Chimamanda Ngozi Adichie; Purppuranpunainen hibiscus, suom.Kristiina Savikurki; Otava 2010

Aiemmin ilmestynyt, palkittukin Puolikas keltaista aurinkoa herätti järisyttävällä tarinallaan mielenkiinnon nigerialaisen nykykirjailijan kykyyn kuvata maailmansa ihmisiä ja elämäntapaa. Tässä aiemmin ilmestyneen esikoiskirjan vasta nyt suomennetussa tarinassa on samaa kauhistuttavaa lumoa. Länsimaisen rappion kuvauksiin tympääntynyt lukija saa afrikkalaisen kulttuurin alkuvoimaa ihmeteltäväkseen – ihastuu ja järkyttyy yhä uudelleen.

*

Anna Gavalda; Lohduttaja, suom. Lotta Toivanen; Gummerus 2008

Pokkarin takakansi mainostaa kirjaa viihdyttäväksi, hengästyttäväksi ja iloiseksi. Hengästyttävä se olikin, mutta en kovin ilahtunut. Liioin en aluksi kovin hyvin viihtynyt kirjan parissa aluksi, lukeminen jäi pitkäksi aikaa kesken. Ihmettelin takkuamista, ei ole hyvä merkki, jos lukeminen alkaa tuntua suorittamiselta. Tarinan kerronta hyppelehti levottomasti. Loppupuolella tarina keskittyy ja alkaa kiinnostaa. Kirjassa on ikään kuin kaksi osaa, alkupuolikas on lohdutonta luettavaa. Loppupuolella päähenkilö ajautuu yhä hengästyttävämpään seuraan ja saa viimein elämästään kiinni. Liikaa kaikkea samojen kansien sisälle ahdettuna.

*

Tuomas Kyrö; Mielensäpahoittaja; WSOY 2010 (5.painos)

Menekkikirja kuvailee hersyvästi vanhan insinöörimiehen aatoksia ja arvomaailmaa. Mies tuntuu lukijasta sympaattiselta ja hänen ajatuksenjuoksunsa on niin ihanan looginen, että olematta varsinainen huumorikirjailija Kyrö höräyttää lukijalta naurun tuolloin tällöin. Kirja on viihtyisä ja nopealukuinen ja jättänyt nopeasti kuluvia sanontoja puhekieleen. Suosiosta voi päätellä, että mielensäpahoittajan hengenheimolaisia on muuallakin kuin ikämiesgategoriassa. Hupaisa kirja!

*

  • kuulasta ja kirkasta uutta vuotta!

    Kommentin jätti ritva · maanantaina 3. tammikuuta @ 17:28

  • Kiitos ja kiva, kun palasit ’kuvakotiisi’ – taas ihania otoksia siellä!

    Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 3. tammikuuta @ 22:41

  • Olen lukenut vasta otteita tuosta Mielensäpahoittajista. Se jotenkin iskee niin suomalaiseen luontoon. Tekee välillä tiukkaa liittyä siihen Mielensähyvittäjien kerhoon, josta kirjoitit. Ei siihenkään kuitenkaan tarvita kuin avoin sydän ja näkevät silmät.
    Lukaisin läpi joulusi. Pikkuritari varmaan muutti paljon – ja toi mieleen myös joitain entisiä unohdettuja jouluja. Palasin myös kirjoitukseesi Maailma pienoiskoossa. Sieltä tuon uudenvuodentervehdyksekseni mukaani oman lauseesi:
    ”Kunpa hyvää tahtoa riittäisi monimuotoisesti vuoden arkiviikoillekin.”

    Kommentin jätti mm · tiistaina 4. tammikuuta @ 10:41

  • Kolmas huone sopii hyvin blogini kolmanneksi katalyytiksi.

    Kommentin jätti mm · tiistaina 4. tammikuuta @ 14:16

  • mm, todella, miten paljon on antaa sijaa toivolle ja miten paljon tarvitaan tahtoa löytää se, mikä tekee hyvän mielen.
    Mies sanoi Kyrön kirjan luettuaan, että ’liippaa niin läheltä, ettei pysty nauramaan’. Niin se on.
    Hyvä ajatus tuo katalyyttien tunnistaminen, niitä on kaikkialla ympärillä, kun vain huomaa. Olen hyvällä mielellä siitä, jos voin olla sellainen jollekin. Siksi niitä suosikkeja blogimaailmasta poimii, kun paljon hyvää ja paljon huonoa, ja hyvistäkään kaikki eivät ’liippaa niin läheltä’.
    Onnekkaita katalyysejä uuteen vuoteesi toivoen

    Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 4. tammikuuta @ 14:37

  • Minäkin luin Gavaldan Lohduttajan ristiriitaisin ajatuksin, ehkä vähän pettyneenäkin. Mainiosta Mielensäpahoittajasta löysin itseäni, miestäni, tuttaviani. Kirja oli liikuttavan hauska. Tänä syksynä sattui käsiini myös Puolikas keltaista aurinkoa. Hieno, vaikuttava lukuelämys. Nigeriassa, pian Biafran sodan jälkeen asuneiden tuttaviemme kertomukset ja kirja toivat eteeni ihan uuden maailman. Odotan jo innolla purppuranpunaista hibiscusta.

    Kommentin jätti Simpukka · tiistaina 4. tammikuuta @ 22:59

  • Muistan, että kerroit ottaneesi mm. Gavaldan mukaan Suomen kesästä lähtiessänne. Mukava kuulla nyt mitä pidit. Ehkä tästäkin Gavaldan teoksesta joku asiantuntijakriitikko löytäisi positiivisempaa sanottavaa. Ei silti, kirja voi olla antoisa ristiriitaisia tunteita herättävänäkin, mutta jotenkin Lohduttaja ei ollut sellainen.
    Luen harvoin kirjallisuuskriitikkojen pitkiä analyysejä teoksista enkä ainakaan ennen kirjan lukemista. Kritiikeillä on arvonsa kirjallisuustieteen kannalta. Uskon kuitenkin lukijavaikutelmiin, joita ei ole ohjannut jonkun asiantuntijan mielipide, vaan luetun omassa tunne- ja kokemusmaailmassa nostama vaste.

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 5. tammikuuta @ 14:26

  • Täällä yksi Mielensäpahoittaja-kirjan lukenut ilmoittautuu. Kaiken naminamipositiivisuususkon trendimassan keskellä palanen tervettä ruispeipää maistui niin hyvältä. Voitakin sivelin päälle niin kuin ennen vanhaan. Juu, olen kai tullut siihen ikään, jolloin vanha aika alkaa välkkyä ihanana kultaporttina: kaikki oli ennen toisin. Pitäisiköhän huolestua :). Kuvittelin vielä joitakin vuosia sitten: minä en ainakaan ryhdy kultaamaan neljä-, viisikymmentäluvun lapsuutta. No, joka tapauksessa helmen sain kun Kyrön luin. Sopi minun tippaleipäaivoille, ihme juttu.
    PS Aloittelen viimeistä Potteria lapsenlapsen pyynnöstä. Kun siitä urakasta selviän, ehdin lukea muutakin. Kiitos näistä kirjakatsauksista. Pidän muistissa… :). Ovat odottamassa.

    Kommentin jätti Lastu · torstaina 6. tammikuuta @ 18:53

  • Hassua, minäkin ajattelin ruisleipää…
    Koukeroisilla tarinoilla on paikkansa ja kielen säihkeestä voi lumoutua, mutta kyllä väliin tarvitaan tukevaa maalaisjärkistä tuumailua maailmanmenosta.
    Pottereihin en ole vielä osunut, kerro mitä pidit!

    Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 6. tammikuuta @ 22:18

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.