Situationaalisesti aita on yleensä kahden alueen rajalla. Samalla aidalla voi olla monta funktiota. Jos pihassa on irrallaan vieraisiin vihamielisesti suhtautuva koira, ohikulkija on kiitollinen, että aita on välissä. Pihakeinussa köllöttelijä tai kukkapenkissään pyllistelevä arvostaa aitaa näkösuojana. Vanhemmat aitaavat lapselleen turvallisen leikkipaikan omaan pihaan. Aidattu ulkoilutila on tarpeen kotieläimillekin.
Tuttava kertoi rakentaneensa aidan omakotitonttinsa rajalle taajamassa. Se oli kaunis, valkoiseksi maalattu, matala aita, jota ei tarkoitettukaan näkösuojaksi. Olipahan vain jonkinlainen reviirimerkki. Naapuri raivostui. – Tässä ei koskaan ole ollut aitaa. Olisi pitänyt kysyä meiltä lupa. – Mutta aitahan on meidän tontin puolella ihan kokonaan… – Niinniin, mutta kun meiltä ei kysytty … ei täällä saa mellastaa miten tahtoo…
Aidat erottavat, torjuvat, piilottavat. Ne viestittävät: tämä on meidän tonttiamme. Joskus ne suorastaan huutavat: pysykää loitolla. Suomen kielessä on termi rajariita, joka kertoo vahvasta reviirin tarpeestamme ja siitä miten kärkkäitä me olemme puolustautumaan oletettua uhkaa vastaan. Aidan äärimmäinen muoto, muuri voi estää kaiken yhteyden ihmisten välillä.
Ihmisen sisälläkin on oman tontin tarvetta. Sisäisiä raja-aitoja rakentuu kasvatuksen ja oppimisen, mutta myös epäluulojen ja katkerien kokemusten kautta. Sisäinen turvattomuus ajaa vahvistamaan omaa reviiriä. Epäluulo ja vihamielisyys toimivat tehokkaina muureina ihmisten välillä. Miten paljon energiaa käytetäänkään kyräilyyn ja oman tilan vahtimiseen sen sijaan, että madallettaisiin aitoja, availtaisiin portteja ja mentäisiin toisiamme puolitiehen vastaan.
Aita on sinänsä neutraali asia, tarpeellinen tai tarpeeton tilanteesta riippuen. Aidaton ei välttämättä ole rajaton. Aidan kaataminen ja muurin murtaminen on väkivaltainen kannanotto. Yhteys ei synny väkivaltaisin keinoin. Tarvitaan rauhallisia liikkeitä toista kohti, ymmärtämisen signaaleja, vuorovaikutukseen antautumista.