Evankelis-Luterilaisen kirkon, kuten monen muunkin yhteisön, johtavilla paikoilla eletään sukupolven vaihdoksen aikoja. Piispojen kaarti nuorentuu yksi kerrallaan, mutta kirkon systeemit tuntien voi kyllä perustellusti kysyä mahtaako mikään muuttua. Yksi tuore arkkipääsky ei kirkossakaan kesää tee, mutta raikkaita kevättuulia saa sentään toivoa.

Arkkipiispa valitaan todennäköisesti inter pares eli piispojen joukosta. Ehdokkaina saattaa olla pari kirkkoherraa, mutta vaikea on uskoa, että primuspaikalle ilman väitöskirjaa Lutherista tai Kierkegaardista olisi asiaa. Körttitaustastakaan ei ole yleensä haittaa. Kirkko on yhteisö, jolla on vakaat tasatahtiin tallaajansa, edellä kulkijansa, eriseuraisensa ja piiitkä laahus totista väkeä.

Tavallisen seurakuntalaisen ei tarvitse olla mitään mieltä arkkipiispaehdokkaista, sillä valitsijoiden joukko on rajattu. Kirkon ylimaallisen raskaan hallinto-organisaation 1226 jäsentä vain pääsee tuota valitsemaan. Kotimaa-lehti esitteli jo kahdeksan ehdokasta, joilta kysyttiin kymmeneen sanaan puristettua näkemystä johtajuudesta, raamatusta, hallinnosta, naispiispasta, evankelioimisesta, internetistä, homoseksuaalisuudesta ja popmusiikista. Siinähän ne tärkeimmät asiat. Eniten vastauksissa yllätti se, että todella mahtuivat kymmeneen sanaan.

Helsingissäkin on piispan paikka vapautumassa. Eero Huovinen haettiin siihen aikanaan yliopistomaailmasta ja on ollut piispana enemmän edelläkävijä kuin kirkkoruhtinas. Siinä olisi toiselle edelläkävijälle hyvä latu. Olisi se somaa nähdä miten hiippa istuisi naisen kutreille, miehen päässähän se nyt näyttää lähinnä pannumyssyltä.

 

  • ”Olisi se somaa nähdä miten hiippa istuisi naisen kutreille, miehen päässähän se nyt näyttää lähinnä pannumyssyltä.”

    Purskahdin tässä kohden pidäkkeettömään nauruun, mikä lähtee selkäytimestä eikä sen tulemista voi mitenkään estää. Kahvia ei ollut suussani – sille olisi käynyt hassusti – ja näppäimistölle. Kiitos 😉

    Muodollisuudet ja pönäkät istunnot eivät ole vahvimpia heiniäni, se itsepuolustukseksi (vai itsesyytökseksi) sanottakoon.

    Kommentin jätti Lastu · lauantaina 16. tammikuuta @ 13:57

  • Joo, Lastu, ihan vitsikään se pannumyssy ei ole, vaikka naurattaa muakin. Satuitko näkemään Mikko Heikan vihkimyksen Espoon piispan virkaan telkkarista? Se hiippa oli pari numeroa liian suuri (vai pääkö oli pieni enpä nyt tiedä) ja jäi killumaan korvien varaan. Siitä oli hartaus kauempana, kun sai jännittää, kompastuuko piispa helmoihinsa tai sauvaan, jos hiippa valahtaa silmille.

    Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 16. tammikuuta @ 19:48

  • Tuommoiset läheltä piti -tilanteet panevat kyllä nauruhermot koetukselle. Telkkaria meillä ei ole mutta voin hyvin kuvitella, mihin ajatus tuota kiikunkaakun -hattutemppua seuratessa keskittyi :).

    Aikoinaan kun auskultoin, eräs yliopettaja sanoi: opettajan pitää viedä tunnit läpi niin, ettei oppilaiden tarvitse jännittää opettajan puolesta, onnistuuko tämä toimissaan vai ei. Siihen liittyi neutraali pukeutuminen myös.

    Kommentin jätti Lastu · lauantaina 16. tammikuuta @ 20:27

  • Se on viisautta, opettajat sen tietävät. Mutta kirkossa tämä juhlaseremoniapuoli kummajaisasuineen on kyllä huippuunsa kehitetty. Tavallaan kyseinen tilanne toi piispan ihmisen tasolle. Kas semmoistahan tapahtuu toisinaan taviksellekin, että jännittää pipon puolesta tai lierihatun, että miltä näyttää tai viekö sen tuuli.

    Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 16. tammikuuta @ 23:30

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.