Oli tilanne mikä tahansa kirjoitan koko ajan: päiväkirjaa, kirjeitä, sähköposteja, korttitervehdyksiä, lehtijuttuja, tätä blogiakin. Ja sitten taas joku päivä sitä jotain, mikä on ollut pitkään suljetussa tilassa odottamassa, että höyry tiivistyisi oikeaksi aineeksi. Kirjoittaminen on kuin tauti, josta ei parane eikä siihen ole muuta käypää hoitoa kuin kirjoittaminen.
Nämä avoimet foorumit, joille ihmiset ajatuksineen eksistoituvat, olivat uutta jo kauan sitten. Moni haluaa tulla esiin, tuoda itsensä näkyväksi, olla enemmän olemassa, löytää jonkun, joka lukee. Oli vaihe, jossa blogimaailma kuhisi toinen toistaan innovatiivisempia kertojia. Syntyi kilpailuakin ? totta kai ? kuka on suosituin. Valittiin oikein vuosittain blogikuningatar tai -kuningas – vähän kuin tangomarkkinoilla. Yhä täällä pyörii niitä, joiden kirjoittajaveri myrkyttyi suosion tavoittelusta ja olemassaolo alkoi olla riippuvainen bloginäkyvyydestä ja kommenttien määrästä.
Innovatiivisuus ei ole paikallaan pysyvää. Blogien jälkeen on tullut paljon muita foorumeita, lauma on hajaantunut virtuaalimaailman ääriin. Osa on noussut rahvaan joukosta sfääreihin, joihin on passi vain valitulle väelle. Kohta täällä ei ole muita kuin poliitikkoja, ikuisia laihduttajia, töppösten tekijöitä, muotiin hullaantuneita – ja meitä harmaantuvia.
Onneksi on vielä muutamia kirjoittajia, jotka teroittavat virtuaalikynäänsä musteenaan aito eletty elämä. Aika toki muovaa tekstien muotoa ja aiheita. Menneiden muistelu voi olla yksilöhistoriallisesti tärkeää, mutta lukija ei aina siitä rikastu. Oman lajityyppinsä muodostavat liirumlaarumblogit, joiden pääasiallinen tarkoitus lieneekin ilahduttaa kirjoittajaa itseään – tyhjä hempeily kun ei jaksa kauan lukijaa kiinnostaa.
Kirjoittaja ei tarvitse välttämättä meemejä ja kiertopalkintoja innoituksekseen, vaikka niistä hetken iloa saattaa ollakin. Onneksi on myös palautetta, jossa kirjoittajan ajatus saa vastakaikua, uuden näkökulman, rehellistä kritiikkiä. Jokainen kirjoittaja väsyy ajoittain. Jos alkaa tuntua, että on jo sanonut kertaalleen kaiken, on ehkä viisasta pitää tauko.
Monella foorumilla menossa tuntuu olevan raaka peli, jossa pärjää vain se, joka osaa nyrkkeilyn perussäännöt: iske ensin, väistä ja muista suojaus. Moni kirjoittaja panee peliin koko elämän. Vereslihalla kirjoittava uupuu pian verenhukkaan. Kannattaisi hiukan suojata itseään, antaa haavojen arpeutua. Ei tosiaankaan tarvitse avautua kaikesta, ei se ole parantavaa. Päänsilitystä hakeva kyllä saa sitä, mutta kutina ei silitellen poistu.
Vanhempien kirjoittajien jupinathan toisaalta voi jättää omaan arvoonsa ja pysytellä ikäistensä seurassa. Siellä ei kukaan tule ikävästi huomauttelemaan, että se, mistä te nyt uutena vaahtoatte, tulee jo toista tai kolmatta kierrosta. Jupinat kuuluvat entisille.
Situationaalisesti aita on yleensä kahden alueen rajalla. Samalla aidalla voi olla monta funktiota. Jos pihassa on irrallaan vieraisiin vihamielisesti suhtautuva koira, ohikulkija on kiitollinen, että aita on välissä. Pihakeinussa köllöttelijä tai kukkapenkissään pyllistelevä arvostaa aitaa näkösuojana. Vanhemmat aitaavat lapselleen turvallisen leikkipaikan omaan pihaan. Aidattu ulkoilutila on tarpeen kotieläimillekin.
Tuttava kertoi rakentaneensa aidan omakotitonttinsa rajalle taajamassa. Se oli kaunis, valkoiseksi maalattu, matala aita, jota ei tarkoitettukaan näkösuojaksi. Olipahan vain jonkinlainen reviirimerkki. Naapuri raivostui. – Tässä ei koskaan ole ollut aitaa. Olisi pitänyt kysyä meiltä lupa. – Mutta aitahan on meidän tontin puolella ihan kokonaan… – Niinniin, mutta kun meiltä ei kysytty … ei täällä saa mellastaa miten tahtoo…
Aidat erottavat, torjuvat, piilottavat. Ne viestittävät: tämä on meidän tonttiamme. Joskus ne suorastaan huutavat: pysykää loitolla. Suomen kielessä on termi rajariita, joka kertoo vahvasta reviirin tarpeestamme ja siitä miten kärkkäitä me olemme puolustautumaan oletettua uhkaa vastaan. Aidan äärimmäinen muoto, muuri voi estää kaiken yhteyden ihmisten välillä.
Ihmisen sisälläkin on oman tontin tarvetta. Sisäisiä raja-aitoja rakentuu kasvatuksen ja oppimisen, mutta myös epäluulojen ja katkerien kokemusten kautta. Sisäinen turvattomuus ajaa vahvistamaan omaa reviiriä. Epäluulo ja vihamielisyys toimivat tehokkaina muureina ihmisten välillä. Miten paljon energiaa käytetäänkään kyräilyyn ja oman tilan vahtimiseen sen sijaan, että madallettaisiin aitoja, availtaisiin portteja ja mentäisiin toisiamme puolitiehen vastaan.
Aita on sinänsä neutraali asia, tarpeellinen tai tarpeeton tilanteesta riippuen. Aidaton ei välttämättä ole rajaton. Aidan kaataminen ja muurin murtaminen on väkivaltainen kannanotto. Yhteys ei synny väkivaltaisin keinoin. Tarvitaan rauhallisia liikkeitä toista kohti, ymmärtämisen signaaleja, vuorovaikutukseen antautumista.
”Herra, tahdon ottaa sinut vastaan elämääni sillä tavoin kuin itse katsot hyväksi. Totuudeksi – joka on kerrottava, Elämäksi – joka on elettävä, Valoksi – joka on sytytettävä, Rakkaudeksi – jota on rakastettava, Tieksi – jota on kuljettava, Iloksi – jota on annettava, Rauhaksi – jota on levitettävä, Uhriksi – johon on suostuttava perheessäni ja naapureitteni parissa.” -Äiti Teresa
Heti alkuun kömmähdän: Herra, tahdon ottaa sinut vastaan elämääni sillä tavoin kuin itse katson hyväksi. Näinhän se todellisuudessa taitaa olla. En edes rohkene väittää, että tunnen Jumalan, jota kuitenkin vilpittömästi yritin palvella hänen kirkkonsa tehtävissä kymmenet vuodet. Varmaan olen tehnyt monet asiat juuri niin kuin itse olen katsonut hyväksi. Mitenkä muuten?
Sitten kompastun totuuteen. Voi, miten voisi tietää mikä on totuus! Raamattuni kertoo, että Jeesus Kristus on totuus. Heti herää vain kimppu uusia kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Tämä aika ei totuuksista piittaa; asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät ja ne saadaan näyttämään vaikka miltä. Toisaalta moni näyttää uskovan, että totuus on hänen hallussaan ja ryhtyy uhkarohkeasti Jeesuksenkin tulkiksi.
Kolmannen kerran nikottelen uhrin kohdalla. Pitkään mietin uhriuden etymologiaa. Onko uhri aina de facto täysin viaton vai voisiko hänellä olla omaa osuutta uhriksi päätymiseen? Rikoksen uhri saattaa hääriä väärissä puuhissa itsekin tai uhkarohkea ottaa riskejä, jotka altistavat uhriutumaan. Onko onnettomien olosuhteiden tai puhtaan sattuman uhreja muualla kuin tulvissa ja maanjäristyksissä?
En pyri Äiti Teresaksi, en osaa noin rukoilla. Uhriksi suostumisen, uhrautumisen ristiriitaiset mietteet tuovat ajatukset takaisin Jeesukseen. Ei tainnut olla hänkään ihan viaton kohtaloonsa; härnäsi tietoisesti aikansa uskontotuuksien ja vallan hallussapitäjiä. Kulki omaa tietään muita mielistelemättä. Aikansa anarkisti.
Jumala, Totuuden ja Rakkauden Henki, toivon ja rukoilen, että olet läsnä elämässäni. Ei minusta ole totuutesi tai tahtosi tulkiksi. Yritän vain kulkea tietäni niin, että henkesi valo, ilo ja rauha heijastuisi elämässäni ja rakkautesi olisi ihmissuhteitteni lämpönä.
Hesarin kakkossivun Vieraskynä tarjoilee asiantuntijatason tietoa ja mielenkiintoisia, pyydettyjä puheenvuoroja ajankohtaisista aiheista. Viimeksi olen seurannut julkaisusarjaa Mielekäs vanhuus ja saksinut siitä jutut Masennus ei kuulu vanhuuteen, Muistisairas ihminen kaipaa tukea ja Kulttuuri osaksi muistisairaan hoitoa.
”Kansainvälisten tutkimusten mukaan mielialaongelmista kärsivät ikäihmiset hyötyvät sekä psykoterapiasta että erityisesti ryhmämuotoisista psykososiaalisista hoidoista, kuten taide-, muistelu-, ja musiikkiryhmistä. Säännöllinen liikunta on myös iäkkäillä yksi parhaista ja halvimmista tavoista kohentaa mielialaa ja pitää yllä psyykkistä hyvinvointia.”
Vanhenemiseen liittyvissä puheenvuoroissa painotetaan yleensä terveydenhuollon avopalvelujen kehittämistä ja lääkehoitoa. Palvelujen lisääminen ei ole relevantti ratkaisu kaikkeen. Maksajaa ei yksinkertaisesti löydy. Lääkkeitä käytetään usein tarpeettoman paljon, korvaamaan puuttuvaa inhimillistä hoivaa. Uusi eläkeläispolvi osaa onneksi etsiä tietoa ja haluaa ponnistella hyvinvointinsa eteen. Ikääntyvä voi itse vaikuttaa paljon mielialaansa monipuolisella ravinnolla, riittävällä unella ja liikunnalla sekä positiivisia kontakteja vaalimalla.
”Kahdella kolmesta muistisairaasta ihmisestä on useita kertoja viikossa ilmenevä käytösoire (ärtyisyys, levottomuus, agressiivisuus). Kansainväliset ohjeet suosittavat, että käytösoireisen muistisairaan ihmisen hoidossa käytettäisiin ensisijaisesti muita kuin lääkkeellisiä hoitomuotoja.”
Muistisairaus on asianmukaista hoitoa vaativa vanhuuden ongelma. Suositukset ovat hyviä, mutta niiden toteutus edellyttäisi selkeästi enemmän kodinomaisia hoitopaikkoja ja hoitohenkilöstöä kuin nykyään on. Avuksi tarvitaan vielä omaisia ja vapaaehtoisystäviä.
Vappu Taipale vaati puheenvuorossaan taannoin radikaalia uudistusta vanhustenhuollon toimintatapoihin ja väitti: ”Vanhenemiseen aiheetta liittyvä stigma estää meitä nyt toimimasta rationaalisesti ja yhteisen edun mukaisesti.” Samalla hän tarjosi kuntiin resurssikeskusmallia, halukkaiden ja hyväkuntoisten ikääntyvien muodostamaa reserviä julkisten palvelujen täydennykseksi.
Jo nyt on lukemattomia mahdollisuuksia liittyä erilaisiin resurssijoukkoihin ilman kunnallisia keskuksiakin. Pelkään, että kuntien ohjaksissa toiminta tukehtuu poliittisiin intohimoihin ja byrokratiaan.
Suvussani on monenikäisiä, nelikuisesta ja kahdeksankuisesta aina äitiini, joka täyttää pian 95. On vauvojen viatonta suloa, on taapero- ja leikki-ikäisen kehittyvän temperamentin räiskettä. On kolmikymppisten sukupolven modernia elämää ja unelmia. Vain murrosikäisten sukupolvi puuttuu. Tässä joukossa olemme mekin kaksi, työvuosiemme uurastuksesta toipuneina ja uuden elämänjärjestyksen kanssa sinuiksi pyrkimässä.
Monenlaisten jaksojen läpi kuljettuani, monia kohtaloita läheltä myötäelettyäni osaan arvostaa tämän elämänvaiheen seesteisyyttä, onnea. Eihän elämältä aina saa mitä tilaa, ei hyvässä eikä onneksi pahassakaan. Monin tavoin on paremmin kuin olen osannut odottaa, vaikka jotkut asiat ovat menneetkin toisin kuin toivoin. Otan Jumalan lahjana ja siunauksena, että nyt on näin hyvin.
Hyvien asioiden kertomista joskus empii. Vastassa saattaa olla hämmentynyt hiljaisuus tai reaktioihin pujahtaa vihertävää sivumakua. Toisinaan saattaa syntyä yllättävä kilpailu, kumman hyvä onkaan parempi. Iloni lapsenlapsesta tuskin kohtaa lähimmäistä, jolla on menetyksiä ja rauenneita toiveita. Työssään sinnittelevän ei liene helppo yhtyä eläkeläisen vapaudeniloon. Tunteen ilmaisua voi sentään hienosäätää, mutta miten köyhäksi kävisikään vuorovaikutus, jos täytyisi ilosta vaieta ja surut pitää sisällään.
Myötäilo ja empatia ovat opettelun arvoisia, jos niitä ei ole syntymälahjana saanut.
*Jos suostumme kuulemaan vain sen mitä tiedämme jo ennalta, emme yksinkertaisesti voi lainkaan oppia emmekä kasvaa.
*Kaksi hyvettä, nöyryys ja rehellisyys ovat kaiken hengellisyyden perusta, mutta niiden saavuttaminen vaatii kovaa työtä.
*Useimmat meistä joutuvat konttaamaan edetäkseen niitä kohti. Emme yleensä etene ollenkaan, elleivät olosuhteet pakota meitä siihen.
*Richard Rohrin kirjasta Suostu elämään (Kirjapaja 2007)
Pakottavissa olosuhteissa ihminen ahdistuu: miksi minulle tämä? Jotkut syyllistävät Jumalaa vastoinkäymisistään, uskovat pitkävihaiseen jumalaan, joka rankaisee pahat teot aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Toiset uskovat passiiviseen jumalaan, joka käyttää valtaansa sallimalla ihmisille sekä hyvää että pahaa tasapuolisesti.
Joku voi ajatella dualistisesti, että jumala on hyvyys- ja rakkausvoima ja kaikki paha on saatanasta. Voi myös uskoa, ettei mitään jumalaa ole. Karman lain mukaan ihminen saa mitä tilaa. Itsekeskeinen parahtaa: tämä on väärin, täysin kohtuutonta, en suostu – en piittaa kasvamisesta, tahdon elää vapaasti. Sattumauskoinen kysyy: toisaalta, miksi ei minullekin?
Nöyryys merkitsee suostumista elämään sellaisena kuin se ilmenee. Kun eteen tulee sellaista mitä en toivo, voin ajatella, että tässä onkin elämän kysymys minulle. Vastauksen löytäminen vaatii rehellisyyttä.
Tunnen erään. Hän on vaeltajakarhu, luonnonystävä, tonttusieluinen ja suuri sydämeltään. Silloin tällöin häneltä saapuu puhelimeen tai postilaatikkoon viesti, jossa on paljon sisältäviä, hitaasti nautittavia lauseita. Kun hänet kohtaa raitilla, juttuhetki jättää tunnelman kuin olisi kuunnellut metsää, sadetta ja tuulta. Jos hän tulee käymään, hän tuo satukirjan, löytämänsä kiven, leipomansa kakun tai herkullisen salaatin. Hän tekee surutyötään kaivamalla vanhalle ystävälle haudan lapiolla koneen sijasta. Uniikimpaa ystävää ei voisi toivoa.
Tunnen toisenkin. Surevat tulevat hänen luokseen pyytämään omaiselleen viimeistä palvelusta. Hitaasti ja kunnioittaen hän ottaa heidät vastaan, kuuntelee tarkkaan, ei säiky itkua. Siunauspuheen hän pitää sydämellisesti kuin ystävälle, sillä hän tuntee useimmat seurakuntalaisistaan. Hän tulee muistotilaisuuteen aina, kun omaiset sitä toivovat. Hän huomioi omaisten surun vuosipäivän, käy tervehtimässä tai muistaa muuten. Hän on turvallisesti läsnä surevia kohdatessaan.
Ehkä on myös väsyneitä, kyynisiä ja loppuunpalaneita kuolematyöläisiä. Ala ei ole kovin haluttu tai trendikäs. Hänen, joka työkseen palvelee vainajia ja heidän omaisiaan, täytyy olla tasapainoinen ja itsestään hyvää huolta pitävä. Epäaito tunteilu ja kaikenlainen falskius paljastuu heti, sillä sureva on ihmisenä herkimmillään. Kuolematyöläisen arvokkain ominaisuus on vaikenemisen ja läsnäolevan kuuntelun taito. Itkevän kanssa itkevä ei ole paras surutyöläinen eikä vainaja vitsejä kaipaa, omainen vielä vähemmän.
Kuoleman kanssa työskentelevällä on hyvä olla paljon elämää ympärillään. Sinutteluetäisyys tulevaisuudessa kohdattavan omankin kuoleman kanssa on oltava. Alalle valikoituvat ne, jotka oivaltavat tämän.
Klaus Härö, tuo lahjakas, katsojaan uskova elokuvan tekijä, on jälleen luonut jykevistä aineksista pienieleisen, puhuttelevan taideteoksen. Hän luo rappiosta kauneutta, antaa tyhjyyden ja niukkuuden puhua ja puhutella. Hän malttaa antaa kameran viipyä päähenkilöidensä kasvoilla niin, että ilmeiden pienet, paljon puhuvat vivahteet tulevat esiin. Asettamalla rikoksestaan armahdetun naisen ja kutsumustaan loppuun asti täyttävän vanhan sokeutuneen papin vastapooleiksi, elokuva paljastaa kärsimyksen, rikoksen, sovituksen ja armon teemoja.
Osuvampaa roolitusta tuskin voi kuvitella. Heikki Nousiainen antaa pappi Jaakobille armon inhimilliset kasvot, hienovaraisen lähimmäisenrakkauden ja palvelutehtävälleen omistautuneen, oikeastaan siitä elävän vanhuksen hahmossa. Kaarina Hazard on suorastaan täydellinen valinta kohtalonsa kovettaman ja itseltään armahduksen kieltäneen Leilan rooliin. Hän luo sulkeutuneen ja toivottoman naisen hitaasta avautumisesta uskottavan ja riipaisevan monumentaalisen kaaren. Postinkantajan osuus tarinassa tuntuu olevan edustaa yhteisön pelokasta, torjuvaa suhtautumista armahdettuun elinkautisvankiin.
Mietin teemojen risteilyä. Tässä elokuvassa katsoja voi löytää kaikista henkilöistä samaistumispintaa. Jokaisessa meissä on jotain rikkinäistä, kipukohdan ympärille lukkiutunutta, jota ulkopuolelta tullut armahdus ei tavoita, ellemme itse anna anteeksi itsellemme. Jokaisessa on pelokasta kauhistelijaa, joka on valmis tuomitsemaan menneen perusteella toisen. Jokaisessa on myös myötätunnon säie, joka haluaa hyvää kanssaihmisille. Elokuva haastaa katsojan, toimii sielun peilinä. – Suosittelen.
Tytöt uupuvat koulussa, kertoo Hesari. Samaa vakuuteltiin televisiouutisissa. Tiedettiin myös, että pojat eivät, he sen sijaan häiriköivät ja haistattavat pitkät koko koululle. Asiantuntija tietää kertoa, että pitäisi nähdä nuoren siirtymävaiheet mahdollisuutena ja puuttua asioiden kulkuun ajoissa sopivalla tuella.
Kuulostaa tutulta. Tätä ennen on puhuttu nuorten masennuksen varhaisesta tunnistamisesta ja tukitoimista. Onko tapahtunut tunnistamista, järjestetty tukea? Vaikuttaa siltä kuin oletettaisiin, että ääneen sanottu on saman tien tehty. Vanhemmat touhuavat omissa sfääreissään. Oppilashuoltohenkilöstön alasajo puree.
Kuka kertoisi nuorille, että väsyäkin saa, se kuuluu elämään. Että omasta jaksamisestaan voi huolehtia itsekin aika pitkälle. Että omaa vaatimustasoa voi tarkastella kriittisesti, jos siihen on vaikea yltää tai voimat eivät riitä. Että omia vanhempia ja lähiaikuisia voi ja pitää haastaa tueksi ja pitämään huolta.
Kuka kertoisi vanhemmille, että he ovat nuorilleen korvaamaton taustatuki. Että rakkaus ja rajat riittävät pitkälle. Että lapsen kasvun ohjaaminen on kiinnostava ja palkitseva tehtävä. Että vanhemmatkin saavat väsyä ja heidänkin on pidettävä huolta itsestään. Että valintoja tehdessä kannattaa miettiä perheen etua.
Nuorena uupuvaa uhkaa aikuisena työelämässä uupuminen. Väsynyt aikuinen ei jaksa olla omien lastensa tukena. Kierteen voi katkaista.
Aika on talouden kasvaa ja aika talouden vähetä,
aika on lisätä kilpailukykyä ja aika vähentää sitä,
aika on lisätä voittoja ja aika vähentää niitä,
aika on rakentaa uusia teitä ja aika olla rakentamatta,
aika on korottaa ansioita ja aika alentaa niitä,
aika on lisätä tuottavuutta ja aika vähentää sitä,
aika on kiristää vauhtia ja aika löysätä sitä,
aika on kerätä ja aika jakaa pois,
aika on muuttaa ja aika olla muuttamatta,
aika on panostaa uraan ja aika olla panostamatta,
aika on vaatia ja aika tarjota pois,
aika on kasvattaa elintasoa ja aika laskea sitä,
aika on kulkea ja aika olla paikallaan,
aika on lisätä vauhtia ja aika hidastaa,
aika on tehostaa ja aika lopettaa hölmöily,
aika on panna bisnes etusijalle ja aika ottaa järki käteen.
*Eero Ojasen kirjasta Ajan filosofia (Kirjapaja 2007)
|
|
