Linda Olsson; Sonaatti Miriamille, suom. Anu-Irmeli Sallamo-Lavi; Gummerus 2008

”Väkevä ja raastava tarina paljastuksista ja kaipauksesta”, luonnehditaan kirjaa takakansiesittelyssä. Viehätyin aiemmin lukemastani Olssonista (Laulaisin sinulle lempeitä lauluja) niin paljon, että ostin tämänkin jo syksyllä. Kirja on joutunut odottamaan aikaansa. Tästä teoksesta paljastuu myös Olssonin pieni heikkous, jota en aiemmasta teoksesta huomannut: paikoin kirjailija selostaa tapahtumia turhaan. Joka tapauksessa Olsson on kirjoittanut vahvan, tunteellisen tarinan, joka vie lukijaa eikä kirjaa tarvitse houkutella lukemaan. Tapahtumat jakautuvat kolmeen jaksoon sen mukaan, missä ne tapahtuvat: Waiheken saarella Uudessa Seelannissa, Krakovassa Puolassa ja pienellä saarella Ruotsissa. Tarina alkaa lopusta ja kelaa tapahtuneita tragedioita takautumin avaten vähän kerrallaan kunkin henkilön ja hänelle tärkeiden ihmisten elämänvaiheita, menetysten syvyyttä, valintojen järkyttävää hintaa. Minua viehätti tässä erityisesti musiikillinen kehys ja sen oleellinen osuus tarinassa.

*

Irja Askola; Jos olet, ole nyt; Kirjapaja 2006

Suomen kirkon ensimmäiseksi naispiispaksi sittemmin päätyneen viisaan teologin mietelmä- ja rukousrunot puhuvat ja puhuttelevat. Sen minkä saarna tai puhe sanoo monin sanoin, laveasti ja vähän kerrassaan syvennellen, sen runo näyttää välähdyksenä tuonpuoleista kätkevän verhon takaa tai nopealla, tässäolevan ytimen paljastavalla viillolla.

” varjoa koskettaa valo / ja katso / on vain armahdus / ja luottamuksen avara niitty”

*

Joel Haahtela: Katoamispiste; Otava 2010

Haahtela on oiva kirjoittaja. Tässä hän on etsinyt Raija Siekkistä novelliensa läpi ihmisenä. Kirja on oikeastaan sisäkkäisten tarinoiden vyyhti, matka kuolleen kirjailijan sielunmaisemaan hänen elämänmaisemiensa kautta. Romaani on taitavasti laadittu ja kiehtova kertomus ihmisistä, jotka etsivät tärkeää ihmistään, tekevät matkaa menneeseen nykyhetken läpi. Tarinassa sataa lähes koko ajan, sekin kuvaa Siekkisen tunnemaisemaa. Haahtelan tarina alkaa sateenvarjosta ja päättyy toisaalla sateeseen, josta tarina eräällä tavalla voisi alkaa. Haahtelan tyyli on Siekkisen oman novellitaiteen sukua, taito sanoa tiivistyksinä jotain oleellista elämästä. Hyvä lukukokemus, hieno kirja!

”…valvoin pitkään vuoteessa ja kuuntelin kuinka sade vaimeni, hidastui ja sitten lakkasi ja tunsin samaa, osin miellyttävää kauhua kuin joskus nuorena; että asiat vain tapahtuivat, ettei niihin voinut kovin paljon vaikuttaa, että maailma oli ja tuli vastaan ja se oli hyväksyttävä sellaisenaan; että jokainen oli yksin eikä ollut muuta mahdollisuutta kuin nousta aamulla ylös, pukea päälle, astua kadulle, kävellä muiden joukossa, vakaasti, katsoa mihin se johtaa.”

*

Anja Snellman; Parvekejumalat; Otava 2010

Kunnioitettavalla perusteellisuudella on kirjailija paneutunut islamin olemukseen sekä maahamme tulleiden somaliperheiden arkielämään sanastoa myöten. Tarina saa miettimään vapauden olemusta niiden näkökulmasta, jotka vapaaehtoisesti hakeutuvat islamin uskon harjoittajiksi ja niiden, joilla länsimaisittain ymmärrettyä vapautta ei ole eikä myöskään mahdollisuutta sitä valita. Tarina on traaginen ja herättää lukijassa surua ja aggressiivisia tunteita miesvaltaisesti tulkitun islamin kahlitsemien naisten puolesta. Kauhistuttaa, jos ja kun tällaista tapahtuu maahanmuuttajaperheissä. Väkivaltaa on tasa-arvoisessa eurooppalaisessa yhteiskunnassammekin, mutta kauhistuttavan kuvan perhekeskeisyydestä ja sukurakkaudesta kehutusta somalikulttuurista tässä saa. – Kirjailijan tyyli on raflaavan tehokas ja kahden tarinan vuorottelu toimii.

*

Mikko Rimminen; Nenäpäivä; Teos 2010

Rimminen on sitten viimeksi lukemani Pölkyn hionut jahkailevaa kerrontaansa elävämpään suuntaan. Aluksi Rimmisen tavaramerkiksi hahmottamani uusioverbien loputon virta viihdyttää, loppupuolella kirjaa jo puuduttaa ja paikoin tekee väkinäisen kikkailun vaikutelman. Puoliväliin asti saa ihmetellä, mistä kirja oikein on saanut nimensä, sittenpä se selviää. Rimminen mielletään syrjäytyneiden, hukassa olevien puolestapuhujaksi ja Nenäpäivän päähenkilö kuuluu genreen. Tarina saa Rimmisen tyyliin absurdeja käänteitä pitkin matkaa vaikka etenee nahkeasti. Lukijaa vuoroon haukotuttaa, ihastuttaa ja vihastuttaa. Näin jahkaavasta tarinasta en jaksa kovasti riemastua ja jäin hieman ihmettelemään F-palkintoon asti ansioitumisen salaisuutta.

***