Pikkukaupunki tarjoaa työtä liikeyrityksissä, kaupoissa, kouluissa, kunnallisella sosiaali- ja terveyssektorilla, puhtaanapitolaitoksella ja kaljatehtaalla. Moni ahertaa päivät elinkeinoelämän palveluksessa metropolissa, juna- tai automatkan päässä ja tulee nukkumaan kotiinsa. Ostoskassi kulkeutuu monella mukana työpaikan tuntumasta ja pikkukaupungin oma liike-elämä kituu. Viikonloppuisin väkeä kuhisee, mutta viikolla on vaisua.

Arkiaamupäivisin täällä näkee kävelykadun jouluvalojen alla askeltamassa enimmäkseen vain mummo- ja pappaväkeä, yhteiskunnan varatyövoimaa ja oirehtivia kanssakulkijoita. Niin – ja satunnaisen opiskelijafeissarin tai venäläisen hanurinsoittajan. Ensiksi mainitun yritykset myydä yhteistä hyvää tälle väelle ovat melko turhia. Hanuristin pussin pohjalla pyörivät samat killingit päivästä toiseen, mutta ainakin hän soittaa lämpimikseen eikä nökötä kerjuulla.

Mummot askeltavat varovasti marketista maitopurkki ja leipä kassissaan apteekin kautta kotiin. Papat istuskelevat marketin kahviossa veikkauskuponkeja täytellen tai iltapäivälehtiä lueskellen ja keskenään turinoiden. Rypäs omin luvin opiskeluvapaalla olevia yläkoululaisia pelmahtaa kaupan karkkihyllylle. Suklaapatukka kulkee kassan kautta ja taskuissa muuta, jonka kauppias aikanaan merkitsee hävikiksi ja mummo maksaa tavaroiden hinnassa.

Tapasin ystäväpariskunnan ja tuli puheeksi huolestuttava nuorten syrjäytymiskehitys ja elämänehtojen kiristäminen. Ammattikoulun opettaja sanoi ryhmässään olevan noin kolmannes tosissaan opiskelevia, toinen niitä, jotka tulevat paikalle, mutta eivät opi mitään ja loput keskittyvät lintsaamiseen ja häiriköintiin. – Olen tullut täysin kyyniseksi, hän sanoi, eikä taida olla ainoa kyynikko tässä maassa.

Suomi kuuluu olevan tasa-arvon mallimaa. Mitä tuohon nyt sanoisi. Ei täällä mikään tasan ole, ei ihmisen arvo eikä onnen lahjat. Olemme niin ja näin menestyvien ihmisten monenkirjava joukko, maailma pienoiskoossa. Joulun aikaan vedotaan ihmisten hyvään tahtoon kurjempien puolesta, yleensä rahalahjoitusten toivossa. Kunpa hyvää tahtoa riittäisi monimuotoisesti vuoden arkiviikoillekin. Kyynisyys tappaa tulevaisuususkon ja toivon maailmasta. Siihen ei tarvitse suostua.

 

  • Kyynisyys lamauttaa.
    Kuopus, cp-vammainen matemaatikkomme, on etsinyt täitä puoli vuotta. Ei ole saanut. Kömpelyys ja hitaus eivät ole valttikortteja työelämässä missä nopeus on tärkeä kriteerio kun töihin väkeä palkataan.

    Toivon, että toivo voittaa kyynisyyden. Jospa joskus. Niin paljon hän on satsannut opiskelujensa eteen, ja nyt vastassa on: kiitos ei.

    No, tämä oli omasta elämästämme, mutta sivusi kirjoitustasi. Näin kaiken niin elävästi.

    Sytytän toivon kynttilän sinne ja tänne!

    Kommentin jätti Lastu · lauantaina 18. joulukuuta @ 18:54

  • Lastu, toivon kynttilöitä sytytellään, uskotaan, että tuleva vuosi tuo jotakin hyvää jokaiselle. Kyllä se äitiin ja isäänkin sattuu, jos nuori pettyy toiveissaan kovien ehtojen maailmassa. Miksi ihmisen pitäisi olla täydellinen kelvatakseen työhön? Eikö riitä, että osaa käyttää tietoaan ja taitojaan? Kuopuksellenne kuuluu sisupalkinto ja sen pitäisi jo osoittaa työnantajillekin, mikä hän on miehiään. Ei ainakaan luovuttaja!

    Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 18. joulukuuta @ 21:29

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.