Ajelemme rauhallisesti läpi uneliaan maaseutumaiseman kohti Jönköpingiä. Näyttää siltä , että Ruotsissa maanviljelijät viettävät sunnuntaita. Kotimaassa joskus tuntuu, että maaseudulla sadonkorjuuaikaan kaikki viikonpäivät ovat kiivasta työaikaa eikä lepopäivää enää tunneta. Kaupunkilaiset ramppaavat ostoksilla nykyään arjet ja pyhät, mikä on vienyt kaupan työntekijöiltä sunnuntaivapaat. Tiedä sitten, kumpi maa tässä maallistuneempi lieneekään.
Jonkinlaisena johtoajatuksena tällä reissullamme on käydä tervehtimässä naapurimaan suurimmat saaret ja järvet. Meillähän vesistöissä riittää suurta ja pienempää, mutta olen ymmärtänyt ruotsalaisten arvostavan isoja järviään, kun niitä ei niin monta ole. Jo kansakoulussa lienee opittu rimpsu Vänern, Vättern, Hjälmaren ja Mälaren. Kartta kertoo, että on muitakin isohkoja vesiä, ainakin Taalainmaan Siljan, jota olen kierrellyt aiemmin ja pohjoisen Storsjö. Ajomatkalla huomioin ruotsalaista paikannimistöä. Paljon on tuttuja -bäck-,- backe, -näs, -ö, -å, -äng, -berg, -borg, -skog, -sund ja -lund-loppuisia, mutta mikä onkaan -ryd, kumpikaan ei muista.
Jönköping sijaitsee kapeahkon ja pitkän Vätternin etelärannalla. Olemme varanneet yösijan keskustassa sijaitsevasta John Bauer-hotellista, josta näkyy vilahdus järveäkin. Hotelli on nimetty tunnetun jönköpingiläisen taiteilijan mukaan, hänen, joka maalasi paljon satuaiheita. Tuloiltana ehdimme vielä ennen sulkemisaikaa läheiseen taidemuseoon, joka myös kantaa Bauerin nimeä. Siellä on muutakin nähtävää, mutta keskityin koluamaan nimikkotaiteilijan osastoa. Taidekorttien kokoelmassani on muutama Bauerin synkkä peikko ja lupsakka tonttuhahmo ennestään ja nyt saan täydennystä keijuista ja prinsessoista. Koska Toinen meistä jaksaa taidetta pienempinä annoksina kuin minä, en ahdistele matkoillamme häntä kaikkiin taidemuseoihin, joihin itse haluaisin tutustua. – Tässähän oli se matkan taideosuus, toteaa Toinen toiveikkaasti museosta poistuessa. – Niin kai sitten, naurahdan.
Illastamme kaupungilla eräässä ristorantessa, joka näkyy olevan suosittu. Ruoka onkin hyvää, mutta mainostamani ruotsalainen palvelukulttuuri hiukan himmenee illan mittaan. Aterian päätteeksi pyydämme cappuccinot. Pahaa aavistamatta kallistan lasista sokeriastiaa – ja kas, kansi molskahtaa kuppiin. Sokeri leviää pöydälle ja kahvia räiskähtää puseroni rinnuksillekin. Kun tarjoilija saadaan paikalle, pahoittelen vahinkoa, en huomannut, että astian kierrekorkki oli jäänyt auki. Tarjoilija pyyhkii pöydän ja lupaa tuoda uuden kahvin, mutta toteaa samalla nihkeästi: it was not my fault. (Jossakin toisessa paikassa vahinkoa olisi pahoiteltu talon puolesta ja roiskeet hyvitetty laskussa.) Luvattua uutta kupillista ei näy eikä kuulu, mutta laskussa se kumminkin on. Toinen sanoo rauhallisesti, että maksamme vain yhdestä kahvista. Yllättävä tapahtuma taisi sekoittaa tarjoilijatyttösen pasmat.
Maanantaiaamuna ison kaupungin elkein elävän Jönköpingin yllä on paksu pilvikerros. Monennäköistä ihmistä askeltaa aamiaishuoneen tummennetun ikkunan editse töihinsä. Vaaleatukkainen nuorukainen pesee huolellisesti painepesurilla bussikaistan erottavaa pleksiaitaa. Tyytymättömän oloinen nuori nainen kiiruhtaa yhdeksäksi työpaikkaan, jossa hänellä ei ehkä ole kivaa. Reppuselkäinen herra läppärisalkku kädessään kääntyy kadulta hotellin aulaan. Lapsia ei näy.
Lähdettyämme eteen päin tajuan, etten ottanut Jönköpingissä ainuttakaan kuvaa.
*jatkuu
Oikeastaan kiinnostuimme Ruotsin valovoimaisimmista lomasaarista viime kesänä Tanskasta palatessa, kun tajusimme, että Öölanti on niin lähellä rannikkoa , että sinne pääsee kuuden kilometrin siltaa pitkin Kalmarin kohdalta mantereelta. Nyt tulemme saareen Visbystä Oskarshamniin menevällä autolautalla, joka poikkeaa Grankullavikissä, Öölannin pohjoisimmassa niemekkeessä. Jo kohta laivan lähdettyä nousee sumu, joka vapauttaa merimaisemien katselusta ja syvennyn kirjaan.
Öölanti näyttää kartalla pitkältä puikulalta lähellä Ruotsin itäistä rannikkoa. Leveimmästä kohdastaankin se on vain 16 kilometriä ja saaren päästä päähän on 137 kilometriä. Ajamme pohjoista tietä vain kerran poiketen. Vanhoja tuulimyllyjä ja lammaslaumoja riittää. Lampaankasvatus on matkailun ja kalastuksen ohella tärkeä elinkeino kuten Gotlannissakin. Saaren nähtävyydet ovat pääasiassa eteläosassa, mutta utuinen sää ei houkuttele meitä nyt jatkamaan eteläkärkeen asti. Sinne jäävät näkemättä kuninkaallinen kesäresidenssi, Sollidenin linna, Eketorpin keskiaikaiset linnanmuurit ja monet museot. Borgholmista käännymme sillalle ja kohta olemme Kalmarissa, joka tuli tutuksi viime kesänä.
Oskarshamnissa majoitumme BW Marinaan, joka on meren rannalla. On luksusta pujahtaa herättyä nurmikentän poikki uima-altaalle, tuntea veden hyväilevä viileys ja aistia aamun kauneus. Aamiaishuoneessa on avattavat lasiseinät, kevyenraikas tuulenhenki käy mereltä. Naapuripöydässä istuu perhe, joka kuuluu keskustelevan ranskaksi. Kaunis perhe, isä, äiti ja kolme ihanaa tytärtä. Nuorimmainen, ehkä viisivuotias, pyytää mitä suloisimmin anteeksi, kun lihapulla lennähtää vahingossa hänen haarukastaan lattialle ja vierii kohti pöytäämme. Isä nousee hakemaan karkulaispullaa ja pyytää vielä anteeksi, vaikka mitään vahinkoa ei ole tullut. Hämmentävää kohteliaisuutta.
Oskarshamn jäi viime kesän matkalta mieleen miellyttävänä ja rauhallisena pikkukaupunkina, jossa poikkesimme kävelemässä ja kahvilla. Nyt on sunnuntaiaamu ja tosi hiljaista. Juuri ketään ei näy olevan liikkeellä vielä kymmenen maissa. Infolehtinen mainitsee maailman pisimmän penkin, mikä tottakai täytyy pysähtyä näkemään, kun osumme kohdalle. (Toinen sille istahtaakin hetkeksi.) Penkki on satamakadun ja rinteellä olevan puiston väliseen seinämään koverretulla terassilla, pituutta hyvinkin 100 metriä. Siitä on loistava näkymä satamaan, josta lähtee laivoja mm. Visbyhyn ja Tanskan Bornholmin saarelle. Me jatkamme Oskarshamnista länteen.
*jatkuu
Toisen Gotlannin päivän olemme jättäneet Visbyssä kuljeskelulle. Aamupäivällä pakkaamme tavarat autoon, jätämme sen keskustaan parkkiin ja pujahdamme portista muurien sisälle. Jo lähtösatamassa jaetusta matkailulehdestä on käynyt ilmi, että meneillään on Keskiaikafestivaali, Medeltidsveckan. Kaikkialla vanhan kaupungin muurien sisällä vaeltelee tyyliä mukaileviin asuihin pukeutunutta väkeä, monilla mukanaan sen aikaisia työvälineitä tai kaupusteltavaa tavaraa.
Viikon kestävän festivaalin ohjelmaan kuuluu paitsi kursseja asianharrastajille myös turnajaisesityksiä, konsertteja, markkinat, muurivaelluksia, teatteria, laulua, tanssia ja akrobatiaa ja jos mitä tapahtumaa yleisölle. Festivaaliesitteestä ilmenee, että ensi vuonna Medeltidsveckan tulee olemaan erityisen juhlava, kun tulee 650 vuotta tanskalaisten rantautumisesta Gotlantiin ja talonpoikien noususta puolustamaan asuinsijojaan. Kotoiset Turun keskiaikamarkkinat ovat pientä hyörinää tämän melskeen rinnalla.
Pyhän Marian katedraalin ovia avataan juuri, kun saavumme paikalle. St. Maria kyrkan on saaren pääkirkko, alunperin 1220-luvulta, vuosisatojen kuluessa useasti lisärakennettu ja restauroitu (viimeksi 1980-luvulla). Istumme hetken turistihälyisessä kirkossa katsellen kauniita yksityiskohtia. Lasimaalaukset ovat yksinkertaisesti äärettömän upeita; niiden väriloistoa ja yksityiskohtia voisi katsella kyllikseen saamatta. 1998 kirkkoon tuotu Visbyn Maria-patsaan kullattu kopio kiinnittää huomiota poikkeavalla prameudellaan. Pohjoisella seinustalla ovat muistotaulut tanskalais-lyypekkiläisen aluksen haaksirikon v.1566, Estonian laivaonnettomuuden v.1994 ja vuoden 2004 Intian valtameren maanjäristyksen jälkeisen tsunamin uhreille. Meren hauta on ollut monen gotlantilaisenkin kohtalona.
Kirkosta etsiydymme vaeltelemaan kasvitieteelliseen puutarhaan, jonka upeat istutukset ovat myös kärsineet poikkeuksellisesta kesästä. Puutarhaan osuu yhtaikaa suomeksi opastettu ryhmä, mutta kuljemme omia reittejämme. Linnén komeaa profiilia on käytävä tervehtimässä jälleen ja upeita puuvanhuksia halaamassa. Rakkauden Portista (Kärleksporten) pääsee pujahtamaan muurin läpi meren rantaan, jossa näkymä kumpaankin suuntaan on huikean kaunis.
Puutarhasta pääsee nurmikentälle (Paviljongsplan), jossa keskiaikamarkkinat kuhisevat. Kojuissa myydään mm. avotulella paistettua villisikaa, mikä osoittautuu erittäin herkulliseksi lounasvälipalaksi sipulirenkaiden, juuresraasteen ja jogurttikastikkeen kanssa pitaleipään kätkettynä, juomana puolukkamehua. Kentällä on voimainmittelijöitä ja temppujen tekijöitä esiintymässä yleisön keskellä. Tulee hiukan epätodellinen olo, kuin olisi joutunut mukaan isoon roolipeliin, jossa kaikki pyrkii näyttämään aidon keskiaikaiselta, mutta on kuitenkin suurta näytelmää. Puvut paljastavat roolin esittäjän säädyn: on aatelisia ja porvareita, talonpoikaisväkeä, munkkeja ja nunnia ja kerjäläisiksi pukeutuneita. Erityisesti nuoret miehet näyttivät eläytyvän innokkaasti rooleihinsa.
On aika siirtyä satamaan odottamaan lautan lähtöä toiseen saareen. Mietin siinä ihmiselämän monia näyttämöitä, rooleja, joissa itsekin olen ollut. Jotkut niistä itse valittuja, jotkut jotenkin tehtäviksi tai elettäväksi ohjautuneita. Globaalin talouden hyörinäkin on eräänlaista roolipeliä keskeisten roolien esittäjineen, huutokuorolaisineen ja sivustakatsojineen. Kukin esittää osaansa, kunnes jää kulisseihin tai kammetaan lopullisesti näyttämöltä.
*jatkuu
Ikkuna on koko yön auki puistoon, puiden takana hengittää meri. Hiljaista, pehmeää, onnellista jotenkin. Ilahdun aina ruotsintyylin kodikkuudesta hotelleissa. Jo tuloaula viestii: tervetuloa, ole kuin kotonasi. On jopa pieni kirjasto mukavine tuoleineen, toisaalla nurkkaus nettiyhteyttä tarvitseville. Kaikki tervehtivät toisiaan ja henkilökunta hymyilee. Täällä sen taas muistaa: niin kuuluu ollakin, vaikkei kotimaassa ole tapana.
Aamiaishuone on viihtyisä, kattauksessa helposti aukeneva logiikka. Tarjoiluvadit ovat pieniä ja siistejä, ne vaihdetaan usein. Ruotsalainen luonnonjogurtti on erityisen hyvää ja lisukkeita on toistakymmentä sorttia. Osun valitsemaan vihreää jasmiiniteetä aamujuomaksi ja siitä tulee heti lempparini. Istumme terassille, jossa kastanja kurottaa oksiaan melkein pöytään. Elokuun aamun tuulenhenki on leppeä eikä aurinkokaan vielä tunnu polttavalta.
Tuloillan tutustumiskävelyllä satamarannassa päädyimme lopuksi erään ahmetin nakkikioskille. Päivän matkalla välipaloiksi nautitut kahvit ja kelmuun käärityt lössöt sämpylät pursuavine katkarapu-majoneesi-täytteineen olivat jo täyttäneet kiintiönsä meissä. Vastakohtien välähdys hykerryttää huumorintajuamme: edellisiltana viiden ruokalajin gourmetillallinen ja tänään kälyisen snagarin makkara ja ranskalaiset.
Elokuisessa Visbyssä olemme käyneet ensi kerran 17 vuotta sitten. Muistikuvissa kaupunki hehkui ruusuissa, mutta nyt hellekesä on selvästi verottanut pihojen ja portinpielien kukkaloistoa. Gotlanti on muutakin kuin Visby, siksi olemme täällä uudestaan. Lähdemme ajamaan länsirantaa pohjoiseen. Kartta kertoo, että nähtävyyksiä on tiuhassa kaikkialla, useimmat niistä keskiaikaisia linnanraunioita tai kirkkoja. Valitsemme Lummelundan, jossa on turisteja varten raivattu luolareitti, Gotlannin maaperän muodostumista 400 miljoonan vuoden aikana havainnollistava näyttely, matkailupalveluja ja luontopolku.
Lummelundagrottan on pohjoismaisittain kiinnostava vuorensisäisine virtoineen ja luolastoineen. Esiteltävä alue on kooltaan vain pieni osa tunnetusta ja varsin vaatimaton verrattuna vaikkapa 1970-luvulla näkemiimme Postojnan valtaviin tippukiviluoliin silloisessa Jugoslaviassa. Lummelundan luolat on tiedetty 1700-luvulta (Linné), mutta turismia varten niitä alettiin kunnostaa vasta 1970- ja -80-luvulla. Luoliin liittyy dokumentoitu tarina paikallisten poikien seikkailusta 1950-luvulla vuoren sisällä, missä he ryömivät etsimässä onkaloita taskulamppujen valossa. Tästä käynnistyi laajempi tutkimushanke ja turistikohteeksi kehittely.
Luolissa lämpötila on kahdeksan astetta ja ulkona on 30 asteen helle. Nuori ruotsalaisperhe on joukossamme parivuotiaan poikansa kanssa luolakierroksella ja pikkuinenhan alkaa kohta pimeässä huutaa kauhuissaan. Äiti ei saa poikaa rauhoittumaan, kimeä hätähuuto kajahtelee kallioseinämistä. Perheen isä ei reagoi lapsen paniikkiin mitenkään, äiti joutuu palaamaan lapsen kanssa yksin ulos. Ihmettelemme, etteivät nuoret vanhemmat tajunneet tulla vuororellen 20 minuutin kierrokselle. Voi vain toivoa, ettei lapsi saa kokemuksesta pysyvää pimeänpelkoa.
Ajamme Kappelshamnin kautta Lärbrohon, josta voisi jatkaa Fårösundiin ja Fårön saarelle. Käännymme kuitenkin etelään, sillä minua kiinnostaa sistersiläismunkkien muinainen luostarialue, Romakloster, joka on saaren sisäosissa. Dalhemin kirkko, yksi 92:sta Gotlannin keskiaikaisesta kirkosta, osuu matkan varrelle ja vetää meidät ihailemaan kauneudestaan kuuluja lasimaalauksia ja freskoja. Kirkot, joilla on nähtävyysstatus, ovat auki kesäaikana 9-17. Dalhemin kirkon 50-metrinen torni kohoaa uljaana kohti taivasta ja sisätilojen kauneus mykistää. Ulkona vainioiden vilja on korjattu ja pienessä kirkonkylässä tuntuu pelloille vasta levitetyn lietelannan vahva haju.
Romakloster löytyy pienen etsimisen jälkeen. Ajetaan ensin ohi, sillä opasteessa lukee ylinnä Kungliga Romateatern ja vasta toisella katsomalla huomaa Klosterruin-viitan. Paikka on kovin hiljainen, matkailun pääsesonki on selvästi ohi. Aikoinaan luostari on ollut rikas. Viljelyalueet ympärillä ovat laajat, luostarialueella on kymmenkunta rakennusta ja valtavan kirkon rauniot. Paikassa toimii kesäteatteri, viikonloppuisin esitetään Macbethia. Kaksi myymälää ja kahvila ovat avoinna, olemme lähes ainoat kävijät.
Tulemme sisämaasta länsirannalle poiketaksemme Fröjelin Gannarveen näkemään omalaatuisen, veneen muotoisen kivistä tehdyn hauta-aluemuistomerkin. Se on lampaiden laitumella ja sinne kiivetään piikkilanka-aidan yli johtavia portaita. Klintehamnista käännymme sitten takaisin Visbytä kohti. Rantatie on kaunis ja perjantai-ilta kun on, myös vilkkaasti liikennöity. Gotlannin länsiranta on ruotsalaisittain erittäin suosittu loma- ja viikonlopunviettokohde. Tofta strandilla on runsaasti vuokrattavia lomamökkejä ja B&B-majoituspaikkoja. Me palaamme Visbyhyn, syömme illalliseksi satamassa kevyesti halstrattua tonnikalaa ja nukumme hyvin puistosta kantautuvista äänistä välittämättä.
*jatkuu
Laivaristeilyt Suomesta meren yli länteen ovat jo aikapäiviä menettäneet hohtonsa sitä mukaa, kun laivat ikääntyessään rähjääntyvät ja vaihtavat varustamoa. Mielessämme oli tutustua naapurimaahan entistä paremmin, mutta eipä kiehtonut lähteä kiertämään Pohjanlahteakaan, kun tähtäimessä oli eteläinen Ruotsi. Läksimme Silja Serenadella Helsingistä tällä kertaa.
Sataman autojonossa helteessä lojuminen on tylsintä mitä matkailija joutuu kestämään. Onneksi oli kirja. Kuulutus kertoi, että kanssamatkaajiamme oli peräti 39 eri kansallisuutta, vaikka ei laiva ei vaikuttanut mitenkään erityisen täydeltä. Merellä tuuli tuiversi hiuksia hurjana ja sivukansilla syntyi paikkoja, joissa voi suorastaan nojata tuuleen. Ihana Titanic-efekti! Kaksi hentoa intialaista pikkutyttöä pyllähti tuulen voimasta nurin kannella upeaan sariin pukeutuneen kauniin äitinsä kauhuksi.
Laivoista olemme oppineet, että ensiksi etsiydytään hyttiin, sitten infoon vaihtamaan valuuttaa mikäli tarvitsee ja kruunujahan tarvittiin. Puoteihin meidän ei tarvitse mennä ollenkaan eikä baaritiskeillä notkua. Alun perin kannattaa valita hyvin paikka, jossa illan istuu ja yön nukkuu. Valinnat eivät pettäneet, eivät tällä laivalla. Yllätyin positiivisesti.
Illastimme Bon Vivantissa hiukan tavallista juhlavammin 37. hääpäivän merkeissä. Pöytäämme sattui aivan loistava tarjoilija, aasialaispiirteinen nuorimies, joka hoiti tehtävänsä iloisesti, joutuisasti ja ammattitaidolla. Ruoka oli todella erinomaista ja ateriakokonaisuus viineineen hyvin suunniteltu. Illan päätteeksi kävimme tanssahtelemassa muutaman kappaleen yökerhon puolella. Kenkkukoipenikaan ei valittanut liikuntasessiosta. Matka alkoi siis hyvissä tunnelmissa.
Tukholmasta jatkoimme autolla saman tien kohti Nynäshamnia. Poikkesimme Ösmossa pienellä tauolla, kun aikaa oli. Perillä ennätimme katsella hiukan kaupunkia, juoda ekat ruotsinkahvit ja kierrellä keskuspuiston lampea. Olimme kotona jo varanneet autopaikan Visbyn lautan iltapäivävuorolle. Lippuun kuuluivat kansituolipaikat, joissa kolme tuntia meni pahemmin pitkästymättä vuoroin torkkuen ja lukien. Kesän pokkaripinosta viimeiseksi jäänyt Anja Kaurasen Lemmikkikaupan tytöt ei tosin mitään herttaista lomaluettavaa ollut, pikemminkin toi muuten leppoisiin lukuhetkiin kylmiä väreitä.
Naapurimaassa on sama lomasesonki kuin meillä, joten suurimmat ruuhkat ovat elokuulla jo ohi. Kokemuksesta viisastuneena suunnittelimme kuitenkin iltaisin seuraavan päivän reitin ja varasimme yösijan ennakkoon. Pohjoismaissa toimii oivalliseksi osoittautunut hotelliketju Best Western. BW:t ovat tavallisia, pienehköjä tai keskikokoisia kolmen ja neljän tähden hotelleja. Ne sijaitsevat keskustan tuntumassa tai upeissa rantamaisemissa ja ovat hyvin kodikkaita ja siistejä. Palvelu on ystävällistä ja joustavaa. Vanhan kaupungin muurin kupeessa, puiston reunalla sijaitseva Visbyn BW Solhem oli kotinamme kaksi yötä.
*jatkuu
Reilun viikon reissun aikana kerääntyneen hesaripinon uumenista paljastui kiihkeää keskustelua sekä painavista, tärkeistä että kevyemmistä aiheista. Saattohoidosta. Sukupuolineutraalista avioliitosta ja vihkimisoikeuksista. Naisten kesäpukeutumisestakin.
*
Ihmisellä on vapaus pukeutua tavallaan. Paha mennä toisen neuvomaan. Ihmetellä saa myös vapaasti. Vaikka sitä, miten pattipolviset ja pulleaperäiset keski-ikäiset siskot tuovat lisäarvoa katunäkymiin pujottautumalla ohuisiin legginseihin ja lyhyisiin hamosiin kaupungille lähtiessään. Myötähäpeä siinä ailahtaa sillä, joka pikemminkin pyrkii kätkemään kuin paljastelemaan vartalonsa ongelmakohtia.
*
Sukupuolineutraali avioliitto kuulostaa melko kummalliselta termiltä perinteisen avioliittomallin sisäistäneen korvissa. Liittoja on toki moneksi perinteen piirissäkin, mutta tässä laajennetaan nyt median ja poliittisen eliitin voimin avioliittokäsitystä. Mietin mihin päädytään, kun nyt on jo avioliitto, avoliitto, ja rekisteröity parisuhde. Eikö rekisteröityjen puolisoiden laillisia oikeuksia voisi laajentaa muuttamatta perinteistä avioliittokäsitettä? Suunta tuntuu oudolta irtiotolta Euroopan unionin kontekstissakin.
Kirkkoa vedetään taas kuin vastahakoista pässiä narun päässä. Teologeilla on teologiset murheensa asioiden laidasta eivätkä ne lainlaatijoita hetkauta. Kirkon jäsenenä saa ihmetellä sitäkin, miten pitkälle meillä ollaan valmiita myötäilemään yhteiskunnassa meneillään olevaa muutosta. Jo nyt nuoria pikakastetaan että pääsevät ripille kaveriensa kanssa. Kirkkoon saa liittyä vaikka vihkiviikkoa edeltävänä maanantaina ja erota, kun häät ovat ohi. En tiedä olla mieltä kirkon vihkioikeuksista, mutta jokin tässä menossa arveluttaa.
*
Saattohoidosta, palliatiivisesta eli kuolevan hyvästä hoidosta on tehty runsaasti hoitotieteellisiä väitöskirjoja. Hoitohenkilöstöä koulutetaan kohtaamaan potilaansa yksilöllisesti kussakin elämän vaiheessa. Työssä hoitaja kohtaa karun todellisuuden: asia ei kiinnosta resursseista päättäviä. Vaihtoehtoja on vähän tai ei ollenkaan. Saattohoidosta on syytä keskustella. Ei siksi, että oma äiti sattuu olemaan sillä kohtaa juuri nyt, vaan siksi, että eliniän hiljalleen pidetessä ja kipusairauksien lisääntyessä vuosi vuodelta yhä taajempi joukko on sillä kohtaa.
Helsingin kaupungin tomera päättäjärouva tietää, että ihmiset eivät halua kuolla vaan elää. Siksi erillisiä saattohoito-osastoja tai -koteja ei tarvita. Kalliiksikin tulevat. Kun elämä supistuu vuoteenlaitojen sisälle, alkaa seinillä ja ikkunanäkymilläkin olla merkitystä. Saattaa olla, että moni meistä on jonakin päivänä siinä vaiheessa, jossa toivoo vain rauhaa, hoivaa ja tuskatonta unta elettyään kylliksi.
On asioita, jotka vain ovat. Aurinko laskemaisillaan. Vilja valmista. Suruntumma metsä odottaa.
Kirjailija Riku Siivonen sanoi vuosi sitten HS:n kolumnissaan, että elokuu jakaa ihmiset kahteen pääryhmään: kesää kaipaaviin ja syksyyn siirtyjiin. Totesi kuitenkin, että tuskin kukaan vuodenaikojen vaihtumiseen ihan näin kategorisesti suhtautuu. Kai meissä kaikissa on sekä päättyvän kaipausta että intoa uuteen, menneen ja tulevan jännitettä.
Kesää on turha julistaa päättyneeksi helteisiin, koulujen alkamiseen tai lomalta paluuseen. Kesä on, jos kesältä tuntuu. Vuodenajat liukuvat toisiinsa jatkumossa, jossa päivämäärä ei välttämättä kerro mitä aikaa eletään. Sää vaikuttaa vuodenaikatuntuun eniten. Keskellä kesäaikaa yllättävä raekuuro tai hirmumyrsky hämmentää yhtä paljon kuin alituinen sade.
Pidän elokuun viilenevistä ja hämärtyvistä öistä, päivien pehmeästä valosta. Tuntuu mukavalta, että tungeksiminen samoissa paikoissa rauhoittuu: rannoilla ja turistikohteissa on taas tilaa, kesätapahtumat ovat ohi. Ihmiset asettuvat: koululaiset kouluihinsa, opiskelijat opintoihinsa, työväki töihinsä. Osa väkeä toki lomailee vielä tai jäähdyttelee viikonloppuisin mökeillään.
Elokuussa ei ole pakko vielä päättää mitään syksystä tai talvesta, ensi keväästä tai kesästä puhumattakaan. Voi avata silmänsä mahdollisuuksien päivään joka aamu. Voi innostua itsensäkin yllättäen uusista asioista tai hakea entisistä harrastuksista hyvää oloa. Työelämässä en ymmärtänyt suunnittelemattomuuden olevan luksusta.
Veli istuu odottamassa sairaalan oven luona varjoisalla penkillä. Menemme kolmisin sisään. Äiti näyttää pikkuruiselta nukkehahmolta sairaalan vuoteessa laitojen sisällä. Kasvot ovat oudon kutistuneet, kun yläproteesi on poissa suusta. Hän avaa silmänsä puhutteluun ja tunnistaa. Huonetoveri sanoo, että kyllä on tytärtä kaivattu.
Pöydällä on kahvia nokkamukissa. Tarjoan äidille tuomaani muurinpohjalettua ja hilloa. Se ei nyt kuitenkaan maistu, äidin suu on kipeä, siksi kai proteesikin on otettu pois. Toinen hakee lähikaupasta pikarijäätelön, siitä saan äidille lusikoitua kolmasosan kahvin lomaan. Henkilökuntaa ei näy. Osastolla vallitsee sunnuntairauha.
*
Helle hiostaa, ajatukset painavat. Ajamme taas sairaalasta Lapsuuslammelle ja uimme pitkiä kierroksia. Pesemme välillä veneen ja uimme taas. Kaksi joutsenta lentää lammen yli. Vähitellen saamme helteen hukutettua lammen viileän puhtoisiin vesiin.
*
Maanantaiaamuna menen Toisen kanssa sairaalaan, päätän odottaa osastonlääkärin kiertoa. Äidille jutellessa pyydän häntä avaamaan silmät. – Mingäntähen, hän kysyy, – siehä oot kutakuinkii yhtä kaunis ko ennenkii. Huonetoveria naurattaa se ’kutakuinkin’. – En mie jaksa pittää silmii auk, luomet on niin raskaat ja kaik on jo nähty, minkä ennää näkiskää.
Huoneeseen työntyy kaksi vaiteliasta miestä, lääkärintakkinen työntää edellään kärryä, siinä on läppäri auki, hoitajalla kansio ja kynä. Kun tulevat kohdalle, esittäydyn ja kysyn miten äidin hoito jatkossa järjestyy, kun hoivaosaston hoitaja sanoo, etteivät kykene yksin vuorossaan ollen huolehtimaan näin huonokuntoisesta. Sanon suoraan, että tuntui ikävältä kuulla, miten äiti kotiutettiin täältä ja hoivaosasto palautti hänet takaisin samana päivänä. Lääkäri tuijottelee ilmeettömästi läppäriään. Sairaanhoitaja sanoo jotain verenpaineesta. Lääkäri kääntyy menemään, tokaisee: ”Pitää yrittää keksiä hänelle jokin hoitopaikka.”
*
En jaksa nyt isän haudalle, siellä on äidinkin hoitopolun päätepiste. Kotimatkalla soitan veljelle ja kerron lääkärin ainoan kommentin. (En uskalla puhua pelosta, että heittävät Äidin jonnekin valtavan sairaanhoitopiirin sivulaitokseen makaamaan.) Ehdotan huumorimielessä, että Veli kysyisi joka päivä käydessään: jokohan hoitopaikka on keksitty.
Kuutostien varsilla törröttää puolivälistä katkenneita ja myrskyn nöyryyttämiä puita. Tummia pilviä nousee taas. Millekään maailmassa ei tunnu mahtavan mitään. On itkukurkkuinen olo.
Aika on levätä etsinnöistä, aika työntää vene vesille. Hyvä on katsella kotirantaa kauempaa, viisautta myös olla vastaamatta jokaisen aallokon kutsuun
|
|
