– Taas kerran meitä on liikaa, huokasi Toinen luettuaan aamun aviisista pääkirjoitustoimittajan kolumnin. Johan vähän aikaa saimme ollakin rauhassa, kun media keskittyi toistelemaan poliitikkojen liirumlaarumliturgioita vanhusten hyvästä ja laadukkaasta hoidosta. Toimittaja Marjut Lindberg oli tutkinut Tilastokeskuksen tuoreimman väestöennusteen ja valaisee katastrofiuhan alla olevia lehden lukijoita.

– Yhä harvempi työikäinen elättää yhä suurempaa joukkoa työvoiman ulkopuolella olevia, muotoilee Lindberg ikäkatastrofin ydinajatuksen. Tosiasiat eivät muuksi muutu, väestöennuste on prognoosi, joka perustuu oletuksiin syntyvyydestä, maahanmuutosta, työ- ja eläkeikäisten määrän kehityksestä. Tässä yhteydessä tavataan puhua negatiivisesta huoltosuhteesta ja ikäpyramidista.

Kolumni on sinänsä ihan asiallinen. Vaan kyllä särähtää sydämessä, kun puhutaan elättämisestä. Täyden työuran tehnyt, veronsa, työeläke- ja sairausvakuutusmaksunsa maksanut, lapsensa aikuisiksi huoltanut ikääntyvä kansalainen ei koe itseään ihan elätettäväksi sentään. Ei kolmenkymmenenviiden vuoden päästäkään, vaikka satavuotiaaksi asti elämää riittäisi.

Ne eläkeläisistä, joiden terveys sen sallii, hoitavat itsensä ja asiansa, auttelevat aikuisia lapsiaan, ystäviään ja naapureitaan, puuhaavat kansalaisjärjestöissä palkatta yhteiseksi hyväksi. Ei täällä kenenkään elättejä olla! Lapset, opiskelevat nuoret, työttömät ja eläkeläiset voidaan näköjään niputtaa turhaan joukkoon, jos ihmisen arvoa mitataan palkkatyön tekemisellä. Kummallista ja loukkaavaa puhetta.

Kolumnissa uumoillaan paniikkia ja patistetaan ryhtymään kiireellisiin toimenpiteisiin. ”Paras- hanke ja Sata-komitean linjaukset tuntuvat näpertelyltä”, sanoo Lindberg. Poliitikot tarpovat vaalirahasuossa ja pelkäävät heiluvien palliensa puolesta. Olisi oikeita töitäkin.