Olen kerrassaan äimistynyt tämän syksyisestä maailman menosta. Ei voi ymmärtää, mikä ihmisiin on mennyt, kun jokaisen vähänkin tukevamman tuulenpuuskan myötä mennään eroamaan kirkosta. Näin tunnekuohujenko armoilla ihmiset ovat? Olisiko syytä muistaa mitä Manu-pressa sanoi aikanaan: ”Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan”.

Itse kukin toimii tietysti viisautensa mukaan ratkaisuja tehdessään. Medialle ei ole kunniaksi, että se näyttää taas toimivan tuulikoneena. Toimittajat eivät hallitse foorumiaan, haetaan äärimmäisiä mielipiteitä ja annetaan niiden ryöstää keskustelu. Kirkon ääntä pannaan konservatiivit ja poliitikot käyttämään tarkoitusperiinsä.

Kyllä on nyt mielensäpahoittajia tässä maassa. Syyt ovat itse kullakin ikiomat, äärestä toiseen, mutta lopputulos sama: pitää näyttää paha mieli metelillä ja tuomita toisin ajattelija. Se on hyytävää. Ihmettelen vakaumuksellisia kristittyjä, jotka käyttävät raamattua lyömäaseena. Siitä on Kristuksen rakkaus kaukana. Monesta piispastakaan ei irtoa muuta kuin varovaista mutinaa.

Tajusin lapsuusmaalla tutun kirkkoherran kanssa jutellessa, että kuohunta asian tiimoilla ei tunnu hetkauttavan kirkkokansaa muualla kuin kaupunkisuomessa. Maallakin on eri tavoin ajattelevia, mutta kukin saa olla vakaasti omaa mieltään. Pappi ei provosoinut kuulijoita uskonpuhdistuksen muistopäivän saarnassaan. Hän korosti Jumalan sanaa, mutta vaikeni tulkintaeroista. Kukin sai tukea näkemykselleen, jos sellainen oli.

Arveluttaa jo mihin porukkaan tässä kohta kirkon jäsenenä kuuluu. Kirkon seurakuntien aktiiviväessä (siis myös päättävissä elimissä) on jo nyt prosentuaalisesti enemmän konservatiiviseen raamatun tulkintaan pitäytyviä totuuden torvia kuin jäsenistössä keskimäärin. Onko maltillisilla, avaramielisillä ja yksinkertaisesti uskovilla kohta sijaa kirkossaan?