Ajelemme rauhallisesti läpi uneliaan maaseutumaiseman kohti Jönköpingiä. Näyttää siltä , että Ruotsissa maanviljelijät viettävät sunnuntaita. Kotimaassa joskus tuntuu, että maaseudulla sadonkorjuuaikaan kaikki viikonpäivät ovat kiivasta työaikaa eikä lepopäivää enää tunneta. Kaupunkilaiset ramppaavat ostoksilla nykyään arjet ja pyhät, mikä on vienyt kaupan työntekijöiltä sunnuntaivapaat. Tiedä sitten, kumpi maa tässä maallistuneempi lieneekään.

Jonkinlaisena johtoajatuksena tällä reissullamme on käydä tervehtimässä naapurimaan suurimmat saaret ja järvet. Meillähän vesistöissä riittää suurta ja pienempää, mutta olen ymmärtänyt ruotsalaisten arvostavan isoja järviään, kun niitä ei niin monta ole. Jo kansakoulussa lienee opittu rimpsu Vänern, Vättern, Hjälmaren ja Mälaren. Kartta kertoo, että on muitakin isohkoja vesiä, ainakin Taalainmaan Siljan, jota olen kierrellyt aiemmin ja pohjoisen Storsjö. Ajomatkalla huomioin ruotsalaista paikannimistöä. Paljon on tuttuja -bäck-,- backe, -näs, -ö, -å, -äng, -berg, -borg, -skog, -sund ja -lund-loppuisia, mutta mikä onkaan -ryd, kumpikaan ei muista.

Jönköping sijaitsee kapeahkon ja pitkän Vätternin etelärannalla. Olemme varanneet yösijan keskustassa sijaitsevasta John Bauer-hotellista, josta näkyy vilahdus järveäkin. Hotelli on nimetty tunnetun jönköpingiläisen taiteilijan mukaan, hänen, joka maalasi paljon satuaiheita. Tuloiltana ehdimme vielä ennen sulkemisaikaa läheiseen taidemuseoon, joka myös kantaa Bauerin nimeä. Siellä on muutakin nähtävää, mutta keskityin koluamaan nimikkotaiteilijan osastoa. Taidekorttien kokoelmassani on muutama Bauerin synkkä peikko ja lupsakka tonttuhahmo ennestään ja nyt saan täydennystä keijuista ja prinsessoista. Koska Toinen meistä jaksaa taidetta pienempinä annoksina kuin minä, en ahdistele matkoillamme häntä kaikkiin taidemuseoihin, joihin itse haluaisin tutustua. – Tässähän oli se matkan taideosuus, toteaa Toinen toiveikkaasti museosta poistuessa. – Niin kai sitten, naurahdan.

Illastamme kaupungilla eräässä ristorantessa, joka näkyy olevan suosittu. Ruoka onkin hyvää, mutta mainostamani ruotsalainen palvelukulttuuri hiukan himmenee illan mittaan. Aterian päätteeksi pyydämme cappuccinot. Pahaa aavistamatta kallistan lasista sokeriastiaa – ja kas, kansi molskahtaa kuppiin. Sokeri leviää pöydälle ja kahvia räiskähtää puseroni rinnuksillekin. Kun tarjoilija saadaan paikalle, pahoittelen vahinkoa, en huomannut, että astian kierrekorkki oli jäänyt auki. Tarjoilija pyyhkii pöydän ja lupaa tuoda uuden kahvin, mutta toteaa samalla nihkeästi: it was not my fault. (Jossakin toisessa paikassa vahinkoa olisi pahoiteltu talon puolesta ja roiskeet hyvitetty laskussa.) Luvattua uutta kupillista ei näy eikä kuulu, mutta laskussa se kumminkin on. Toinen sanoo rauhallisesti, että maksamme vain yhdestä kahvista. Yllättävä tapahtuma taisi sekoittaa tarjoilijatyttösen pasmat.

Maanantaiaamuna ison kaupungin elkein elävän Jönköpingin yllä on paksu pilvikerros. Monennäköistä ihmistä askeltaa aamiaishuoneen tummennetun ikkunan editse töihinsä. Vaaleatukkainen nuorukainen pesee huolellisesti painepesurilla bussikaistan erottavaa pleksiaitaa. Tyytymättömän oloinen nuori nainen kiiruhtaa yhdeksäksi työpaikkaan, jossa hänellä ei ehkä ole kivaa. Reppuselkäinen herra läppärisalkku kädessään kääntyy kadulta hotellin aulaan. Lapsia ei näy.

Lähdettyämme eteen päin tajuan, etten ottanut Jönköpingissä ainuttakaan kuvaa.

*jatkuu

 

  • Mukavaa reissua! Voihan hyvin!

    Kommentin jätti vilukissi · lauantaina 4. syyskuuta @ 09:08

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.