Vanhukselle yksinäisyys usein mieltyy negatiivisena, jotenkin hävettävänä asiana. Tämä on ilmennyt, kun on tutkittu yksin asuvien ikääntyvien ihmisten terveyden tilaa ja yksinäisyyden kokemuksia. Kyselyihin vastatessa on helppo ruksata monenasteisia särkyjä ja sairauksia, mutta yksinäisyyden kokemista ei herkästi myönnetä.

Ammattilainen tunnistaa masentuneisuuden, joka johtuu yksinäisyydestä. Torjuttu masennus näyttäytyy usein epäselvinä kipuoireina. Ihmisen olemuksesta saattaa suorastaan huokua yksinäisyys ja apatia, jota asianomainen ei itse tunnista tai kieltää sen hävettävänä. Mielialalääkeresepti on turha, vanhus ei sitä vie apteekkiin. Vaikeinta hyväksyminen tuntuu olevan miehille.

Ihmisten keskimääräinen elinikä hilautuu hiljalleen ylöspäin. Tosiasia kuitenkin on, että elämän viimeiset vuodet ovat monin tavoin rajoittuneita. Ystäväpiiri harvenee, katoaa vähitellen. Sosiaalinen yksinäistyminen voi tuntua kipeältä, jos on tottunut olemaan ihmisten keskellä. Myöhäisessä elämänvaiheessa ei ehkä jaksa  ylläpitää niitäkään yhteyksiä, joita vielä olisi.

Iäkäs äitini muuttui isän kuoleman jälkeen itkuiseksi ja masentuneeksi ja muistiongelmat lisääntyivät. Lääkäri piti mielialalääkettä perusteltuna, mutta äiti tuhahti ettei ala lääkkeitä suruunsa syödä, eihän ne tuo puolisoa takaisin. Sikäli äiti oli oikeassa, ettei elämän realiteetteja voi kemiallisesti muuksi muuttaa. Sen sijaan hän ei oivaltanut, että lääkkeen avulla mieliala kohentuu, energiataso nousee ja psyykkinen kipu helpottaa. Suhteet omaisiin pysyvät myönteisempinä ja niin huolenpito vanhuksesta helpottuu. 

Jokin määrä yksinäisyyttä kuuluu ihmisen elämään. Toisilla yksinäisyyden sietokyky on suurempi kuin toisilla, sekin on fakta. Mitä riippuvaisempi on puolisosta tai omaisesta sitä avuttomammalta ja turvattomammalta yksin jääminen tuntuu. Psyykkisessä kasvussaan eriytynyt ja riittävästi perusturvaa saanut ihminen selviää yksinäisestä elämänvaiheesta masentumatta.

Ikääntyvän kannattaa tietoisesti valmistautua edessä mahdollisesti olevaan yksinäiseen vaiheeseen. Käytännön asioiden järjestäminen ajoissa luo harmoniaa ja turvallisuuden tunnetta. Elämänmyönteisyyteen kannattaa pyrkiä, se valostaa arjen.

  • Luulen, että pitkän avioliiton jälkeen kaikilla on vaikeaa sopeutua puolison kuolemaan. Oman äitinikin masennuksen muistan, vaikka hän ei iältään vanha vielä ollutkaan ja hänellä oli paljon omaa elämää ja toimintaa. Täytyy myöntää, että jälkeenpäin yllätyinkin siitä vahvasta sidoksesta, joka vanhemmillani oli ollut. Pariskuntien tehtävänjako on keskenään niin selkeää ja se toimii niin hyvin, ettävasta myöhemmin huomaa, mitä kaikkea uutta jälkeenjääneen täytyykin opiskella…

    Kommentin jätti mm · tiistaina 12. tammikuuta @ 15:57

  • MM, niin, vanhemmillani yhteisiä vuosia ehti olla 59. Kyllä se on pitkä aika. Surua ja masennusta voi olla vaikea lähiomaisen erottaa. Olen hämmentyneenä todennut, että vakaa usko Jumalaan ei aina kanna surussa niin, ettei masennus valtaisi. Puolison kuolema on kova paikka, lapsen menetys vielä kovempi, sanovat. Ei voi tietää miten itse reagoisi, jos näin kävisi.

    Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 12. tammikuuta @ 20:47

  • Kynnys lääkkeiden käyttöön on välillä taivaissa, silloin kun kyse on henkisen puolen asioista. Ajattelen vaikka isääni, joka olisi vuosia tarvinnut jotain hoitoa mutta taisteli kaikkea kynsin hampain vastaan. Sitten vasta kun seinä on edessä, kun mitään ulospääsyä mihinkään suuntaan ei ole, sitten vasta suostuu lääkitykseen. Ja kuinka ihminen voi muuttua pienen pillerin avulla, kun se sattuu olemaan se oikea. Se oli aivan uskomaton ihme, hyvä ihme, suoranainen lahja, helpotus ja autuus.

    Luulen, että kaikissa suurissa menetyksissä surun lisäksi on myös seuralaisena masennus jossain vaiheessa, tavalla tai toisella.

    Kommentin jätti mehtäsielu · keskiviikkona 13. tammikuuta @ 08:41

  • Mehtäsielu; kynnykset tuntuvat olevan korkeita monella, vaikka tilastojen mukaan mielialalääkkeitäkin syödään valtavia määriä Suomessa. Turhaa lääkitystä tuskin on, pikemminkin päin vastoin. Opin työssäni surusta, että sen kokeminen ja siitä selviäminen on yksilöllistä, se riippuu niin monista seikoista. Menetyksen suuruutta kokijan kannalta ei voi ulkopuolinen arvioida, mutta lääketieteellisessä mielessä masennus on todennettavissa tietyin indikaattorein. Lääkityksen tarve määritellään tämän pohjalta. Kunpa voisi rohkaista ihmisiä luottamaan siihen, että surulla on aikansa ja siitä toipuu, kun ei jättäydy yksin suremaan.

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 13. tammikuuta @ 13:22

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.