Klaus Härö, tuo lahjakas, katsojaan uskova elokuvan tekijä, on jälleen luonut jykevistä aineksista pienieleisen, puhuttelevan taideteoksen. Hän luo rappiosta kauneutta, antaa tyhjyyden ja niukkuuden puhua ja puhutella. Hän malttaa antaa kameran viipyä päähenkilöidensä kasvoilla niin, että ilmeiden pienet, paljon puhuvat vivahteet tulevat esiin. Asettamalla rikoksestaan armahdetun naisen ja kutsumustaan loppuun asti täyttävän vanhan sokeutuneen papin vastapooleiksi, elokuva paljastaa kärsimyksen, rikoksen, sovituksen ja armon teemoja.

Osuvampaa roolitusta tuskin voi kuvitella. Heikki Nousiainen antaa pappi Jaakobille armon inhimilliset kasvot, hienovaraisen lähimmäisenrakkauden ja palvelutehtävälleen omistautuneen, oikeastaan siitä elävän vanhuksen hahmossa. Kaarina Hazard on suorastaan täydellinen valinta kohtalonsa kovettaman ja itseltään armahduksen kieltäneen Leilan rooliin. Hän luo sulkeutuneen ja toivottoman naisen hitaasta avautumisesta uskottavan ja riipaisevan monumentaalisen kaaren. Postinkantajan osuus tarinassa tuntuu olevan edustaa yhteisön pelokasta, torjuvaa suhtautumista armahdettuun elinkautisvankiin.

Mietin teemojen risteilyä. Tässä elokuvassa katsoja voi löytää kaikista henkilöistä samaistumispintaa. Jokaisessa meissä on jotain rikkinäistä, kipukohdan ympärille lukkiutunutta, jota ulkopuolelta tullut armahdus ei tavoita, ellemme itse anna anteeksi itsellemme. Jokaisessa on pelokasta kauhistelijaa, joka on valmis tuomitsemaan menneen perusteella toisen. Jokaisessa on myös myötätunnon säie, joka haluaa hyvää kanssaihmisille. Elokuva haastaa katsojan, toimii sielun peilinä. – Suosittelen.