*Merete Mazzarella; Matkalla puoleen hintaan, suom. Raija Rintamäki; Tammi 2010
 
Kun joku kirjoittaa kirjan ’eläkkeellä olemisen taidosta’, voisiko odottaa hänellä olevan jotain omakohtaista kokemusta aiheesta, ihan totta. No M.M:lla ei vielä kirjoitusvaiheessa ole. Toisaalta hän ei pyrikään aiheen asiantuntijaksi, mutta professorinaisen sanomisilla on ehkä enemmän painoa kuin kenen tahansa, jolla taas voisi olla aiheesta enemmän kokemusta. Kirja ei anna lukijalle kovin merkittävää uutta ajateltavaa. Mazzarella kertaa aiemmista esseekirjoistaan tuttuja tapahtumia, tarkastelee niitä uudesta elämäntilanteesta käsin. Enemmän hän kertookin eläkkeelle jäämisestä, taitekohdasta, jossa on mahdollisuus hypätä iloisesti uuteen arkeen ja elämisentapaan – tai pudota rähmälleen elämänlopun tunnelmiin.
 
– Mazzarellan teksti sinänsä on aina viihtyisää luettavaa, joka kätkee näennäiseen keveyteensä alleviivaamattomia oivalluksia. Uusimmastakin löytyy varteenotettavia vihjeitä työelämän vastuista vapautuvalle ja ammatillisesta pätemisestä hiljalleen luopuvalle hyvään elämään.

 
  *Panu Rajala; Unio mystica. Mika Waltarin elämä ja teokset; WSOY 2008
Teos jäänee kirjallisuushistoriaan merkittävänä kirjailijan elämänkertana. Lukukokemuksena Unio mystica on melko uuvuttava ja 800-sivuisena hankalasti pideltäväkin kirjamöhkäle. Rajala pöyhii uutterasti Waltarin elämän juuriaan myöten, suvun kohtaloista aikalaisyhteyksiin ja teoskritiikkeihin. Kirjassa vertaillaan kiinnostavasti Waltarin henkilökohtaisten tapahtumien ja julkaistujen teosten yhtymäkohtia ja arvioidaan teosten merkitystä kokonaistuotannossa. Waltarin kohdallakin joutuu toteamaan, että kirjailija kirjoittaa itseään: sijoittaa tarkoituksella, tietäen tai tiedostamattaan kokemuksiaan, elämänsä henkilöitä ja tapahtumia tekstiin. Waltaria moitittiin aikanaan pöhötaudista, kun teosten sivumäärä paisui paisumistaan. Sama pöhötauti tuntuu tarttuneen aiheensa äärellä  Rajalaankin. 

– Pitihän tämä lukea, pönäkkä elämänkerraksi, mutta antoisakin. Waltarin jo himmenevä merkitys kirjallisuushistoriallisesti lienee ennen muuta vertaansa vailla olevassa tuotteliaisuudessa, ajallisessa menestyksessä ja kirjoitustaidon sujuvuudessa. Unio mystican lukija voi tehdä myös löytöjä; en esimerkiksi tiennyt miten laajaa oli Waltarin näytelmä- ja elokuvakäsikirjoittajan työ ja sodanaikainen propagandakirjoitusten tuotanto. Kaikki Waltarin romaanit pitkällä aikavälillä luettuani sanoisin, että Sinuhe egyptiläinen pitää yhä pintansa, muissa toistuvat samat teemat ja henkilöhahmot. Teksteissä on runsaasti vaahtoa ja historian patinaa. Rajala tuntuu olleen Waltarista innostunut ja pyrkinyt sanomaan kaiken tietämänsä.

*Panu Rajala; Lasinkirkas, hullunrohkea – Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta; WSOY 2010

Meriluoto-kirja oli kiinnostavampi näistä kahdesta, siinä Rajala kulkee elävän runoilijan seurassa eikä kuopsuta turhan syvään kirjallisuushistoriallisia komposteja. Muistan Lasimaalauksen järisyttävän vaikutuksen aikoinaan ja Peter Peter -romaanin aiheuttaman julkisuuskohun, joka nykyisten paljastuskirjojen aikakaudella tuntuu mitätöityneen. Aila Meriluodon kirjoista välittyvä persoona on kiehtova sekoitus tyttömäistä hulvattomuutta, eroottisuuttaan häpeämätöntä naarasta ja outoihin ja raastaviin miehiin takertuvaa masokistia. Meriluodon miessuhteet tulevat kirjassa yllin ja kyllin käännellyksi Rajalan ansiosta. Ihme on, jos ei Paakkasen suvusta joku jo hikeentynyt edesmenneen professorin loppuvaiheen alennustilan realistisista kuvauksista.

– Tarvitseeko lukijan tietää kaikki, ihmettelen. Kauhistuttaa, mihin nykyään puheena oleva kirjailijoiden brändäys pahimmillaan voi johtaa asianomaisten kuoleman jälkeenkin. Se mikä Meriluodosta jää, kun myyväksi tarkoitettu kohina lakkaa, on silkkaa runoutta: kirkkaasti helähtäviä säkeitä ja korkeita kaaria.

*Elina Hirvonen; Kauimpana kuolemasta; Avain 2010

 Hirvosen tämän vuoden uutuus on kirvoittanut superlatiiveja kriitikolta toisensa jälkeen. Kirja päätyy varmaan vuoden 2010 F-listalle. Luin tätä kesän alussa ja mietin tuskaisena kolonialismin perintöä, kehitysyhteistyön kuvioita, YK:n kansainvälisten systeemien toimivuutta, turismin kirousta, afrikkalaisen naisen asemaa erityisesti ja miehen väkivaltaisuutta ylimalkaan. Siinä kaikessa on paljon pohdittavaa, oivalluksien satokin on runsas. Tiheä tarina ahdistaa, paikoin ihan kuvotukseen asti. Toisaalta hienoa ystävyyden kuvausta lukee ihastuksesta henkeä pidätellen. Elina Hirvonen on tarinankertojana hellittämätön, jännite säilyy tiukkana alusta loppuun.

 *Linda Olsson; Laulaisin sinulle lempeitä lauluja; Gummerus 2009 (2.p.)

Viihtyisä kirja, joka piti muutamana iltana parissaan aamuyön tunneille asti. Naapureiksi osuneiden eri-ikäisten naisten ystävyys kehkeytyy kevättalvelta seuraavalle toinen toisilleen jaettujen tarinoiden myötä. Olssonin tyyli on lempeä, ei raavi eikä ahdistele lukijaa. Tarina on ihana, surullinenkin, mutta hyvällä ja toivoa antavalla tavalla. Tässäkin tihkuvat kirjailijan omat elämänkohtalot tarinaan tunnistettavasti.

 *Paul Auster; Yksinäisyyden äärellä; Tammen Keltaiset 4.p. 2010 (alkup. 1982, suom. 2005)

Auster – jos kuka – kirjoittaa avoimesti itseään, päähenkilöiden nimiä myöten. Helsingin Sanomien kritiikki nimesi kirjan oitis Austerin parhaaksi. Kirjailija on jakanut teoksen kahteen osaan, joista ensimmäisessä hän kertoo isänsä tarinan. Jälkimmäinen on nimetty Muistin kirjaksi, jossa välähtelee episodeja päähenkilö A:n elämästä. Auster yhdistelee muistosirpaleet huikealla tavalla aikaan, kieleen ja ihmissuhteisiin. Lukukokemuksena varsinainen löytöretki, eritoten juutalaisen kulttuurin ymmärtämiseen ja persoonan muotoutumisen pitkään prosessiin.

  • Ellinoora, näitä sinun lukukokemuksia on aina kiva lukea. Ihailtavaa, kuinka saat kiteytettyä kirjan lukukokemuksen niin hienosti ja tiiviisti. Alkaa tehdä itsekin mieli aloittaa kirjan lukeminen. Merete Mazzarella on ollut yksi minun suosikkejani. Tosin viimeiset ovat jääneet lukematta. Silloin kun äiti kuoli, minulla oli menossa Juhlista kotiin. Ihan kuin lohduksi.

    Kommentin jätti mehtäsielu · lauantaina 25. syyskuuta @ 18:10

  • Paljon hyviä arvioita. Palaan varmasti tänne, kun olen lukenut noita kirjoja.

    ELäkkeellelähdön taitekohta. Jälkeenpäin se ei kuitenkaan ollut se merkittävin, kumma kyllä. Bloggauksen avulla suoritettu lähtölaskenta ehkä auttoi. Minut on yllättänyt se, kuinka paljon on ollut työstettävää näin jälkikäteenkin.Toisaalta, epäsäännöllinen työ ei ehkä tuonutkaan niin selvää rajakohtaa. Vuosiin en ollut tottunut aamulähtöihin, jotka olisivat katkenneet kesken. Jopa samantapainen työskentelykin on jatkunut, harvemmin, mutta mielenkiintoisemmin jollain tavalla. Itsekritiikki on kyllä kasvanut epämiellyttävästi. Sanottavaa olisi paljon, miten rajata se uudella tavalla ja säilyttää sanomisen kirkkaus…

    Kommentin jätti mm · tiistaina 28. syyskuuta @ 15:44

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.