Iloista sanainsorinaa, kahvin tuoksua, maukasta soppaa. Ystävänä olemisen ilon ja ahdistuksenkin jakamista. Tehtävän pohdintaa, ongelmaratkaisuja viisaan kouluttajan johdolla. Kävelyitä yksin, kaksin, ryhminä. Saunan simainen löyly, veden viileä syli. Naurua, laulua ja liikutuksen kosteutta silmäkulmissa. Kotiin lähtijöitä saatteli kappelissa iltavirsi ja paimenpsalmi. ”Vaikka vaeltaisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa…”

Sata vapaaehtoisystävää kohtasi toisensa syystapaamisessaan. Mukana kymmenkunta charmanttia seniorimiestä toimekkaiden ja ystävällisyyttä säteilevien naisten joukossa. Ihana tunnelma, niin rento, sydämellinen, iloisa kuin ihmiset itsekin. Vasta jälkeen päin tajusin: näitäkin kokoontumisia olin työnohjaajan ominaisuudessa järjestämässä työvuosina. Nyt sain nauttia ihanien ihmisten seurasta yhtenä heistä.

Ystävänä oleminen ei ole pelkkä ilotehtävä. Pimeää laaksoaan käyvän yksinäisen vanhuksen ahdistus tarttuu. Ilmenee käytännön pulmia tai kommunikaatio-ongelmia. Joskus ystävällä on vaikeuksia rajata, mihin kaikkeen lupautuu, jos avun tarve tuntuu rajattomalta. Moni kyseli, emmekö voi tehdä jotain, kun vanhusten hoidossa on niin paljon eriarvoisuutta jopa saman kunnan alueella eri laitoksissa. Näiden kysymysten takia olimme koolla.

Syysillassa mäntykankailla kävellessä kohtasin entisen työnohjaajani. Puolin ja toisin kerrottujen kuulumisien jälkeen välillemme sukeutui kuin itsestään jakamisen hetki. Puhuimme kirkon tilanteesta muuttuvassa yhteiskunnassa. Sain kertoa myös äidin saattopolulla nousseista monenlaisista tunteista. Ymmärsimme, miten arvokas lahja onkaan kohdata rooleista vapaana, kun luottamus on joskus rakentunut.

On onnellista kuulua ystäväihmisten joukkoon.