*Jos suostumme kuulemaan vain sen mitä tiedämme jo ennalta, emme yksinkertaisesti voi lainkaan oppia emmekä kasvaa.
*Kaksi hyvettä, nöyryys ja rehellisyys ovat kaiken hengellisyyden perusta, mutta niiden saavuttaminen vaatii kovaa työtä.
*Useimmat meistä joutuvat konttaamaan edetäkseen niitä kohti. Emme yleensä etene ollenkaan, elleivät olosuhteet pakota meitä siihen.
*Richard Rohrin kirjasta Suostu elämään (Kirjapaja 2007)
Pakottavissa olosuhteissa ihminen ahdistuu: miksi minulle tämä? Jotkut syyllistävät Jumalaa vastoinkäymisistään, uskovat pitkävihaiseen jumalaan, joka rankaisee pahat teot aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Toiset uskovat passiiviseen jumalaan, joka käyttää valtaansa sallimalla ihmisille sekä hyvää että pahaa tasapuolisesti.
Joku voi ajatella dualistisesti, että jumala on hyvyys- ja rakkausvoima ja kaikki paha on saatanasta. Voi myös uskoa, ettei mitään jumalaa ole. Karman lain mukaan ihminen saa mitä tilaa. Itsekeskeinen parahtaa: tämä on väärin, täysin kohtuutonta, en suostu – en piittaa kasvamisesta, tahdon elää vapaasti. Sattumauskoinen kysyy: toisaalta, miksi ei minullekin?
Nöyryys merkitsee suostumista elämään sellaisena kuin se ilmenee. Kun eteen tulee sellaista mitä en toivo, voin ajatella, että tässä onkin elämän kysymys minulle. Vastauksen löytäminen vaatii rehellisyyttä.
Tunnen erään. Hän on vaeltajakarhu, luonnonystävä, tonttusieluinen ja suuri sydämeltään. Silloin tällöin häneltä saapuu puhelimeen tai postilaatikkoon viesti, jossa on paljon sisältäviä, hitaasti nautittavia lauseita. Kun hänet kohtaa raitilla, juttuhetki jättää tunnelman kuin olisi kuunnellut metsää, sadetta ja tuulta. Jos hän tulee käymään, hän tuo satukirjan, löytämänsä kiven, leipomansa kakun tai herkullisen salaatin. Hän tekee surutyötään kaivamalla vanhalle ystävälle haudan lapiolla koneen sijasta. Uniikimpaa ystävää ei voisi toivoa.
Tunnen toisenkin. Surevat tulevat hänen luokseen pyytämään omaiselleen viimeistä palvelusta. Hitaasti ja kunnioittaen hän ottaa heidät vastaan, kuuntelee tarkkaan, ei säiky itkua. Siunauspuheen hän pitää sydämellisesti kuin ystävälle, sillä hän tuntee useimmat seurakuntalaisistaan. Hän tulee muistotilaisuuteen aina, kun omaiset sitä toivovat. Hän huomioi omaisten surun vuosipäivän, käy tervehtimässä tai muistaa muuten. Hän on turvallisesti läsnä surevia kohdatessaan.
Ehkä on myös väsyneitä, kyynisiä ja loppuunpalaneita kuolematyöläisiä. Ala ei ole kovin haluttu tai trendikäs. Hänen, joka työkseen palvelee vainajia ja heidän omaisiaan, täytyy olla tasapainoinen ja itsestään hyvää huolta pitävä. Epäaito tunteilu ja kaikenlainen falskius paljastuu heti, sillä sureva on ihmisenä herkimmillään. Kuolematyöläisen arvokkain ominaisuus on vaikenemisen ja läsnäolevan kuuntelun taito. Itkevän kanssa itkevä ei ole paras surutyöläinen eikä vainaja vitsejä kaipaa, omainen vielä vähemmän.
Kuoleman kanssa työskentelevällä on hyvä olla paljon elämää ympärillään. Sinutteluetäisyys tulevaisuudessa kohdattavan omankin kuoleman kanssa on oltava. Alalle valikoituvat ne, jotka oivaltavat tämän.
Klaus Härö, tuo lahjakas, katsojaan uskova elokuvan tekijä, on jälleen luonut jykevistä aineksista pienieleisen, puhuttelevan taideteoksen. Hän luo rappiosta kauneutta, antaa tyhjyyden ja niukkuuden puhua ja puhutella. Hän malttaa antaa kameran viipyä päähenkilöidensä kasvoilla niin, että ilmeiden pienet, paljon puhuvat vivahteet tulevat esiin. Asettamalla rikoksestaan armahdetun naisen ja kutsumustaan loppuun asti täyttävän vanhan sokeutuneen papin vastapooleiksi, elokuva paljastaa kärsimyksen, rikoksen, sovituksen ja armon teemoja.
Osuvampaa roolitusta tuskin voi kuvitella. Heikki Nousiainen antaa pappi Jaakobille armon inhimilliset kasvot, hienovaraisen lähimmäisenrakkauden ja palvelutehtävälleen omistautuneen, oikeastaan siitä elävän vanhuksen hahmossa. Kaarina Hazard on suorastaan täydellinen valinta kohtalonsa kovettaman ja itseltään armahduksen kieltäneen Leilan rooliin. Hän luo sulkeutuneen ja toivottoman naisen hitaasta avautumisesta uskottavan ja riipaisevan monumentaalisen kaaren. Postinkantajan osuus tarinassa tuntuu olevan edustaa yhteisön pelokasta, torjuvaa suhtautumista armahdettuun elinkautisvankiin.
Mietin teemojen risteilyä. Tässä elokuvassa katsoja voi löytää kaikista henkilöistä samaistumispintaa. Jokaisessa meissä on jotain rikkinäistä, kipukohdan ympärille lukkiutunutta, jota ulkopuolelta tullut armahdus ei tavoita, ellemme itse anna anteeksi itsellemme. Jokaisessa on pelokasta kauhistelijaa, joka on valmis tuomitsemaan menneen perusteella toisen. Jokaisessa on myös myötätunnon säie, joka haluaa hyvää kanssaihmisille. Elokuva haastaa katsojan, toimii sielun peilinä. – Suosittelen.
Tytöt uupuvat koulussa, kertoo Hesari. Samaa vakuuteltiin televisiouutisissa. Tiedettiin myös, että pojat eivät, he sen sijaan häiriköivät ja haistattavat pitkät koko koululle. Asiantuntija tietää kertoa, että pitäisi nähdä nuoren siirtymävaiheet mahdollisuutena ja puuttua asioiden kulkuun ajoissa sopivalla tuella.
Kuulostaa tutulta. Tätä ennen on puhuttu nuorten masennuksen varhaisesta tunnistamisesta ja tukitoimista. Onko tapahtunut tunnistamista, järjestetty tukea? Vaikuttaa siltä kuin oletettaisiin, että ääneen sanottu on saman tien tehty. Vanhemmat touhuavat omissa sfääreissään. Oppilashuoltohenkilöstön alasajo puree.
Kuka kertoisi nuorille, että väsyäkin saa, se kuuluu elämään. Että omasta jaksamisestaan voi huolehtia itsekin aika pitkälle. Että omaa vaatimustasoa voi tarkastella kriittisesti, jos siihen on vaikea yltää tai voimat eivät riitä. Että omia vanhempia ja lähiaikuisia voi ja pitää haastaa tueksi ja pitämään huolta.
Kuka kertoisi vanhemmille, että he ovat nuorilleen korvaamaton taustatuki. Että rakkaus ja rajat riittävät pitkälle. Että lapsen kasvun ohjaaminen on kiinnostava ja palkitseva tehtävä. Että vanhemmatkin saavat väsyä ja heidänkin on pidettävä huolta itsestään. Että valintoja tehdessä kannattaa miettiä perheen etua.
Nuorena uupuvaa uhkaa aikuisena työelämässä uupuminen. Väsynyt aikuinen ei jaksa olla omien lastensa tukena. Kierteen voi katkaista.
Aika on talouden kasvaa ja aika talouden vähetä,
aika on lisätä kilpailukykyä ja aika vähentää sitä,
aika on lisätä voittoja ja aika vähentää niitä,
aika on rakentaa uusia teitä ja aika olla rakentamatta,
aika on korottaa ansioita ja aika alentaa niitä,
aika on lisätä tuottavuutta ja aika vähentää sitä,
aika on kiristää vauhtia ja aika löysätä sitä,
aika on kerätä ja aika jakaa pois,
aika on muuttaa ja aika olla muuttamatta,
aika on panostaa uraan ja aika olla panostamatta,
aika on vaatia ja aika tarjota pois,
aika on kasvattaa elintasoa ja aika laskea sitä,
aika on kulkea ja aika olla paikallaan,
aika on lisätä vauhtia ja aika hidastaa,
aika on tehostaa ja aika lopettaa hölmöily,
aika on panna bisnes etusijalle ja aika ottaa järki käteen.
*Eero Ojasen kirjasta Ajan filosofia (Kirjapaja 2007)
Oman tien löytäminen elämässä on kuin onnenarpa, jokainen sitä tavoittelee, harvalle se helposti onnistuu. Nimettömänä julkaistut mielenpurkaukset lehdissä osoittavat, että oman tien etsiminen voi olla tuskaa täynnä. Mihin on syntynyt, missä kasvanut, mihin totuuteen talutettu – siitä irtoaminen voi olla jopa kymmenen vuoden Via Dolorosa.
Lestadiolaisuus ei ole ainoa uskonyhteisö, missä elämästä rajataan pois paljon ulkopuolisten näkökulmasta normaaliin elämään kuuluvia, yksilön vapaasti valittavissa olevia asioita. Jehovan todistajat, mormonit, helluntaiuskoiset, metodistit, baptistit, Pelastusarmeija, luterilaisen kirkon vanhauskoiset ja viidennen herätysliikkeen äärilaita… kullakin on omat näkemyksensä asioista, jotka eivät uskovalle sovi. Mitä tiiviimpi yhteisö sitä herkemmin se alkaa karsastaa jäsentä, joka poikkeaa ruodusta.
Rajoittaville uskonyhteisöille on yhteistä, että niihin joko synnytään tai liitytään ’tulemalla uskoon’ tietyllä, yhteisön hyväksymällä tavalla. Kirkon työntekijäkin joutuu toisinaan vastaamaan kysymykseen: oletko uskossa. Siinä moni miettii mikä on rehellinen vastaus, jos ei satu olemaan kysyjän tarkoittamalla tavalla ’uskoon tullut’. Pidän edelleen oikeutenani tunnustaa uskoni tavalla, joka minulle luontuu.
On luonnollista pyrkiä sopeutumaan elämänehtoihin, jotka syntymässä sai. Tragediaksi se kääntyy, jos tuntee, ettei ole vapaa etsimään tietään. Ihmisen oikeus on uskoa tai olla uskomatta, kuulua tai olla kuulumatta, irrota tai jäädä.
Kevätpäiväntasaus, jota myös kalendaariseksi Aries-pisteeksi kutsutaan, näyttää miten lyhyt on se hetki, kun päivä ja yö ovat suunnilleen yhtä pitkiä kaikkialla maapallolla. Tänä vuonna tasauspäivä osui maaliskuun 20. päiväksi. Tästä pohjoinen päivämme vain pitenee kesää kohti mennen.
Tasaus sanana tuo mieleen tulopoliittiset kiemurat, sosiaalipolitiikan sekä globaalit talousongelmat. Paljon on puhetta sen puolesta, että taloudellinen hyvinvointi yhteiskunnassa ja globaalisti jaettaisiin edes suunnilleen tasan. Idealismiksi se on jäänyt ja taitaa jäädäkin. Ne, joilla on omatunnon näiverrystä asiain tilasta, kanavoivat huonoa oloaan osallistumalla kampanjoihin ja yksityisesti vaikkapa kehitysmaalapsen koulutusta tukemalla. Hyvä niinkin, mutta itse vääristymä ei tule oikaistuksi. Todellinen tasaus toteutuu vasta, kun kakku tuodaan pöytään ja jaetaan tasan kaikille syöjille. Mahdoton unelma.
Minna Canth oli merkkihenkilö paitsi kirjailijana myös yhteiskunnallisesti. Vuonna 2006 Canth ensimmäisenä naisena Suomessa sai nimetyn liputuspäivän ja aiheeseen sopivasti päivästä tehtiin myös tasa-arvon päivä. Poliittista kantaa ottamatta samaan kunniaketjuun voisi liittää ainakin Helvi Sipilän, Tarja Halosen ja Elisabeth Rehnin – ovat kukin toimineet myös globaalisti tasa-arvon puolesta.
Tasauksesta ja tasa-arvosta ei saa vaieta, miten vaikeaa tai mahdotonta sen toteuttaminen onkin. Jälkimmäinen ei toteudu ilman ensimmäistä eikä päin vastoin. Unelmointi johtakoon puhumiseen, puhe tekoihin – edes kevät- ja syyspäiväntasauksen aikaan.
Mitä on aito naiseus, kysymys jäi askarruttamaan Estonia-teatterissa nähdyn My Fair Ladyn jälkeen. Sopinee tuota pohtia naistenpäivän mentyäkin. Monesti aiemminkin nähty musikaali puhutteli tutunkuuloisen vieraan kielen hämmennyttämänä erityisen visuaalisesti.
Miten sameantummasta köyhyydestä sattuman oikusta poimiutuu luonnonlapsi oppineen miehen vallan ja kyvyn välineeksi. Miten räikeä on äidittä kasvaneen tytön oma käsitys naiseudesta. Miten tiukan asiallinen ja itsetuntoinen äitihahmo putsaa hörhelöt tytön ulkoasusta ja pukee ilmi nuoren naisen puhtaan viattomuuden. Miten ontoksi osoittautuu leidin ulkoasu sisäisessä kasvussaan keskeneräisellä. Ja viimein miten lumoava ja kaunis on aito nainen, jonka naiseus on sisäisesti sekä ulkoisesti tasapainossa.
Paikallisen professori Higginsin tuskaantunut parku – miks ei naine voi olla kui mees – lienee ainakin parisuhteessa eläjälle tuttua. Nainen kun ei kertakaikkiaan ajattele, tunne tai toimi miehen tavoin arjen koukeroissa. Mikä miehen mielestä on naisellista? Entä naisen omasta mielestä? Ajattelen, naiseus ei ole seksuaalisuuden käyttämistä objektivallan eikä subjektivallan välineenä, vaan ihmisyyttä sukupuolelle ominaisella ja persoonallisella tavalla.
Naistenpäivämatkalla naisten kesken tulee tehneeksi huomioita siitä, miten itse kukin ilmentää ulkoisesti sekä sisäisesti naisellisuuskäsitystään ja millä tavoin ikä tai status tähän vaikuttaa. Joukkoon voi kätkeytyä tai ottaa näkyvän ja kuuluvan roolin. Lienee perinaisellista myös verrata itseään muihin. Terveesti itsetuntoisen ei tarvinne itseään korostaa tai muita ihannoida eikä myöskään omia tai toisten huonoja puolia alleviivata.
Tallinnassa kevät on aina kukonaskelen verran edellä Helsinkiä. Tammsaare puiston vanhojen puiden oksat kurottuivat vielä paljaina aurinkoa kohti. Kukkamummojen kojut tulvivat ruusun ja narsissin tuoksua ja tulppaanien väri-ilo hehkui. Kevät hiipii etelästä.
Oi, ei ystävyys samankaltaisuutta ole, riittää kun sielut tapailevat samaa rytmiä ja soivat omaa säveltään. Joskus riittää, että katsotaan samaa kuuta kumpikin tahollaan ja omissa aatoksissaan. Minä olen kumminkin olemassa sinulle ja sinä minulle. Polkumme kulkivat rinnan hetkisen ja erkanivat, risteävät ehkä joskus taas jossain jatkaakseen omaan suuntaansa. Mikä oli, on meissä yhä eikä arvokkain siitä katoa aikaan, vaikka kummallakin on oma polkunsa.
Ystävyys on luottamuksellinen ja vaatimukseton ihmissuhde. Jaan parhaastani sinulle ja sinä otat vastaan. Tunnen sinut vaikka en tiedä kaikkea elämästäsi enkä tunne koko sinua. Annan sinun kertoa tai olla kertomatta, eihän ystävyyttä tarvitse lunastaa uskoutumalla. Olen rehellinen sinulle siinä, mitä tunnen ja toivon että sinäkin olet. Kummallakin meistä on vahvuutemme ja heikot kohtamme. Saamme olla ystävyydessä sellaisina kuin olemme, toisiamme hyväksikäyttämättä tai mestaroimatta.
Ystävä ei pyri tietämään paremmin mitä minulle kuuluu tai miten minun pitäisi elää. Ystävä ei kertaa epäonnistumisiani, ei kaivele eikä vatvo menneitä. Ystävä tuo näkyviksi ne hyvät asiat, jotka pahana päivänä itseltäni ovat peittyneet. Ystävä rohkaisee eteen päin, kun elämä tuntuu pysähtyvän vastoinkäymiseen. Tiedän, mutta en itse aina ole osannut olla sellainen ystävä.
Joskus ihmettelen, miksi monissa parisuhteissa näyttää olevan niin vähän ystävyyden elementtejä. Miksi vaaditaan toiselta selityksiä, käytetään itsekkäästi hyväksi, pyritään omistushaluisesti määräämään toisen vapauden rajat? Miksi ei luoteta, miksi rikotaan tieten tahtoen luottamus, joka on? Miksi haavoitetaan ja lyödään, vaikka oikeastaan halutaan vain rakastaa ja tulla rakastetuksi? Voisihan rakastettukin olla ystävä.
Ystävä on vastassa hymy kasvoilla ja syli auki kun tulet, saattaa sinut asemalle ja jää vilkuttamaan, kun lähdet. Ystävä on olemassa tapaamisten välilläkin. Ystävä jakaa myös arkensa iloa ja murheita, ei ainoastaan kertaa onnistumisiaan. Ystävä joustaa, on suurpiirteinen eikä loukkaannu pienistä. Ystävä kuuntelee enemmän kuin puhuu ja puhuessaankin.
Mielessä häilyi ystävien kasvoja, kun näitä mietteitä kirjasin. Minun facebookini on mielensisäinen eikä siellä ole yhtään sellaista ystävää, josta haluaisin eroon. Jokainen ystävä on ainutlaatuinen ja kullanarvoinen.
Iloista ystävänpäivää kaikille lukijoille ja blogiystäville!
Tiistain Hesarissa Vieraskynän otsikko pani ajatukset liikkeelle: ”Kirkko aiheuttaa itsekin jäsenkatoa”. Professori emerita Päivikki Antola arvioi artikkelissaan, ettei kirkko ole onnistunut sitouttamaan nuoria opettamiinsa arvoihin. Antola kritisoi opetuksen tasoa ja opettajien persoonaa jumalanpalvelusten saarnoista tekemänsä tutkimuksen pohjalta. ”Kuulijan ja puhujan välille syntyy viestintäkuilu, jos saarnaaja aloittaa puhumalla uskonvanhurskaudesta, uudestisyntymisestä tai sovitustyöstä. Hänen ammattikielensä karkottaa kuulijan, joka on tullut kirkkoon laulamaan tuttuja virsiä”.
Netissä muutenkin samoilevat nuoret löytävät helposti sivuston, jossa muutamalla pikku klikkauksella voi erota kirkosta. Ne ovat niitä samoja nuoria, jotka taannoin kävivät riparin ja saivat kosolti uskomisen eväitä, tietoa ja unohtumattomia elämyksiä. Riparikokemus jääkin monelle viimeiseksi kosketukseksi seurakuntaan. Tottahan on, ettei mikään kirkko onnistu pitämään yhteyttä yllä nuoriin, joille ei synny omaa motivaatiota uskonelämään.
Uusin ilmiö on kirkon työntekijöiden esineellistäminen: haetaan komeaa tai viehättävää nuorta pappia omien häiden seremoniamestariksi sillä toivomuksella vielä, ettei puhuttaisi Jumalasta liikaa. Kanttorit ovat jo pitkään tunteneet luissaan asiakaslähtöisyyden: vihkiäisiin ja siunaustilaisuuksiin ehdotetaan mitä merkillisimpiä musiikkikappaleita, joilla ei ole mitään tekemistä kristillisen uskon ja pyhän toimituksen kanssa.
Saarnoista olen tehnyt saman havainnon kuin Antola: osalla puhujista on ongelmia saada viestiään perille tai ylimalkaan löytää tekstistä mitään järjellistä sanottavaa. Puhujan persoonakin saattaa tuntua vieraannuttavalta. Kirkollisen perinteen tuntumassa kasvaneen ja Jumalaan uskovan lienee helpompi ymmärtää avuttomankin puhujan viestiä. Messuun voi suhtautua myös kokonaisuutena. En mene kirkkoon vain saarnaa kuulemaan tai virsiä veisaamaan, vaan osallistuakseni yhteisölliseen uskonkokemukseen.
Kirkoilla on merkitystä pyhyysvaikutelmia antavana tilana. Messulla virsineen, rukouksineen, saarnoineen ja ehtoollisineen on yksilöllistä sekä yhteisöllistä uskoa tukevaa merkitystä. Henki voi koskettaa avoimin mielin osallistuvan kuulijan ymmärrystä ja tunteita.
|
|
