YLE-Ykkösen kulttuurikeskusteluohjelma Voimala on taannoin tarjonnut mietittäväksi termiä downshifting, kohtuullistaminen. Elämäntavasta on kysymys ja perimmäisenä pontimena koko yhteisen maapallomme tulevaisuus. Moniko tosissaan edes pohtii elämäntapojaan, puhumattakaan niiden muuttamisesta muuten kuin pakon edessä.
Nuorten sukupolvessa näen muutoksen siementen itävän ja se tuntuu todella hyvältä. Oma sukupolveni on sisäistänyt pyrkimyksen elämässä eteen päin, lähtökohtia korkeampaan elintasoon. Siinäkin voi olla kohtuullinen, mutta lipsahtaa yllättävän helposti turhan kulutuksen ja tavarankeruun puolelle, jos ei ole valppaana.
Mikä on kohtuullista, mikä luksusta? Kuka sen voi määritellä? Onko kohtuus lopultakin jokaisen omien korvien välissä? Keskustelimme aiheesta Toisen kanssa kotona. Pidämme omaa arkista elämäntapaamme hyvin kohtuullisena. Hidas kohtuuhintainen kulttuurimatkailu kotimaassa ja lähialueella on meille luksusta. Viikonloppulento NYkkiin ei ole meidän juttu.
Inhimillisyyden nimissä on presidenttiä myöten oltu huolissaan muutaman vierasmaalaisen isoäidin kohtalosta. Heidät on maahanmuuttajaviraston toimesta päätetty käännyttää Suomesta takaisin kotimaahansa ja samalla eroon lastensa perheistä. Mitkään vetoomukset eivät ole tähän mennessä auttaneet. Kyyditys odottaa.
Olen ihmetellyt miten vierasmaalaisten vanhusten kohtalo meitä puhutteleekaan. Maamme viranomaiset ovat omankin vanhusväestön suhteen lain tuella osoittaneet puistattavaa kylmyyttä ja epäinhimillistä piittaamattomuutta. Suomalainen vanhus on yhä kotipaikkansa vanki, kun kaukana asuvat lapset haluaisivat vaihtaa vanhuksensa hoitopaikan lähelleen.
Ajattelen ystävää, joka matkustaa äitinsä luo toiselle puolelle Suomea aina kun oma vointi sen sallii. Muut sisarukset ovat toisessa maassa. Omalla äidilläni on lähiperhettä samalla paikkakunnalla, joten hän ei ole unohduksissa hoivapaikassaan, vaikka pääsen itse harvemmin hänen luokseen. Äidin hoivaosaston hoitaja kertoi matkustavansa vapaillaan toiselle puolelle maata tapaamaan omia vanhempiaan. Yhteyksien takia matka kestää melkein kahdeksan tuntia suuntaansa. Näin saavat omaiset kyytiä Suomessa.
Anki Pälve kirjoitti osuvasti HS:n yleisönosastossa viime viikolla: Saavatko omat vanhuksemme kuulua perheeseen?
Vielä viime vuonna kirjoitin hänelle monta kirjettä. Hetken lapsia ne, avoimesta sydämestä. Vaivoin vastattiin, paljon oli pitkää hiljaisuutta.
Oli aika, jolloin tuli liiasta liikaa. Kaatopaikkaefekti: olin haastettuna todistamaan niljakkaita yksityiskohtia ystävän elämästä. Parahdus: en halua tietää.
Vaikenemisen ja kommunikaation dilemma. Joko-tai-elämä. Helvetissään piehtaroiva ei huomaa: muutoksen avaimet ovat jokaisella itsellään.
Instant-ystävyyttä: vain tarvittaessa. Jänönkäpälä-ystävyyttä: pyyhi pois kipeä, silitä. Sääli-ystävyyttä: pai pai paitaressu, tukku tuutussa tupukka.
Halusin kirjoittaa rakkaudesta, kertoa miten on. Sisäiset sfäärit leimusivat liekeissä. Mielipoliisi löi kynän kädestä. Käsi on vieläkin turta.
Rakkaudessa on pehmeitä ja aukenevia, luokse tulevia ja vastaanottavia elementtejä. On arkista ja pyhää, kauneutta ja kavahduksia, särmääkin on. Jos koo ei kolise, ärrä raapii.
Ei sovi kertoa rakkaudestaan, sanoo mielipoliisi. Rakkaus riehahtelee ja raastaa, käy sotaansa monilla rintamilla. Tunteiden sodassa ei pamputus riitä, tikarilla vain suoraan sydämeen.
Kynän terävä pää pisaroi tuskanhikeä. Kuuma tuuli pyyhkii toiveiden solaa. Halujen helle sokaisee. Tunteet tunkeutuvat uniin lupia kyselemättä.
Tapahtuu, että muuri murtuu ja solan seinämät sortuvat. Kiivetään luhistuneiden esteiden yli. Avartuu arpinen tila, jossa sydän yhä sykkii.
Maassa on vaikeat vuodet meneillään. Kaikkien yhteinen velka kasvaa. Vastuunkantajat hikoilevat tosiasioiden painon alla. Työttömien joukko saa viikko viikolta lisää jäseniä. Monen perheen ja yksilön unelma turvallisesta tulevaisuudesta särkyy.
Ne, joilla on, haluavat lisää. Puhuvat oikeudesta. Kieltäytyvät tekemästä töitään, koska heidän vaatimuksiinsa ei suostuta. Yhteiskunta ajautuu kaaoksen partaalle. Joka päivä sadat tuhannet tavalliset kansalaiset joutuvat selviytymään lisää tahtovien järjestämistä vaikeuksista.
Sodan vuodet nähnyt sukupolvi, ne, jotka siitä ovat jäljellä, pudistelevat päätään. Heidän lastensa sukupolvi oppi jo varhain elämään niukasti ja tekemään työtä. Peruskoulun viisastama sukupolvi ei ymmärrä milloin on vaatimisen, milloin tyytymisen aika.
Joka hankkiutuu näkyville, joutuu ottamaan vastaan kaikenlaista. Aplodeerataan ja hymistellään, tartutaan epäolennaisiin, ymmärretään väärin. Ollaan karusti eri mieltä, hymähdellään.
Itsensä tunteva kestää kuulla, ei mene kritiikistä rikki. Joku voi pudota omahyväisyyden puolellekin. Sanottu valuu höyhenselkää, erimieli muuttuu kateudeksi, sanoja pahansuovaksi.
Luonnossa kuningaskobra voi niellä puhvelin. Nieleminen kestää kauan, sulattelu vielä kauemmin. Kyyn ei kannata käydä puhvelia nielemään, mutta pistää voi, puolustuksekseen.
Evankelis-Luterilaisen kirkon, kuten monen muunkin yhteisön, johtavilla paikoilla eletään sukupolven vaihdoksen aikoja. Piispojen kaarti nuorentuu yksi kerrallaan, mutta kirkon systeemit tuntien voi kyllä perustellusti kysyä mahtaako mikään muuttua. Yksi tuore arkkipääsky ei kirkossakaan kesää tee, mutta raikkaita kevättuulia saa sentään toivoa.
Arkkipiispa valitaan todennäköisesti inter pares eli piispojen joukosta. Ehdokkaina saattaa olla pari kirkkoherraa, mutta vaikea on uskoa, että primuspaikalle ilman väitöskirjaa Lutherista tai Kierkegaardista olisi asiaa. Körttitaustastakaan ei ole yleensä haittaa. Kirkko on yhteisö, jolla on vakaat tasatahtiin tallaajansa, edellä kulkijansa, eriseuraisensa ja piiitkä laahus totista väkeä.
Tavallisen seurakuntalaisen ei tarvitse olla mitään mieltä arkkipiispaehdokkaista, sillä valitsijoiden joukko on rajattu. Kirkon ylimaallisen raskaan hallinto-organisaation 1226 jäsentä vain pääsee tuota valitsemaan. Kotimaa-lehti esitteli jo kahdeksan ehdokasta, joilta kysyttiin kymmeneen sanaan puristettua näkemystä johtajuudesta, raamatusta, hallinnosta, naispiispasta, evankelioimisesta, internetistä, homoseksuaalisuudesta ja popmusiikista. Siinähän ne tärkeimmät asiat. Eniten vastauksissa yllätti se, että todella mahtuivat kymmeneen sanaan.
Helsingissäkin on piispan paikka vapautumassa. Eero Huovinen haettiin siihen aikanaan yliopistomaailmasta ja on ollut piispana enemmän edelläkävijä kuin kirkkoruhtinas. Siinä olisi toiselle edelläkävijälle hyvä latu. Olisi se somaa nähdä miten hiippa istuisi naisen kutreille, miehen päässähän se nyt näyttää lähinnä pannumyssyltä.
Vanhukselle yksinäisyys usein mieltyy negatiivisena, jotenkin hävettävänä asiana. Tämä on ilmennyt, kun on tutkittu yksin asuvien ikääntyvien ihmisten terveyden tilaa ja yksinäisyyden kokemuksia. Kyselyihin vastatessa on helppo ruksata monenasteisia särkyjä ja sairauksia, mutta yksinäisyyden kokemista ei herkästi myönnetä.
Ammattilainen tunnistaa masentuneisuuden, joka johtuu yksinäisyydestä. Torjuttu masennus näyttäytyy usein epäselvinä kipuoireina. Ihmisen olemuksesta saattaa suorastaan huokua yksinäisyys ja apatia, jota asianomainen ei itse tunnista tai kieltää sen hävettävänä. Mielialalääkeresepti on turha, vanhus ei sitä vie apteekkiin. Vaikeinta hyväksyminen tuntuu olevan miehille.
Ihmisten keskimääräinen elinikä hilautuu hiljalleen ylöspäin. Tosiasia kuitenkin on, että elämän viimeiset vuodet ovat monin tavoin rajoittuneita. Ystäväpiiri harvenee, katoaa vähitellen. Sosiaalinen yksinäistyminen voi tuntua kipeältä, jos on tottunut olemaan ihmisten keskellä. Myöhäisessä elämänvaiheessa ei ehkä jaksa ylläpitää niitäkään yhteyksiä, joita vielä olisi.
Iäkäs äitini muuttui isän kuoleman jälkeen itkuiseksi ja masentuneeksi ja muistiongelmat lisääntyivät. Lääkäri piti mielialalääkettä perusteltuna, mutta äiti tuhahti ettei ala lääkkeitä suruunsa syödä, eihän ne tuo puolisoa takaisin. Sikäli äiti oli oikeassa, ettei elämän realiteetteja voi kemiallisesti muuksi muuttaa. Sen sijaan hän ei oivaltanut, että lääkkeen avulla mieliala kohentuu, energiataso nousee ja psyykkinen kipu helpottaa. Suhteet omaisiin pysyvät myönteisempinä ja niin huolenpito vanhuksesta helpottuu.
Jokin määrä yksinäisyyttä kuuluu ihmisen elämään. Toisilla yksinäisyyden sietokyky on suurempi kuin toisilla, sekin on fakta. Mitä riippuvaisempi on puolisosta tai omaisesta sitä avuttomammalta ja turvattomammalta yksin jääminen tuntuu. Psyykkisessä kasvussaan eriytynyt ja riittävästi perusturvaa saanut ihminen selviää yksinäisestä elämänvaiheesta masentumatta.
Ikääntyvän kannattaa tietoisesti valmistautua edessä mahdollisesti olevaan yksinäiseen vaiheeseen. Käytännön asioiden järjestäminen ajoissa luo harmoniaa ja turvallisuuden tunnetta. Elämänmyönteisyyteen kannattaa pyrkiä, se valostaa arjen.
Joka-aamuiset kauhistuksen hetket saa lehdenlukija kokea, kun seuraa vakituisesti vaikka vain kahta aviisia, paikallista ja valtakunnallista. Kirjoittajaseminaarissa opin, että lehtijutussa pitää olla toisaalta yleistä tarttumapintaa, toisaalta yksityiskohtia ja tuoreita näkökulmia. Lukija napataan shokkiotsikolla, jutun ’pointti’ valaistaan napakalla ingressillä ja uutinen tarjoillaan lyhyissä kappaleissa.
Lapset ja nuoret ovat tehneet tänä vuonna 16 itsemurhaa. Sialla menee hyvin lapsiin verrattuna. Hajusintit aiheuttavat ahdistusta astmaatikoille. Yhä useampaa hoitajaa epäillään väärinkäytöksistä. Tavalliset perheenäidit hakevat nyt apua masennukseen. Mielenterveysyksikön ovi käy tiuhaan. Joukkopahoinpitely kertoo nuorten elämän raaistumisesta. Masennus ajaa nuoria aikuisia sairaslomalle. Sosiaali- ja terveysalan työvoiman tarve räjähtää käsiin lähivuosina. Pojat räkivät äitien naamoille.
Tiede-lehti puolestaan esittelee hiuksia nostattavan kauhuskenaarion maailmasta, jonka keskilämpötila on noussut neljä astetta. Sama lehti tarjoilee kylmääviä tutkimustuloksia puhdistetun viemäriveden sisältämistä lääkeainejäämistä. Teollisuus, sairaalat ja kotitaloudet kuormittavat lääkkeillä ja kemikaaleilla viemärivettä, joka päätyy puhdistettuna mereen. Ainejäämät rikastuvat meren eliöissä ja päätyvät kalojen mukana eläinten rehuksi ja ihmisen ravinnoksi. Itseään ruokkiva kehä on valmis.
Kauanko kykenemme kauhistumaan? Miten lähellä on päivä, jolloin kukaan ei jaksa enää välittää?
Torstaimummolan pikkujoulussa keskusteltiin, mitä odotuksia jouluun liittyy. Monen perinteisiin kuului asioita, joita ilman joulu jää jotenkin vajaaksi. Leipomisten tuoksut, kuusen koristelut, tuttujen joululaulujen sävelmät muistetaan ja niitä kaivataan. Vanhusten toivelistassa oli kuitenkin ykkösenä joulurauha. Lahjoja ei edes mainittu.
Kristillisessä mielessä joulun odotus on neljän adventtiviikon katkeamaton ketju. Kullakin adventtisunnuntailla on oma teemansa, joka näkyy valituissa raamatun teksteissä. Viikko viikolta joulu lähestyy ja valo lisääntyy kynttilä kerrallaan kodeissa ja kirkoissa.
On asioita, joita ihminen odottaa pelon vallassa ja varuillaan. Mitä ei tiedä varmasti tai mihin liittyy jotain uhkakuvia, se luonnollisesti pelottaa. Toisenlainen odotus on toiveikas ja täynnä iloa. On kokemusta tulossa olevaan juhlaan liittyvistä hyvistä asioista.
Lasten joulunodotusta muovaavat usein television lastenohjelmat – ja lelumainokset. Pienet käyvät sitä malttamattomammiksi mitä lähemmäksi joulua tullaan. Monessa kodissa joulunvieton pääosassa onkin joulupukki lahjasäkkeineen. Kun lahjapaketit on aukaistu, joulu on ohi.
Mitä itse odotan? Rakkaiden ihmisten tapaamista. Kynttilävaloisia aamuja ja iltoja, joissa joululaulut hiljaa soivat. Mitään täytymisiä ei ole. Ollaan tässä, hyräillään.
|
|
