Veli istuu odottamassa sairaalan oven luona varjoisalla penkillä. Menemme kolmisin sisään. Äiti näyttää pikkuruiselta nukkehahmolta sairaalan vuoteessa laitojen sisällä. Kasvot ovat oudon kutistuneet, kun yläproteesi on poissa suusta. Hän avaa silmänsä puhutteluun ja tunnistaa. Huonetoveri sanoo, että kyllä on tytärtä kaivattu.

Pöydällä on kahvia nokkamukissa. Tarjoan äidille tuomaani muurinpohjalettua ja hilloa. Se ei nyt kuitenkaan maistu, äidin suu on kipeä, siksi kai proteesikin on otettu pois. Toinen hakee lähikaupasta pikarijäätelön, siitä saan äidille lusikoitua kolmasosan kahvin lomaan. Henkilökuntaa ei näy. Osastolla vallitsee sunnuntairauha.

*

Helle hiostaa, ajatukset painavat. Ajamme taas sairaalasta Lapsuuslammelle ja uimme pitkiä kierroksia. Pesemme välillä veneen ja uimme taas. Kaksi joutsenta lentää lammen yli. Vähitellen saamme helteen hukutettua lammen viileän puhtoisiin vesiin.

*

Maanantaiaamuna menen Toisen kanssa sairaalaan, päätän odottaa osastonlääkärin kiertoa. Äidille jutellessa pyydän häntä avaamaan silmät. – Mingäntähen, hän kysyy, – siehä oot kutakuinkii yhtä kaunis ko ennenkii. Huonetoveria naurattaa se ’kutakuinkin’. – En mie jaksa pittää silmii auk, luomet on niin raskaat ja kaik on jo nähty, minkä ennää näkiskää.

Huoneeseen työntyy kaksi vaiteliasta miestä, lääkärintakkinen työntää edellään kärryä, siinä on läppäri auki, hoitajalla kansio ja kynä. Kun tulevat kohdalle, esittäydyn ja kysyn miten äidin hoito jatkossa järjestyy, kun hoivaosaston hoitaja sanoo, etteivät kykene yksin vuorossaan ollen huolehtimaan näin huonokuntoisesta. Sanon suoraan, että tuntui ikävältä kuulla, miten äiti kotiutettiin täältä ja hoivaosasto palautti hänet takaisin samana päivänä. Lääkäri tuijottelee ilmeettömästi läppäriään. Sairaanhoitaja sanoo jotain verenpaineesta. Lääkäri kääntyy menemään, tokaisee: ”Pitää yrittää keksiä hänelle jokin hoitopaikka.”

*

En jaksa nyt isän haudalle, siellä on äidinkin hoitopolun päätepiste. Kotimatkalla soitan veljelle ja kerron lääkärin ainoan kommentin. (En uskalla puhua pelosta, että heittävät Äidin jonnekin valtavan sairaanhoitopiirin sivulaitokseen makaamaan.) Ehdotan huumorimielessä, että Veli kysyisi joka päivä käydessään: jokohan hoitopaikka on keksitty.

Kuutostien varsilla törröttää puolivälistä katkenneita ja myrskyn nöyryyttämiä puita. Tummia pilviä nousee taas. Millekään maailmassa ei tunnu mahtavan mitään. On itkukurkkuinen olo.

  • Tummien pilvien lomasta näkyy joskus valon pilkahduksia. Elämällä on tapansa ja aikansa… Voimakosketus!

    Kommentin jätti erakko · tiistaina 10. elokuuta @ 18:45

  • Myrskyn nöyryyttämiä puita, nöyryytettyjä ihmisiä…
    Silti jossain on oma tahto: En mie jaksa. kaik on jo nähty. Kutakuinkii.

    Kommentin jätti mm · tiistaina 10. elokuuta @ 21:47

  • Itkukurkku tarttuu. Voimia teille, muistan rukouksin.

    Kommentin jätti Annu · keskiviikkona 11. elokuuta @ 09:02

  • Rukouksia myös täältä.

    Kommentin jätti Ansku · keskiviikkona 11. elokuuta @ 18:08

  • Vanhusten heittely ees ja taas, sinne ja tonne, on kammottavaa. Kun pitäisi ihmisen saada vain levätä, ottaa vastaan huolenpitoa ja lempeää hoitoa. Mikä ihmeen viisaus on kuljettaa vanhaa ja sairasta ihmistä sängystä toiseen vain uudelleen kokemaan, että on väärässä paikassa!!!?????

    Kuulehan nyt, sinä olet ”hankala omainen”! Että tohdit kyseenalaistaa ja kysyä, esittää toiveita…Tulee lääkäreille paha mieli.

    Kommentin jätti seija jokilehto · perjantaina 13. elokuuta @ 14:19

  • Elämän Sillalla. Hiljaisena luin. Halauksin!

    Kommentin jätti vilukissi · lauantaina 14. elokuuta @ 11:13

  • Lämpimät halaukset ja jaksamisen toivotuksia! Kyllä totisesti harmittaa kuulla millaista kohtelua olette saaneet – ja vielä enemmän sappi kiehuu, kun tietää, että kyseessä ei ole yksittäinen tapaus…

    Kommentin jätti Kippura · lauantaina 14. elokuuta @ 21:57

  • *halaan*

    Kommentin jätti Haavetar · sunnuntaina 15. elokuuta @ 18:54

  • Tämäkö on ykkösmaa, minne on hyvä syntyä, koska elämänkaari kantaa alusta loppuun. Ei.

    Kirjoitat niin koskettavasti, että minullakin on nyt myötätunnossa vanha ja silmänsä paljosta näkemisestä ummistanut äiti, vaikka hän nukkui nuorena ja silmät auki, ”vain” 56-vuotiaana. Eli en ole kokenut vaihetta, jolloin vanhemmat ovat kroonikko-osastolla. Surullista. Mitä tehdä?

    Kommentin jätti Lastu · torstaina 19. elokuuta @ 10:39

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.