Tekstiä näkee usein kuolinilmoituksissa. Jotain kovin lopullista tunnelmassa tuntuu olevankin. Runo kertoo myös siitä miten monelle aikanaan tärkeällekin ihmissuhteelle myöhemmin voi käydä elämässä. Runon fokus ehkä on rakkauden universaalissa ikuisuudessa ja onnen hetkellisyydessä. Elämän laulussa, joka soi aina jossain.

Runo ei kerro rakkauden kääntöpuolesta, pettymyksestä. Ei kerro siitäkään, mitä suhteelle ja yksilöille tapahtuu, jos rakkaus kuoleekin. Eikä siitä, miten pettymyksen kokenut voi jatkaa elämää ja uskaltaa heittäytyä aikanaan uuteen rakkauteen. Muualla soiva tuuli voi tuntua tuskalliselta hänestä, joka jää yksin kuolleen rakkauden raunioille.

Vanhempieni ikäpolvella ei ollut käsitettä parisuhde, oli vain avioliitto, joka miellettiin kestämään läpi elämän. Tahdottiin ja luvattiin rakastaa. Ponnisteltiin yhdessä perheen hyväksi. Elettiin se arki, mikä eteen tuli eikä haihateltu haaveiden perässä. Joskus rakkaus kuoli kovissa kohtaloissa, mutta liitto jatkui velvollisuudesta tai vaihtoehtojen puuttuessa.

Setäni valitsi varakkaan ja kauniin talontyttären, sai viisi lasta, eli aikansa riitaista liittoa kunnes sydän ei enää kestänyt. Tätini valitsi itsenäisen naisen elämän, kun ei saanut haluamaansa miestä eikä huolinut mitätöntä. Täti kuoli elämäänsä tyytyväisenä korkeassa iässä. Äitini kertoi rukoilleensa Jumalalta ’sitä oikeaa’ ja saaneensa aviopuolisokseen miehistä parhaan. Heidän liittonsa kesti liki 60 vuotta ja päättyi isän kuolemaan. Liitto päättyi, mutta rakkaus ei, ehkä siksi Äiti jäi kaipauksen vangiksi. 

Oman ikäpolveni rakkaustarinat eivät ole vielä päätöksessään. On ehkä lähdetty tunnepohjalta, mutta otettu myös realiteetit huomioon. Vaikka liitto on ajateltu kestämään, erojakin tapahtuu, sillä enää ei sietämättömään tilanteeseen tarvitse suostua. Toisaalta viehätyksiä syttyy ja haipuu, voihan senkin hyväksyä. Liitto kestää, jos siinä on rakkautta. Jos on tilaa myrskylle ja tyyntymiselle. Jos puolisot sallivat toistensa muuttumisen ja kunnioittavat toisiaan suvereeneina ihmisinä.