Olen ihmetellyt miten vierasmaalaisten vanhusten kohtalo meitä puhutteleekaan. Maamme viranomaiset ovat omankin vanhusväestön suhteen lain tuella osoittaneet puistattavaa kylmyyttä ja epäinhimillistä piittaamattomuutta. Suomalainen vanhus on yhä kotipaikkansa vanki, kun kaukana asuvat lapset haluaisivat vaihtaa vanhuksensa hoitopaikan lähelleen.
Ajattelen ystävää, joka matkustaa äitinsä luo toiselle puolelle Suomea aina kun oma vointi sen sallii. Muut sisarukset ovat toisessa maassa. Omalla äidilläni on lähiperhettä samalla paikkakunnalla, joten hän ei ole unohduksissa hoivapaikassaan, vaikka pääsen itse harvemmin hänen luokseen. Äidin hoivaosaston hoitaja kertoi matkustavansa vapaillaan toiselle puolelle maata tapaamaan omia vanhempiaan. Yhteyksien takia matka kestää melkein kahdeksan tuntia suuntaansa. Näin saavat omaiset kyytiä Suomessa.
Anki Pälve kirjoitti osuvasti HS:n yleisönosastossa viime viikolla: Saavatko omat vanhuksemme kuulua perheeseen?
JÄin miettimään, heräävätkö nämä kysymykset uudella tavalla, kun me suuret ikäluokat oikeasti vanhenemme. Väitetäänhän, että me emme ole samanlaisia vanhuksia kuin edelliset polvet, mutta aika hoitaa…
Kommentin jätti mm · maanantaina 22. maaliskuuta @ 12:38
On varmaan asioita, jotka muuttuvat sukupolvien myötä. Mikä ei muutu, niin uskon, on yhteyden tarve rakkaisiin ihmisiin, läheisyyden kaipuu, yksinäisyyden pelko. Ikääntymisen varhaisemmat vuodet tullaan elämään toisin tavoin kuin edeltäneet sukupolvet elivät, mutta kuoleman odotushuoneessa meissä ihmisissä on yllättävän paljon samaa sukupolvesta toiseen.
Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 22. maaliskuuta @ 18:55
Aiheelline kysymys!
Kommentin jätti Ansku · tiistaina 23. maaliskuuta @ 02:10
Hieno kirjoitus!
Kommentin jätti vilukissi · tiistaina 23. maaliskuuta @ 09:31