Artikkelin Ikääntyessä yksinäistyy kommentit

Kirjoittaja: Ellinoora

Ellinoora — Wed, 13 Jan 2010 10:22:29 +0000

Mehtäsielu; kynnykset tuntuvat olevan korkeita monella, vaikka tilastojen mukaan mielialalääkkeitäkin syödään valtavia määriä Suomessa. Turhaa lääkitystä tuskin on, pikemminkin päin vastoin. Opin työssäni surusta, että sen kokeminen ja siitä selviäminen on yksilöllistä, se riippuu niin monista seikoista. Menetyksen suuruutta kokijan kannalta ei voi ulkopuolinen arvioida, mutta lääketieteellisessä mielessä masennus on todennettavissa tietyin indikaattorein. Lääkityksen tarve määritellään tämän pohjalta. Kunpa voisi rohkaista ihmisiä luottamaan siihen, että surulla on aikansa ja siitä toipuu, kun ei jättäydy yksin suremaan.

Kirjoittaja: mehtäsielu

mehtäsielu — Wed, 13 Jan 2010 05:41:07 +0000

Kynnys lääkkeiden käyttöön on välillä taivaissa, silloin kun kyse on henkisen puolen asioista. Ajattelen vaikka isääni, joka olisi vuosia tarvinnut jotain hoitoa mutta taisteli kaikkea kynsin hampain vastaan. Sitten vasta kun seinä on edessä, kun mitään ulospääsyä mihinkään suuntaan ei ole, sitten vasta suostuu lääkitykseen. Ja kuinka ihminen voi muuttua pienen pillerin avulla, kun se sattuu olemaan se oikea. Se oli aivan uskomaton ihme, hyvä ihme, suoranainen lahja, helpotus ja autuus.

Luulen, että kaikissa suurissa menetyksissä surun lisäksi on myös seuralaisena masennus jossain vaiheessa, tavalla tai toisella.

Kirjoittaja: Ellinoora

Ellinoora — Tue, 12 Jan 2010 17:47:02 +0000

MM, niin, vanhemmillani yhteisiä vuosia ehti olla 59. Kyllä se on pitkä aika. Surua ja masennusta voi olla vaikea lähiomaisen erottaa. Olen hämmentyneenä todennut, että vakaa usko Jumalaan ei aina kanna surussa niin, ettei masennus valtaisi. Puolison kuolema on kova paikka, lapsen menetys vielä kovempi, sanovat. Ei voi tietää miten itse reagoisi, jos näin kävisi.

Kirjoittaja: mm

mm — Tue, 12 Jan 2010 12:57:52 +0000

Luulen, että pitkän avioliiton jälkeen kaikilla on vaikeaa sopeutua puolison kuolemaan. Oman äitinikin masennuksen muistan, vaikka hän ei iältään vanha vielä ollutkaan ja hänellä oli paljon omaa elämää ja toimintaa. Täytyy myöntää, että jälkeenpäin yllätyinkin siitä vahvasta sidoksesta, joka vanhemmillani oli ollut. Pariskuntien tehtävänjako on keskenään niin selkeää ja se toimii niin hyvin, ettävasta myöhemmin huomaa, mitä kaikkea uutta jälkeenjääneen täytyykin opiskella…