Naiset tanssivat villin tanssin Aavan meren tangon tahtiin, jokainen jokaisen kanssa ja lopuksi yhteisessä piirissä. Näin karisteltiin kuolemassa tiiviisti kieppuneet puheet, nollattiin ajatuksetkin ja haettiin paluuta arkiseen elämänmenoon, joka odotti ulkona. Ohjaaja jäi vilkuttamaan, kun lähtijöistä viimeinen sulki oven. Askeleet kaikuivat tutusti portaikossa.

Espan puiston punaiset joulukojut nököttivät tähtivaloin täplittyneiden puunrunkojen alla. Kapeassa välitilassa puikkelehti jouluaan etsiviä tulijoita ja menijöitä. Nainen haki sen valmiiksi katsomansa puisen leluauton, jonka pojanpoika tulee saamaan joulupukin kontista. Kysäisi vielä: ”Olisiko teillä tyttökaveria sille pitkäkinttuiselle poikahiirelle, minkä eilen teiltä hain?” Olihan niillä. Annan sille nimeksi Siiri-Hiiri, ajatteli nainen, siitä muistan mistä tulen ja mitä itselleni lupasin.

Nainen oli ollut oikeastaan poissa monta päivää tai viikkoja, käynyt vain nukkumassa sängyssään. Oli ollut illan viimeiset tunnit omissa mietteissään ja aamulla hankkiutunut taas lähtemään. Mies oli saattanut asemalle ja tullut vastaan illalla, pitänyt kotia, puuhannut omiaan ja hoitanut rutiineja. Jonkun piti hankkia jääkaappiin syötävää, lapioida lumia pihassa, hakea postit ja puhua ohimennen naapurin miehen kanssa säästä. Mies oli ollut levollinen, hän tiesi naisen tulevan aikanaan takaisin, ensin paikalleen ruokapöytään vastapäätä, sitten vähitellen kokonaan niin, että huomaisi hänetkin.

Ensimmäisenä tavallisena arkiaamuna naisen herätyskello soi. Tänään on hoidettavia kotiasioita, nainen muisti ja nousi laittamaan aamupalaa. Mieskin nousi, viivytellen, antoi naisen touhuta keittiössä ja läpsytti sitten lumisen pihan poikki aamutakissa ja kesäsandaaleissa postilaatikolle. Kahvin jälkeen mies istui nojatuoliinsa lukemaan sanomalehteä. Jokaisesta uutisesta riitti kommenttia. Tavallisesti mies lukee hiljaa syventyneenä, hän on asioihin tarkkaan perehtyvää sorttia. – ”Ei kai sulla ole ollut puhekaverin puute tai muuten orpo olo”, nainen kysyi huvittuneena ja halasi ohimennen. Mies rapisteli tyytyväisenä lehteään.

Iltahämärässä nainen ja mies palailivat yhdessä asioiltaan. – ”Eikö ole ihmeellistä”, sanoi nainen ja jatkoi puoliksi itsekseen: ”miten arki voikin olla kaunista”. Mies hymyili.

Vasta toisen päivän iltana nainen tyhjensi seminaaripaperit ja Siiri-Hiiren laukustaan. Hiiri näytti jotenkin oudolta, erilaiselta kuin piti. Nainen katsoi ja katsoi ja sitten hän alkoi nauraa. Siiri-Hiiren kuonohan näytti eri suuntaan kuin jalat. Hassu juttu, ajatteli nainen ja tutki miten jalat voisi ottaa irti ja istuttaa toisin päin, se kävisi aika helposti. Sitten nainen päätti olla puuttumatta asiaan. Siiri-Hiirellä nimenomaan on oikeus pitää jalkansa miten päin tahtoo.

  • Hyvä kun annoit Siiri-hiiren olla niine hyvineen kuin oli syntynytkin. Siiri-Hiirestä muistanet Raija Siekkisen novellin aloituksen: ” Kun kulkee liikkuvassa junassa taaksepäin on kuin kulkisi itsensä läpi: tässä olin,tällainen olin. Se olin minä.”

    Kommentin jätti Riitta · keskiviikkona 15. joulukuuta @ 13:52

  • Niinpä – ja jalathan vievät aina oikeisiin paikkoihin, jos jättää suunnistuksen niille, kuten hautausmaakäynnillä totesimme. Nyt pitäisi keksiä Siiri-Hiiren poikakaverille vielä yhtä sointuva nimi. Sillä näyttää olevan jalat samaan suuntaan kuin kuonokin.

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 15. joulukuuta @ 20:16

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.