Oman tien löytäminen elämässä on kuin onnenarpa, jokainen sitä tavoittelee, harvalle se helposti onnistuu. Nimettömänä julkaistut mielenpurkaukset lehdissä osoittavat, että oman tien etsiminen voi olla tuskaa täynnä. Mihin on syntynyt, missä kasvanut, mihin totuuteen talutettu – siitä irtoaminen voi olla jopa kymmenen vuoden Via Dolorosa.

Lestadiolaisuus ei ole ainoa uskonyhteisö, missä elämästä rajataan pois paljon ulkopuolisten näkökulmasta normaaliin elämään kuuluvia, yksilön vapaasti valittavissa olevia asioita. Jehovan todistajat, mormonit, helluntaiuskoiset, metodistit, baptistit, Pelastusarmeija, luterilaisen kirkon vanhauskoiset ja viidennen herätysliikkeen äärilaita… kullakin on omat näkemyksensä asioista, jotka eivät uskovalle sovi. Mitä tiiviimpi yhteisö sitä herkemmin se alkaa karsastaa jäsentä, joka poikkeaa ruodusta.

Rajoittaville uskonyhteisöille on yhteistä, että niihin joko synnytään tai liitytään ’tulemalla uskoon’ tietyllä, yhteisön hyväksymällä tavalla. Kirkon työntekijäkin joutuu toisinaan vastaamaan kysymykseen: oletko uskossa. Siinä moni miettii mikä on rehellinen vastaus, jos ei satu olemaan kysyjän tarkoittamalla tavalla ’uskoon tullut’. Pidän edelleen oikeutenani tunnustaa uskoni tavalla, joka minulle luontuu.  

On luonnollista pyrkiä sopeutumaan elämänehtoihin, jotka syntymässä sai. Tragediaksi se kääntyy, jos tuntee, ettei ole vapaa etsimään tietään. Ihmisen oikeus on uskoa tai olla uskomatta, kuulua tai olla kuulumatta, irrota tai jäädä.

Kevätpäiväntasaus, jota myös kalendaariseksi Aries-pisteeksi kutsutaan, näyttää miten lyhyt on se hetki, kun päivä ja yö ovat suunnilleen yhtä pitkiä kaikkialla maapallolla. Tänä vuonna tasauspäivä osui maaliskuun 20. päiväksi. Tästä pohjoinen päivämme vain pitenee kesää kohti mennen.

Tasaus sanana tuo mieleen tulopoliittiset kiemurat, sosiaalipolitiikan sekä globaalit talousongelmat. Paljon on puhetta sen puolesta, että taloudellinen hyvinvointi yhteiskunnassa ja globaalisti jaettaisiin edes suunnilleen tasan. Idealismiksi se on jäänyt ja taitaa jäädäkin. Ne, joilla on omatunnon näiverrystä asiain tilasta, kanavoivat huonoa oloaan osallistumalla kampanjoihin ja yksityisesti vaikkapa kehitysmaalapsen koulutusta tukemalla. Hyvä niinkin, mutta itse vääristymä ei tule oikaistuksi. Todellinen tasaus toteutuu vasta, kun kakku tuodaan pöytään ja jaetaan tasan kaikille syöjille. Mahdoton unelma.

Minna Canth oli merkkihenkilö paitsi kirjailijana myös yhteiskunnallisesti. Vuonna 2006 Canth ensimmäisenä naisena Suomessa sai nimetyn liputuspäivän ja aiheeseen sopivasti päivästä tehtiin myös tasa-arvon päivä. Poliittista kantaa ottamatta samaan kunniaketjuun voisi liittää ainakin Helvi Sipilän, Tarja Halosen ja Elisabeth Rehnin – ovat kukin toimineet myös globaalisti tasa-arvon puolesta.

Tasauksesta ja tasa-arvosta ei saa vaieta, miten vaikeaa tai mahdotonta sen toteuttaminen onkin. Jälkimmäinen ei toteudu ilman ensimmäistä eikä päin vastoin. Unelmointi johtakoon puhumiseen, puhe tekoihin – edes kevät- ja syyspäiväntasauksen aikaan.

Mitä on aito naiseus, kysymys jäi askarruttamaan Estonia-teatterissa nähdyn My Fair Ladyn jälkeen. Sopinee tuota pohtia naistenpäivän mentyäkin. Monesti aiemminkin nähty musikaali puhutteli tutunkuuloisen vieraan kielen hämmennyttämänä erityisen visuaalisesti.

Miten sameantummasta köyhyydestä sattuman oikusta poimiutuu luonnonlapsi oppineen miehen vallan ja kyvyn välineeksi. Miten räikeä on äidittä kasvaneen tytön oma käsitys naiseudesta. Miten tiukan asiallinen ja itsetuntoinen äitihahmo putsaa hörhelöt tytön ulkoasusta ja pukee ilmi nuoren naisen puhtaan viattomuuden. Miten ontoksi osoittautuu leidin ulkoasu sisäisessä kasvussaan keskeneräisellä. Ja viimein miten lumoava ja kaunis on aito nainen, jonka naiseus on sisäisesti sekä ulkoisesti tasapainossa.

Paikallisen professori Higginsin tuskaantunut parku – miks ei naine voi olla kui mees – lienee ainakin parisuhteessa eläjälle tuttua. Nainen kun ei kertakaikkiaan ajattele, tunne tai toimi miehen tavoin arjen koukeroissa. Mikä miehen mielestä on naisellista? Entä naisen omasta mielestä? Ajattelen, naiseus ei ole seksuaalisuuden käyttämistä objektivallan eikä subjektivallan välineenä, vaan ihmisyyttä sukupuolelle ominaisella ja persoonallisella tavalla.

Naistenpäivämatkalla naisten kesken tulee tehneeksi huomioita siitä, miten itse kukin ilmentää ulkoisesti sekä sisäisesti naisellisuuskäsitystään ja millä tavoin ikä tai status tähän vaikuttaa. Joukkoon voi kätkeytyä tai ottaa näkyvän ja kuuluvan roolin. Lienee perinaisellista myös verrata itseään muihin. Terveesti itsetuntoisen ei tarvinne itseään korostaa tai muita ihannoida eikä myöskään omia tai toisten huonoja puolia alleviivata.

Tallinnassa kevät on aina kukonaskelen verran edellä Helsinkiä. Tammsaare puiston vanhojen puiden oksat kurottuivat vielä paljaina aurinkoa kohti. Kukkamummojen kojut tulvivat ruusun ja narsissin tuoksua ja tulppaanien väri-ilo hehkui. Kevät hiipii etelästä.

Oi, ei ystävyys samankaltaisuutta ole, riittää kun sielut tapailevat samaa rytmiä ja soivat omaa säveltään. Joskus riittää, että katsotaan samaa kuuta kumpikin tahollaan ja omissa aatoksissaan. Minä olen kumminkin olemassa sinulle ja sinä minulle. Polkumme kulkivat rinnan hetkisen ja erkanivat, risteävät ehkä joskus taas jossain jatkaakseen omaan suuntaansa. Mikä oli, on meissä yhä eikä arvokkain siitä katoa aikaan, vaikka kummallakin on oma polkunsa.

Ystävyys on luottamuksellinen ja vaatimukseton ihmissuhde. Jaan parhaastani sinulle ja sinä otat vastaan. Tunnen sinut vaikka en tiedä kaikkea elämästäsi enkä tunne koko sinua. Annan sinun kertoa tai olla kertomatta, eihän ystävyyttä tarvitse lunastaa uskoutumalla. Olen rehellinen sinulle siinä, mitä tunnen ja toivon että sinäkin olet. Kummallakin meistä on vahvuutemme ja heikot kohtamme. Saamme olla ystävyydessä sellaisina kuin olemme, toisiamme hyväksikäyttämättä tai mestaroimatta.

Ystävä ei pyri tietämään paremmin mitä minulle kuuluu tai miten minun pitäisi elää. Ystävä ei kertaa epäonnistumisiani, ei kaivele eikä vatvo menneitä. Ystävä tuo näkyviksi ne hyvät asiat, jotka pahana päivänä itseltäni ovat peittyneet. Ystävä rohkaisee eteen päin, kun elämä tuntuu pysähtyvän vastoinkäymiseen. Tiedän, mutta en itse aina ole osannut olla sellainen ystävä.

Joskus ihmettelen, miksi monissa parisuhteissa näyttää olevan niin vähän ystävyyden elementtejä. Miksi vaaditaan toiselta selityksiä, käytetään itsekkäästi hyväksi, pyritään omistushaluisesti määräämään toisen vapauden rajat? Miksi ei luoteta, miksi rikotaan tieten tahtoen luottamus, joka on? Miksi haavoitetaan ja lyödään, vaikka oikeastaan halutaan vain rakastaa ja tulla rakastetuksi? Voisihan rakastettukin olla ystävä.

Ystävä on vastassa hymy kasvoilla ja syli auki kun tulet, saattaa sinut asemalle ja jää vilkuttamaan, kun lähdet. Ystävä on olemassa tapaamisten välilläkin. Ystävä jakaa myös arkensa iloa ja murheita, ei ainoastaan kertaa onnistumisiaan. Ystävä joustaa, on suurpiirteinen eikä loukkaannu pienistä. Ystävä kuuntelee enemmän kuin puhuu ja puhuessaankin.

Mielessä häilyi ystävien kasvoja, kun näitä mietteitä kirjasin. Minun facebookini on mielensisäinen eikä siellä ole yhtään sellaista ystävää, josta haluaisin eroon. Jokainen ystävä on ainutlaatuinen ja kullanarvoinen.

Iloista ystävänpäivää kaikille lukijoille ja blogiystäville!

Tiistain Hesarissa Vieraskynän otsikko pani ajatukset liikkeelle: ”Kirkko aiheuttaa itsekin jäsenkatoa”. Professori emerita Päivikki Antola arvioi artikkelissaan, ettei kirkko ole onnistunut sitouttamaan nuoria opettamiinsa arvoihin. Antola kritisoi opetuksen tasoa ja opettajien persoonaa jumalanpalvelusten saarnoista tekemänsä tutkimuksen pohjalta. ”Kuulijan ja puhujan välille syntyy viestintäkuilu, jos saarnaaja aloittaa puhumalla uskonvanhurskaudesta, uudestisyntymisestä tai sovitustyöstä. Hänen ammattikielensä karkottaa kuulijan, joka on tullut kirkkoon laulamaan tuttuja virsiä”.

Netissä muutenkin samoilevat nuoret löytävät helposti sivuston, jossa muutamalla pikku klikkauksella voi erota kirkosta. Ne ovat niitä samoja nuoria, jotka taannoin kävivät riparin ja saivat kosolti uskomisen eväitä, tietoa ja unohtumattomia elämyksiä. Riparikokemus jääkin monelle viimeiseksi kosketukseksi seurakuntaan. Tottahan on, ettei mikään kirkko onnistu pitämään yhteyttä yllä nuoriin, joille ei synny omaa motivaatiota uskonelämään.

Uusin ilmiö on kirkon työntekijöiden esineellistäminen: haetaan komeaa tai viehättävää nuorta pappia omien häiden seremoniamestariksi sillä toivomuksella vielä, ettei puhuttaisi Jumalasta liikaa. Kanttorit ovat jo pitkään tunteneet luissaan asiakaslähtöisyyden: vihkiäisiin ja siunaustilaisuuksiin ehdotetaan mitä merkillisimpiä musiikkikappaleita, joilla ei ole mitään tekemistä kristillisen uskon ja pyhän toimituksen kanssa.

Saarnoista olen tehnyt saman havainnon kuin Antola: osalla puhujista on ongelmia saada viestiään perille tai ylimalkaan löytää tekstistä mitään järjellistä sanottavaa. Puhujan persoonakin saattaa tuntua vieraannuttavalta. Kirkollisen perinteen tuntumassa kasvaneen ja Jumalaan uskovan lienee helpompi ymmärtää avuttomankin puhujan viestiä. Messuun voi suhtautua myös kokonaisuutena. En mene kirkkoon vain saarnaa kuulemaan tai virsiä veisaamaan, vaan osallistuakseni yhteisölliseen uskonkokemukseen.

Kirkoilla on merkitystä pyhyysvaikutelmia antavana tilana. Messulla virsineen, rukouksineen, saarnoineen ja ehtoollisineen on yksilöllistä sekä yhteisöllistä uskoa tukevaa merkitystä. Henki voi koskettaa avoimin mielin osallistuvan kuulijan ymmärrystä ja tunteita.

Seurailimme eilen televisiosta BBC:n uutisointia päivästä, jona Amerikan Yhdysvallat teki historiaa. Presidentin virkavalan vannoi afroamerikkalainen Barack Obama. Hänen ei todellakaan enää tarvinnut innoittuneessa ja inspiroivassa virkaanastujaispuheessaan alleviivata rotuseikkoja, hän oli itse aito todiste ihmeestä. Martin Luther Kingin ja miljoonien afroamerikkalaisten unelma tasa-arvosta toteutui viimeinkin.

Hiljaiseksi sai seremonian seuraajan se, että maailman mahtavimman kansan valtionpäämiehellä oli varaa kumartua rukoukseen, jossa pyydettiin Jumalalta siunausta ja viisautta valtaa ja vastuuta kantaville, kansalaisille ja koko maailmalle. Amerikkalaiset ovat uskonnollista väkeä ja heillä se saa näkyä avoimesti ylintä valtaa myöten. Vasta teot silti näyttävät, tuottaako valta ja viisaus hyvää hedelmää. Edellisen hallinnon kohdalla näin ei aina ollut.

Meillä unelman tasa-arvosta täytti historiamme ensimmäinen naispresidentti. Mitä tapahtui? Valtaoikeuksia nakerretaan pala palalta ja presidenttiä ivaillaan mediassa. Merkittävän oppositiopuolueen puheenjohtajaksi valittiin ensi kertaa nainen. Mitä tapahtui? Hänen puheensa unelmista on miehissä naurettu maan rakoon. Näin meillä.

Kansaa edustavilla ja valtaa pitävillä on oltava unelmia, rohkeutta ja viisautta. Niitä voi heille myös rukoilla.

Televisiossa on meneillään kiinnostava neliosainen sarja, jossa pohdiskellaan uskoa. Lähtökohtana ovat henkisen etsijän kysymykset, monen mieltä jossain elämänvaiheessa askarruttaneet. Onko Jumalaa? Mitä uskoa, kun uskontoja on niin monta? Mitä raamatusta pitäisi ajatella? Onko taivasta ja helvettiä olemassa, kenelle ja millainen, jos on? Onko paholaista? Miksi maailmassa on niin paljon pahaa, uskonnon nimissäkin tehtyä?

Ohjelman ensimmäisessä osassa vastaajina on maassamme vaikuttavien eri uskontoliikkeiden edustajia, joista kaikilla ei ole kovin syvällistä opillista tietämystä.   Luterilaisen kirkon papeissa on korkeasti oppineita, pragmaatikkoja, fundamentalisteja, mystikkokin. Myös feministisiä painotuksia voi havaita.

Mielenkiintoista on todeta miten eri näkökulmista uskonkysymyksiä voidaan lähestyä. Havaintoni mukaan fundamentalistiset, raamattua tai opittua sellaisenaan siteeraavat vastaukset antavat vähiten pohdiskelijalle. Parhaimmillaan heidän näkemyksensä tuntuvat liikuttavan vilpittömiltä, pahimmillaan häkellyttävän naiiveilta.

Ohjelma ei tuonut varsinaisesti uutta tietoa tai näkemyksiä kysymyksiin, joita itsekin olen pohtinut. Olen ymmärtänyt kysyjän lailla, ettei totuus Jumalasta ole kenenkään yksittäisen ihmisen tai kirkon hallussa. Jumala on luonteeltaan suvereeni, ihmisen käsityskyvyn ulottumattomissa. Kristinusko, sitä vanhemmat ja uudemmat uskonnot tai ideologiat eivät voi antaa tyhjentävää vastausta etsijän kysymyksiin.

Mitä uskoa, kysymys jää elämään sillekin, joka uskoo Jumalaan. Harhailu uskonliikkeestä toiseen ei auta etsijää. Oma kirkko tai uskonyhteisö voi tarjota etsijälle kotipaikan, jossa on lupa uskoa, lupa kysyä ja lupa elää uskossaan epätäydellisenäkin. ”Etsijänä pysyn, kyselemään jään…”

Tämä syväily on minua, että nytkin mietin, onko elämässä ylimalkaan sattumanvaraisia asioita. Miksi kirjoitan juuri tästä, juuri nyt. Kuinka paljon haastevastaukseen vaikuttaa kysyjän persoona. En tunne haastajaani muuten kuin blogitekstien kautta, mutta luotan tuntumaan. Voin antaa ajatusten virrata.

*

Sattumoisin kello on täsmälleen 15 juuri nyt. Äitini on kertonut, että olen syntynyt keskiviikkona iltapäivällä. Maalla oli sydänkesä, juhannus juhlittu, alettiin heinäntekoa. Oma Kuopuslapseni syntyi jouluviikon maanantaina iltapäivällä 31 vuotta myöhemmin. Esikoisen syntymähetki oli ollut syksyisenä keskiyönä, päivämäärä oli vaihtumaisillaan. Pojanpoika syntyi syysaamuna seitsemää vaille seitsemän. Sattumanvaraista, ehkä.

*

Pöydälläni on tällä hetkellä kolme kuvaa, joita kirjoitellessa katselen. Pinturicchion Madonna Adorante on Rooman matkalta 2005 ostetussa taidekalenterissa. Ballerina Eun-Ji Ha Prisessa Ruususen hahmossa tanssii kaunista koreografiaa satubaletissa, josta nautin loppiaisena. Niin ja kolmantena, elämäni kirkasvalo, pojanpojan hymykuva. Sattumanvaraista, tuskin.

*

Miten minusta tuli tämmöinen tonttumuori ja kivien kerääjä. Sattumaako? Kuinkahan monta pienen pientä tonttua meille onkaan kotiutunut. Niitä on kirja- ja levyhyllyköissä, takan reunalla, ikkunoilla. Ne pitävät kuutamokokouksiaan ja supisevat keskenään tonttumaisia. Kesäksi ne muuttavat pihaan ja kurkistelevat uteliaina kivien takaa. Tonttukansan tarinoita kehräilee Mummeli pojanpojalle jonakin päivänä kerrottavaksi…

*

Muutokset ja kriisit toistuvat ihmisen elämässä. Minun selviytymiskeinoni ovat olleet opiskelu, musiikki, luonto ja kirjoittaminen. Opiskelu toimii aina, pitää virrassa. Kirjoittamalla voi paitsi ilmaista ajatuksiaan myös keskustella itsensä kanssa. Musiikissa voi kellua, unelmoida, soida mukana. Milloin ei jaksa ihmisiä, voi etsiytyä luontoon; metsään, niitylle, veden ääreen tai merelle, nousta kalliolle, katsella kuutamoyössä tähdet.

*

Elämänkäsitykseni mukaan olemme täällä kehittyäksemme ihmisinä ja tukeaksemme toisiamme. Elämä yllättää, antaa ja ottaa. Kokemusten vuodet eivät ole sattumaa.

______________

Kiitos haastajalle: Kaamosvalon Maaretta

”Ihmisen itsensä aiheuttamista ongelmista, kuten maailman talouskriisistä, ei voi syyttää Jumalaa. Pankkikriisit, taantumat ja lamat ovat ihmisten omien korvien välissä. Kriisin aikana ja sen jälkeen maailmassa on yhtä paljon rahaa, taloja, vettä, öljyä, metsää, ihmisiä ja osaamista kuin ennen kriisiä. Raha on ihmiskunnan mahtavin uskonto, mutta sillä on vain se arvo, minkä ihminen sille antaa. Kriisi johtuu huonoista ratkaisuista, yli varojen elämisestä, kilpailusta, paniikista. Ja se voitetaan vain ihmisten päätöksillä ja solidaarisuudella.”  –  Kalevi Lehtinen, evankelista 

Kirkkoherra Olli Aallon tapaus avasi jälleen keskustelun kirkon perustavaa laatua olevasta ongelmasta: vaikeudesta kohdata seksuaalisuuteen liittyvää normipoikkeavuutta. Piispa, jonka hiippakuntaan sukupuolenvaihdokseen päätynyt pappi kuuluu, kiemurtelee kiusaantuneena ja toivoo, että Aalto ymmärtäisi itse erota papin tehtävästä. Ainutlaatuinen tapaus hämmentää tietysti eniten kirkkoherran työtovereita ja alaisia sekä seurakuntalaisia.

En tohdi ottaa kantaa siihen pitäisikö Aallon erota vai jatkaa tehtävässään, mutta kunnioitan häntä ihmisenä, joka on äärimmäisen vaikean identiteettikriisin keskellä päätynyt tulemaan esiin voidakseen ratkaista elämänmittaisen piinansa. Hänestä näkyy se kärsimys, jonka kanssa hän on joutunut elämään eikä edessä päinkään näy välitöntä helpotusta. Voi vain toivoa, että prosessi, johon hän on lähtenyt, tuo hänelle joskus mielenrauhan.

Kirkko on saanut papin, joka on rohjennut antaa kärsimykselle kasvot.