhallista unta ja nukun ihanasti koko yön.
Kolmantena aamuna tulen alas valmiina lähtemään sairaalaan. Veli istuu eteisessä. – Sairaalasta soitettiin, että äiti on nukkunut pois neljän aikaan aamuyöllä, veli sanoo hiljaisesti. Kuusivuotias pojantytär tulee siihen: Vaari, mitä tarkoittaa nukkunut pois? Veli ei saa vastatuksi. – Se tarkoittaa, että vanha mummo ei enää herää, sanon.
Äiti sanoi monesti, että haluaisi kuolla nukkuessaan niin, että jonakin aamuna ei vain heräisi enää. Hän sai kuolla niin kuin toivoi. Mutta tie tähän aamuun oli pitkä ja raskas.
Tuuli, joka taittaa järeän puun, jättää kuivuuttaan kahisevat korret. Mikä on korkeaa, mikä matalaa – vahvaa, haurasta?
Sateinen sää ei ollenkaan houkuttele nousemaan vuoteesta. Ei liioin se, että keittiöstä leijahtaa kahvintuoksu, kun itse on ollut iltayhdeksästä asti ’ravinnotta’, kuten termi kuuluu. Toukokuulla sovittiin lääkärin kanssa, että syksyn tullen tarkistetaan veriarvot.
Masiinan sylkäisemä lappu kertoo, että jonossa on kahdeksan ennen minua. Ehdin vaihtaa pikakuulumiset kolmen paikalle osuneen tuttavan kanssa ennen kuin vuoronumeroni välkkyy taululla. Ikätoverit tapaavat näissä merkeissä, niin se on.
Näytteen otto käy tottuneelta sutjakkaasti. Kohta veriputkilo keikkuu ikiliikkujassa. Hoitaja sanoo, että seuraavaksi pitää koota virtsanäyte yön ajalta. Hän tarjoaa litran kanisteria, joka naurattaa minua: tuoko pitäisi täyttää? Löytyy sentään pienempikin purkki.
Kun olen lähdössä kohti omaa kahvintuoksuista keittiötäni, osun poikkeustilanteeseen. Auttelen terveyskeskuksen pihan lätäkköön pyörtyneen naisen pyörätuoliin ja apua saamaan. Joskus yhteen aamun tuntiin mahtuu.
– Pitihän tämä lukea, pönäkkä elämänkerraksi, mutta antoisakin. Waltarin jo himmenevä merkitys kirjallisuushistoriallisesti lienee ennen muuta vertaansa vailla olevassa tuotteliaisuudessa, ajallisessa menestyksessä ja kirjoitustaidon sujuvuudessa. Unio mystican lukija voi tehdä myös löytöjä; en esimerkiksi tiennyt miten laajaa oli Waltarin näytelmä- ja elokuvakäsikirjoittajan työ ja sodanaikainen propagandakirjoitusten tuotanto. Kaikki Waltarin romaanit pitkällä aikavälillä luettuani sanoisin, että Sinuhe egyptiläinen pitää yhä pintansa, muissa toistuvat samat teemat ja henkilöhahmot. Teksteissä on runsaasti vaahtoa ja historian patinaa. Rajala tuntuu olleen Waltarista innostunut ja pyrkinyt sanomaan kaiken tietämänsä.
*Panu Rajala; Lasinkirkas, hullunrohkea – Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta; WSOY 2010
Meriluoto-kirja oli kiinnostavampi näistä kahdesta, siinä Rajala kulkee elävän runoilijan seurassa eikä kuopsuta turhan syvään kirjallisuushistoriallisia komposteja. Muistan Lasimaalauksen järisyttävän vaikutuksen aikoinaan ja Peter Peter -romaanin aiheuttaman julkisuuskohun, joka nykyisten paljastuskirjojen aikakaudella tuntuu mitätöityneen. Aila Meriluodon kirjoista välittyvä persoona on kiehtova sekoitus tyttömäistä hulvattomuutta, eroottisuuttaan häpeämätöntä naarasta ja outoihin ja raastaviin miehiin takertuvaa masokistia. Meriluodon miessuhteet tulevat kirjassa yllin ja kyllin käännellyksi Rajalan ansiosta. Ihme on, jos ei Paakkasen suvusta joku jo hikeentynyt edesmenneen professorin loppuvaiheen alennustilan realistisista kuvauksista.
– Tarvitseeko lukijan tietää kaikki, ihmettelen. Kauhistuttaa, mihin nykyään puheena oleva kirjailijoiden brändäys pahimmillaan voi johtaa asianomaisten kuoleman jälkeenkin. Se mikä Meriluodosta jää, kun myyväksi tarkoitettu kohina lakkaa, on silkkaa runoutta: kirkkaasti helähtäviä säkeitä ja korkeita kaaria.
*Elina Hirvonen; Kauimpana kuolemasta; Avain 2010
Hirvosen tämän vuoden uutuus on kirvoittanut superlatiiveja kriitikolta toisensa jälkeen. Kirja päätyy varmaan vuoden 2010 F-listalle. Luin tätä kesän alussa ja mietin tuskaisena kolonialismin perintöä, kehitysyhteistyön kuvioita, YK:n kansainvälisten systeemien toimivuutta, turismin kirousta, afrikkalaisen naisen asemaa erityisesti ja miehen väkivaltaisuutta ylimalkaan. Siinä kaikessa on paljon pohdittavaa, oivalluksien satokin on runsas. Tiheä tarina ahdistaa, paikoin ihan kuvotukseen asti. Toisaalta hienoa ystävyyden kuvausta lukee ihastuksesta henkeä pidätellen. Elina Hirvonen on tarinankertojana hellittämätön, jännite säilyy tiukkana alusta loppuun.
*Linda Olsson; Laulaisin sinulle lempeitä lauluja; Gummerus 2009 (2.p.)
Viihtyisä kirja, joka piti muutamana iltana parissaan aamuyön tunneille asti. Naapureiksi osuneiden eri-ikäisten naisten ystävyys kehkeytyy kevättalvelta seuraavalle toinen toisilleen jaettujen tarinoiden myötä. Olssonin tyyli on lempeä, ei raavi eikä ahdistele lukijaa. Tarina on ihana, surullinenkin, mutta hyvällä ja toivoa antavalla tavalla. Tässäkin tihkuvat kirjailijan omat elämänkohtalot tarinaan tunnistettavasti.
*Paul Auster; Yksinäisyyden äärellä; Tammen Keltaiset 4.p. 2010 (alkup. 1982, suom. 2005)
Auster – jos kuka – kirjoittaa avoimesti itseään, päähenkilöiden nimiä myöten. Helsingin Sanomien kritiikki nimesi kirjan oitis Austerin parhaaksi. Kirjailija on jakanut teoksen kahteen osaan, joista ensimmäisessä hän kertoo isänsä tarinan. Jälkimmäinen on nimetty Muistin kirjaksi, jossa välähtelee episodeja päähenkilö A:n elämästä. Auster yhdistelee muistosirpaleet huikealla tavalla aikaan, kieleen ja ihmissuhteisiin. Lukukokemuksena varsinainen löytöretki, eritoten juutalaisen kulttuurin ymmärtämiseen ja persoonan muotoutumisen pitkään prosessiin.