On paikkoja, jotka antavat ihmiselle voimaa. Elämä virtaa eivätkä virran vedet ehdy. Rannat eivät tule toistaan lähemmäksi, mutta niillä on yhteys

Iloista sanainsorinaa, kahvin tuoksua, maukasta soppaa. Ystävänä olemisen ilon ja ahdistuksenkin jakamista. Tehtävän pohdintaa, ongelmaratkaisuja viisaan kouluttajan johdolla. Kävelyitä yksin, kaksin, ryhminä. Saunan simainen löyly, veden viileä syli. Naurua, laulua ja liikutuksen kosteutta silmäkulmissa. Kotiin lähtijöitä saatteli kappelissa iltavirsi ja paimenpsalmi. ”Vaikka vaeltaisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa…”

Sata vapaaehtoisystävää kohtasi toisensa syystapaamisessaan. Mukana kymmenkunta charmanttia seniorimiestä toimekkaiden ja ystävällisyyttä säteilevien naisten joukossa. Ihana tunnelma, niin rento, sydämellinen, iloisa kuin ihmiset itsekin. Vasta jälkeen päin tajusin: näitäkin kokoontumisia olin työnohjaajan ominaisuudessa järjestämässä työvuosina. Nyt sain nauttia ihanien ihmisten seurasta yhtenä heistä.

Ystävänä oleminen ei ole pelkkä ilotehtävä. Pimeää laaksoaan käyvän yksinäisen vanhuksen ahdistus tarttuu. Ilmenee käytännön pulmia tai kommunikaatio-ongelmia. Joskus ystävällä on vaikeuksia rajata, mihin kaikkeen lupautuu, jos avun tarve tuntuu rajattomalta. Moni kyseli, emmekö voi tehdä jotain, kun vanhusten hoidossa on niin paljon eriarvoisuutta jopa saman kunnan alueella eri laitoksissa. Näiden kysymysten takia olimme koolla.

Syysillassa mäntykankailla kävellessä kohtasin entisen työnohjaajani. Puolin ja toisin kerrottujen kuulumisien jälkeen välillemme sukeutui kuin itsestään jakamisen hetki. Puhuimme kirkon tilanteesta muuttuvassa yhteiskunnassa. Sain kertoa myös äidin saattopolulla nousseista monenlaisista tunteista. Ymmärsimme, miten arvokas lahja onkaan kohdata rooleista vapaana, kun luottamus on joskus rakentunut.

On onnellista kuulua ystäväihmisten joukkoon.

Tekstiä näkee usein kuolinilmoituksissa. Jotain kovin lopullista tunnelmassa tuntuu olevankin. Runo kertoo myös siitä miten monelle aikanaan tärkeällekin ihmissuhteelle myöhemmin voi käydä elämässä. Runon fokus ehkä on rakkauden universaalissa ikuisuudessa ja onnen hetkellisyydessä. Elämän laulussa, joka soi aina jossain.

Runo ei kerro rakkauden kääntöpuolesta, pettymyksestä. Ei kerro siitäkään, mitä suhteelle ja yksilöille tapahtuu, jos rakkaus kuoleekin. Eikä siitä, miten pettymyksen kokenut voi jatkaa elämää ja uskaltaa heittäytyä aikanaan uuteen rakkauteen. Muualla soiva tuuli voi tuntua tuskalliselta hänestä, joka jää yksin kuolleen rakkauden raunioille.

Vanhempieni ikäpolvella ei ollut käsitettä parisuhde, oli vain avioliitto, joka miellettiin kestämään läpi elämän. Tahdottiin ja luvattiin rakastaa. Ponnisteltiin yhdessä perheen hyväksi. Elettiin se arki, mikä eteen tuli eikä haihateltu haaveiden perässä. Joskus rakkaus kuoli kovissa kohtaloissa, mutta liitto jatkui velvollisuudesta tai vaihtoehtojen puuttuessa.

Setäni valitsi varakkaan ja kauniin talontyttären, sai viisi lasta, eli aikansa riitaista liittoa kunnes sydän ei enää kestänyt. Tätini valitsi itsenäisen naisen elämän, kun ei saanut haluamaansa miestä eikä huolinut mitätöntä. Täti kuoli elämäänsä tyytyväisenä korkeassa iässä. Äitini kertoi rukoilleensa Jumalalta ’sitä oikeaa’ ja saaneensa aviopuolisokseen miehistä parhaan. Heidän liittonsa kesti liki 60 vuotta ja päättyi isän kuolemaan. Liitto päättyi, mutta rakkaus ei, ehkä siksi Äiti jäi kaipauksen vangiksi. 

Oman ikäpolveni rakkaustarinat eivät ole vielä päätöksessään. On ehkä lähdetty tunnepohjalta, mutta otettu myös realiteetit huomioon. Vaikka liitto on ajateltu kestämään, erojakin tapahtuu, sillä enää ei sietämättömään tilanteeseen tarvitse suostua. Toisaalta viehätyksiä syttyy ja haipuu, voihan senkin hyväksyä. Liitto kestää, jos siinä on rakkautta. Jos on tilaa myrskylle ja tyyntymiselle. Jos puolisot sallivat toistensa muuttumisen ja kunnioittavat toisiaan suvereeneina ihmisinä.

Lapsuusmaan kirkkotarhan vanha kuusi joutui taipumaan myrskyssä. Vasta kannosta näki, että sisällä jo pitkään elänyt muurahaisyhdyskunta oli nävertänyt lahoa ydintä.

Ootteko lukenu Vilukissiä? jos ette, nyt on aika. Nääs Kissilässä saa käydä nauraa hyrisemässä harva se päivä, niin mukavasti on viikset sirrillään sielä. Pissismummo käy hyväntuulenhankinnoilla Vilukissin osoitteessa tuon tuostaki. Taannospäivänä (26.8.) oli Kissilässä juttu astiakaapissa kuivuvista ballerinoista ja ikkunaverhokankaasta, josta piti tehtämän mekko. Ja kaikki alkuperäiskielellä, tottakai.

Siitäpä pullahtiki Mummon mieleen muinaishankinta joskus seiskytluvun alkupuolella. Mummo ei ollut sillon vielä mummo ja pelkkä pissis-aihioki vasta, nääs Pissiksetki tuli sanastoon vasta pari vuosikymmentä myöhemmin. Asiaan sitte. Pissismummoaihio oli päättäny vakaasti tykönäns, että sinkkuluukun (voi herrantähen, sinkut ja luukutki on tullu sanastoon paljo myöhemmin) – siis poikamiestyttöboksin uuden muuramelaverin patjalle on saatava musta peitto. Siis ehdottoman varmasti ja nimenomaan tietysti musta, kun laveri oli kerta valkoinen.

Pissismummoaihio ilmaantui Pääkaupungin Isoon Tavarataloon ja etsiytyi kangasosastolle, kun arvasi, ettei niitä sänkypeittoja nyt ainakaan valmiina missään mustia ole. Vaikka kuinka sielä syynäili, eipä ollut mustia kankaitakaa, ei ikkunaverhoiksi eikä muuksika. Ei vissiin olleet muodissa, kun kaikilla piti olla beessiä tai ruskeeta, torakanmyrkynvihreetä tai mitäkä nyt 70-luvulla siis piti. No, sivummalla siinsi silmään tummempia kangaspakkoja ja sieltäpä löytyi mustaa, oikein ihanan tuntuista, tarpeeksi tukevaa ja kauniisti laskeutuvaaki oli.

Paikalle saapui arvokkaasti harmaantunut herrasmies puolimetrinen keppi tanassa (juuei, hähää, mitäs luulitteki), siis mittakeppi ja kaulassa mittanauhaki vielä varmuuden vuoksi. P.Mummoaihio siinä häkeltyi vähä siitä herrasmiesmyyjättärestä, mutta osoitteli sitte sitä ihanaa mustaa ja pyysi mittailemaan oliko nyt kaks ja nelkyt tai jotai. Herrasmies katsahti hitaasti neitokaiseen ja yskähteli, että tämä on parasta ja kalleinta miestenpukuverkaa, mitä löytyy. Sanoi hinnanki, mikä aiheutti lievää huimausta mummoaihion päänseudulla. Vaan sanottu mikä sanottu, ei sitä nyt kehtaa heti perumaan ruveta. – Pannaan pakettiin vaan, reipasteli P.Mummoaihio posket punaisena.

Saattoi olla pikkasen laihaa syöntipuolella siinä kuussa, mutta olihan laverinpeite sentään parasta verkaa. Ja musta, niinku pitiki.

”Valtakulttuurissa pitkitetään nuoruutta nelikymppiseksi, naurettavuuteen asti: emmitään vakiintumista, avioliittoa, lasten hankkimista, uravalintoja; halutaan rentoilla pari vuotta Aasiassa ja etsiä juuria, elää suurkaupungissa ja maalla, kokeilla kaikkea ja keskittyä johonkin. Venytetään ja vatkutetaan, kun ei pystytä tekemään päätöksiä.”

Ilkka Malmberg, HS:n Kuukausiliite, elokuu 2010

Örebron BW-Cityssä ei ollut tilaa, joudumme majoittumaan keskustan Clarion-hotelliin, jonka edusta on katutyön myllertämä ja auto ajetaan kolmen! lukitun kippioven taakse sisäpihalle. Näin hyvässä tallessa kulkuneuvomme on tuskin koskaan ollut. Hotelli on riittävän mukava, mutta mitään persoonallista siitä ei jää mieleen. Huoneessa on ilmastointi ja nukumme oikein hyvin.

Viimeisen Ruotsin-päivän ohjelmaan suunnittelemme kuninkaallisia linnoja, kenties hiukan kesäisen Victorian ja Danielin televisioidun hääjuhlan innoittamina. Eskilstunan ja Södertäljen väliseltä tieltä pienen poikkeaman päässä on Gripsholmin renessanssityylinen linna. Se sijaitsee pienen Mariefredin kaupungin kupeessa. Puolen päivän jälkeen linnaan tutustumassa on runsaasti turisteja. Parkkialueen viereisellä nurmikentällä temmeltää energisiä koululaisryhmiä opettajineen.

Emme täälläkään lähde linnan sisäosiin kierrokselle, vaan vaeltelemme pihalla ja ympäröivässä puistossa ja poikkeamme linnan puotiin ja sitten kahville. Ostimme puodista muistoksi ’kuninkaalliset’ pikku tarjottimet kummallekin. Toinen tarkastelee puodista saatua kuittia ja huomaa, että myyjätyttönen on ottanut hinnan vain yhdestä. Kun Toinen menee takaisin puotiin maksamaan lisää, myyjätär häkeltyy ja kiittelee kolmeen kertaan.

Kuninkaallisia linnoja on kaikkiaan kymmenen mukaan lukien virallinen Tukholman Kuninkaanlinna ja Öölannin kesäresidenssi Solliden. Muut linnat ovat Tukholman lähiseuduilla. Rojalistisella loistolla ja historiallisilla perinteillä on hintansa. Muhkeat linnat eivät näytä kovin mukavilta paikoilta asua. Yksityisiä alueita ei tietenkään esitellä yleisölle, voi vain kuvitella kuninkaallisten elämää mahtikulisseissa, joilla on satojen vuosien ja muinaisten kuninkaiden perintö painolastina. Toivottavasti ruotsinmaalainen museovirasto on sallinut nykyaikaisen sisustuksen asuttuun osaan.

Drottningholmin barokkityylinen linna, jossa nykyinen kuningasperhe asuu, sijaitsee Mälaren-järven Lovön saarella, Tukholman edustalla. Menemme saareen Ekerön kautta lossilla. Hauskanmallinen pyöreäkupuinen saari, Kuninkaanhattu, jää oikealle.

Drottningholmin linna on valtava ja sitä ympäröi laaja, upeasti hoidettu puistoalue. Paikalla on runsaasti turisteja, jotka pääsevät opastuskielen mukaan ryhminä kierrokselle kuninkaalliseen teatteriin. Linnan yleisölle avoimiin osiin pääsee kiertelemään rannan puoleisesta pääovesta omaan tahtiin lipun ostettuaan. Linnan laituriin pääsee myös keskustasta kaupungintalon edustalta lähtevillä laivoilla. Alueella pasteeraa turvallisuutta takaamassa ja yleisön silmänilona paraatipukuinen vartio, jonka ryhdikästä marssia kuvataan innokkasti.

Käymme myös puiston toisessa päässä rokokootyylisessä Kiinalaisessa kesäpaviljongissa, jonka kuningas Adolf Fredrik rakennutti kuningatattarelleen Lovisa Ulrikalle 1753. Sisustus on tavattoman kaunista kiinalaisvaikutteista rokokoota. Linnan ja palatsin muodostama kokonaisuus on Unescon maailman kulttuuriperintölistalla. Paviljongin alueen kesäkahvilassa olemme todella kansainvälisessä seurassa: joka pöydässä puhutaan eri kieltä ja olemme ainoat suomalaiset.

Tiemestari johdattelee meidät Tukholman läpi suvereenisti, mutta Värtanin sekava satama-alue on sille liikaa ja joudumme haeskelemaan laivaanmenoreittiä omin neuvoin. Oikeat jonot löytyvät lopulta harhailtuamme.

Jos olikin Helsingin kautta Ruotsiin tulo Silja Serenadella yhtä juhlaa, paluumatka Silja Galaxylla Turkuun on sitten vastaavasti yhtä piinaa. A-hytit ovat kilometrikäytävien loputtomissa sokkeloissa. Laivan siivous on ulkoistettu maahanmuuttajatiimille, jota joudumme pyytämään paikkaamaan työnsä jälkiä. Senkin jälkeen joudun siivoamaan itse hytin vessakopperon seiniltä ja lavuaarin reunoilta inhimillisiä roiskeita ja sijaamaan vuoteet uudestaan.

Syömme illalla laivan venäläisessä ravintolassa, jonka ruoka on raskaanpuoleista. A-hyttikäytävällä pitää ruotsalainen nuorten miesten seurue meluisia juhliaan pitkälle yöhön ja aamukolmelta joku yrittää tulla ovestamme sisään. Buffet-aamiaisen ryysiksestä pelastaudumme yksityisemmille apajille. Varhainen ajomatka Turusta pääkaupunkiseudulle sujuu vaisusti: nukun koko matkan Toisen ajaessa ja herään kotipihalla.

Ruotsi on maisemiltaan hyvin Suomen oloinen, mutta tarjoaa riittävän erilaisia nähtävyyksiä ja kokemuksia ollakseen kiinnostava. Ruotsalaiset näyttäytyvät kohteliaina, hieman etäisinä, mutta ystävällisinä ihmisinä ja ovat sisäistäneet palvelukulttuurin meikäläistä paremmin. Matkailupalvelut ovat hyvin järjestettyjä. Panen merkille, että kaikkialla on lapset otettu erityisesti huomioon.

Vänern on Ruotsin suurin sisäjärvi ja Euroopankin kolmanneksi suurin. Matkailulehti kertoo, että järvialueella on myös Euroopan suurin makeanveden saaristo. Vänernista otetaan talousvettä, kuten meillä Päijänteestä.

Maanantai-illan määränpäämme on Lidköping, Vänernin rannalla, Kinnevikenin pohjukassa. Viihtyisänoloinen kaupunki, jossa on juuri vietetty posliinifestivaaleja. Majapaikkamme on BW-Edward, jonka ruokasalissa illastamme. Erinomainen lammasateria viinilasillisineen saa meidät hyvälle tuulelle ja keskustelemme puoliääneen matkavaikutelmista. Kaikki muut aterioijat ovat miehiä, jotka syövät yksin pöydissään. Tarjoilijamme, vaalealettinen pirtsakka ruotsalaisneito kysyy jossain välissä olemmeko lomalla. – We are in all time vacation, vastaa Toinen. 

Edwardin yöstä tulee pätkissä nukuttu ja hikinen. Huoneessamme on matkan hulppeimmat hurisevat Hästens-sängyt, mutta ei ilmastointia ja ikkunankin saa vain raolleen. Jalkaa särkee kävelyistä ja selkä tuntuu kipeältä autossa istumisesta. Näen omituisia unenpätkiä, joissa on joku, jonka äiti on kuollut, mutta joka ei halua lohdutusta ja pieni tyttö, joka laulaa surullista laulua. Aamulla tajuan, etten ole ajatellut äitiä sairaalassa moneen päivään. Olen siis oikeasti lomalla. 

Lidan-joen puistossa kohtaamme uudestaan nuorta rakkautta kuvaavan patsaan, josta on pienempi versio Grännassa. Carl Eldhin Ungdom on tehty syntymäni vuonna. Mieleen nousee 16-vuotiaana koetun ensirakkauden huuma. Näin herkkää se oli ja kuitenkin niin kokonaisvaltaista, että muistokin riipaisee. Kaupungin nähtävyyksistä käymme kuvaamassa vanhan raatihuoneen, jossa on hauska puhujaparveke, missä yhä saisi käydä kuka tahansa puhumassa yleisölle, vähän kuin Lontoon puistoissa.

Lidköpingin suosituin turistikohde lienee Raatihuoneen takana sijaitseva Rörstrand-center, jonka edustalla nytkin on ainakin kaksi bussia. Alueella on posliinitehdas, museo, kahvila sekä Iittalan outlet-myymälä. Kierrämme ihailemassa museon upeat posliiniesineet ja mielenkiintoisen esittelyn savesta kupiksi. Kierroksen päätteeksi nautimme herkkukahvit kauniinsinisistä Rörstrand-kupeista paikan nimikkoviinerin kanssa. Joitakin pieniä tuliaisia ostettuamme jatkamme matkaa. Kaupungintalon puiston komeat kukkapuut haluan käydä vielä kuvaamassa ennen lähtöä.

Ajamme Kållandsön niemenkärkeen näkemään Läckön barokkilinnan, jossa järjestetään kesän mittaan mm. perinteiset juhannusjuhlat, konsertteja, keskiaikamarkkinat, linnaseikkailuja lapsille ja hääjuhlia. Emme lähde linnakierrokselle, katselemme vain puistoa, järvinäkymiä ja lopuksi kuvaan infotuvan takana aitauksessa märehtiviä loivaliikkeisiä lampaita.

Palaamme Läcköstä Lidköpingin kautta jatkaaksemme Kinnekullen luonnonsuojelualueelle. Matkalla poikkeamme muutamassa keskiaikaisessa kirkossa. Mieleen jää erityisesti Västerplana kyrkan, jonka huikeat, värikkäät seinä- ja kattomaalaukset sykähdyttävät. Syntyy myös yllättävä hiljainen kohtaaminen kuorin sivuseinälle ripustetun Ristiinnaulitun kanssa. Vanhojen kirkkojen ilmapiiri antaa matkaajalle tunteen sukupolvien jatkumosta, aikojen huminasta, ihmisen elämän lyhyydestä. Ikiaikaista rauhaa valuu kävijän sisimpään.

Kinnekullen alueen Stenbrottet, valtava kalkkikivilouhosalue jää mieleen. Kalliosta on tehty sementtiä iät ja ajat, kunnes alue jätettiin rauhaan. Suojelualueen lehtipuumetsässä risteilee kilometreittäin luontopolkuja. Emme voi lähteä samoilemaan pitemmälle, mutta jo pieni metsäkävely antaa aistimuksen Bauermaisesta satumetsästä, jossa kulkija voisi kohdata keijuja, peikkoja ja haltioita.

*jatkuu

Jönköpingistä ei voi lähteä käymättä Grännassa. Sinne hurauttaa nopeasti kumpuilevaa rantatietä ja perillä ihastuu ikihyväksi, on se niin viihtyisä paikka. Vätternin rannat näyttävät nousevan paikoin jyrkästikin. Niinpä kaupunki on rakennettu kuin terasseille, jotka laskeutuvat rantaa kohti. Grännan mukulakivinen tori on aivan kallellaan järveen päin. Ja kas, eikö vain olekin Per Brahen patsas torivahtina. On siis käynyt perustamassa tämänkin ihanaisen pikku kaupungin tuo toimen mies.

Grännan mielenkiintoinen erikoisuus on järvensuuntainen katu, jonka varrella olevat vanhat talot muodostavat Grännaskolanin, 1960-luvulla kansainväliseksi internaattilukioksi alunperin perustetun koulun. Koulussa on nykyään kaksi ja puolisataa oppilasta peruskoulussa ja lukiossa. Koulukadun puistossa on paikkaan sopiva viehättävä patsas, jonka kohtaamme myöhemminkin matkallamme toisaalla. Katua pasteeraa nytkin joukko ilakoivia teinipoikia. Grännan vaalea kirkko on 1800-luvulta, rakennettu tulipalossa tuhoutuneen keskiaikaisen kirkon paikalle. Satamasta lähtee laivoja mm. läheiselle luonnonparatiisiksi ylistetylle Visingsön saarelle, joka on kuulu keväisin kukkivista kirsikkapuistaan. Grännan pääkadulla on viehättäviä pikkuruisia puoteja ja nostalgisia bageri-kahviloita, joista yhdessä juomme kupilliset paikallisten herkkujen kera. Paluumatkalla poikkeamme vielä vanhaan linnaan restauroidun hotellin puistossa. Paikalla on romanttinen nimi, Gyllene Uttern.

Haluan nähdä Boråsin, jonne Suomesta muutettiin 1960- ja -70-luvulla tekstiilitehtaisiin töihin. Tämän symbolina Boråsin vaakunassa on kahdet räätälinsakset. Noiden aikojen perua Boråsissa toimii yhä myös Suomi-seura. Nykyään sadantuhannen asukkaan Borås lienee kuuluisampi tapeteistaan, sillä tekstiiliteollisuus on jo ulkoistettu jonnekin kaukoitään. Kaupungin halki polveilee Vistan-joki, jonka puistossa ihailemme upeita kukkaistutuksia ja lukuisia patsaita. Grand-hotellia vastapäätä joessa on kaunis lummelahdelma suihkulähteineen ja sillan kupeessa kauempana joessa mietiskelee yksinäinen buddhahahmo.

Toinen meistä haluaa poiketa myös Trollhättanissa, jossa on käynyt Esikoisen musiikkiluokan retkivalvojan ominaisuudessa 1980-luvulla. Hän voi vain todeta kaupungin muuttuneen lähes tunnistamattomaksi. Trollhättan oli tuohon aikaan kotikaupunkimme ystävyyskaupunki, mistä johtuu, että luokkavierailu tehtiin juuri sinne. Paikka vaikuttaa teollisuuskeskukselta, ainakin siellä on valtavia Saabin ja Volvon tehtaita. Göta-joki halkaisee kaupungin kahtia ja joen yli johtavat sillat ovat kenties Ruotsin rumimmat. Kaupunki vaikuttaa muutenkin sekavalta, ainakin meillä on tiemestarin (navigaattorin) avuliaisuudesta huolimatta vaikeuksia löytää keskustaa. Kun sitten viimein osumme sinne, jäämme saman tien jumiin risteykseen, johon joku edellä ajavista autoista sammahtaa ja tukkii kääntyvän kaistan. Torvet eivät soi, mutta tilanne uhkaa muodostua kaoottiseksi, kun yksi ja toinen yrittää vaihtaa ruuhkassa kaistaa. Suoriudumme mahdollisimman nopeasti ulosmenotielle ja toivon vain, ettei meidän missään olosuhteissa koskaan enää tarvitse tulla Trollhättaniin.

*jatkuu