Tunnen erään. Hän on vaeltajakarhu, luonnonystävä, tonttusieluinen ja suuri sydämeltään. Silloin tällöin häneltä saapuu puhelimeen tai postilaatikkoon viesti, jossa on paljon sisältäviä, hitaasti nautittavia lauseita. Kun hänet kohtaa raitilla, juttuhetki jättää tunnelman kuin olisi kuunnellut metsää, sadetta ja tuulta. Jos hän tulee käymään, hän tuo satukirjan, löytämänsä kiven, leipomansa kakun tai herkullisen salaatin. Hän tekee surutyötään kaivamalla vanhalle ystävälle haudan lapiolla koneen sijasta. Uniikimpaa ystävää ei voisi toivoa.

Tunnen toisenkin. Surevat tulevat hänen luokseen pyytämään omaiselleen viimeistä palvelusta. Hitaasti ja kunnioittaen hän ottaa heidät vastaan, kuuntelee tarkkaan, ei säiky itkua. Siunauspuheen hän pitää sydämellisesti kuin ystävälle, sillä hän tuntee useimmat seurakuntalaisistaan. Hän tulee muistotilaisuuteen aina, kun omaiset sitä toivovat. Hän huomioi omaisten surun vuosipäivän, käy tervehtimässä tai muistaa muuten. Hän on turvallisesti läsnä surevia kohdatessaan.

Ehkä on myös väsyneitä, kyynisiä ja loppuunpalaneita kuolematyöläisiä. Ala ei ole kovin haluttu tai trendikäs. Hänen, joka työkseen palvelee vainajia ja heidän omaisiaan, täytyy olla tasapainoinen ja itsestään hyvää huolta pitävä. Epäaito tunteilu ja kaikenlainen falskius paljastuu heti, sillä sureva on ihmisenä herkimmillään. Kuolematyöläisen arvokkain ominaisuus on vaikenemisen ja läsnäolevan kuuntelun taito. Itkevän kanssa itkevä ei ole paras surutyöläinen eikä vainaja vitsejä kaipaa, omainen vielä vähemmän.

Kuoleman kanssa työskentelevällä on hyvä olla paljon elämää ympärillään. Sinutteluetäisyys tulevaisuudessa kohdattavan omankin kuoleman kanssa on oltava. Alalle valikoituvat ne, jotka oivaltavat tämän.