Mitä on aito naiseus, kysymys jäi askarruttamaan Estonia-teatterissa nähdyn My Fair Ladyn jälkeen. Sopinee tuota pohtia naistenpäivän mentyäkin. Monesti aiemminkin nähty musikaali puhutteli tutunkuuloisen vieraan kielen hämmennyttämänä erityisen visuaalisesti.

Miten sameantummasta köyhyydestä sattuman oikusta poimiutuu luonnonlapsi oppineen miehen vallan ja kyvyn välineeksi. Miten räikeä on äidittä kasvaneen tytön oma käsitys naiseudesta. Miten tiukan asiallinen ja itsetuntoinen äitihahmo putsaa hörhelöt tytön ulkoasusta ja pukee ilmi nuoren naisen puhtaan viattomuuden. Miten ontoksi osoittautuu leidin ulkoasu sisäisessä kasvussaan keskeneräisellä. Ja viimein miten lumoava ja kaunis on aito nainen, jonka naiseus on sisäisesti sekä ulkoisesti tasapainossa.

Paikallisen professori Higginsin tuskaantunut parku – miks ei naine voi olla kui mees – lienee ainakin parisuhteessa eläjälle tuttua. Nainen kun ei kertakaikkiaan ajattele, tunne tai toimi miehen tavoin arjen koukeroissa. Mikä miehen mielestä on naisellista? Entä naisen omasta mielestä? Ajattelen, naiseus ei ole seksuaalisuuden käyttämistä objektivallan eikä subjektivallan välineenä, vaan ihmisyyttä sukupuolelle ominaisella ja persoonallisella tavalla.

Naistenpäivämatkalla naisten kesken tulee tehneeksi huomioita siitä, miten itse kukin ilmentää ulkoisesti sekä sisäisesti naisellisuuskäsitystään ja millä tavoin ikä tai status tähän vaikuttaa. Joukkoon voi kätkeytyä tai ottaa näkyvän ja kuuluvan roolin. Lienee perinaisellista myös verrata itseään muihin. Terveesti itsetuntoisen ei tarvinne itseään korostaa tai muita ihannoida eikä myöskään omia tai toisten huonoja puolia alleviivata.

Tallinnassa kevät on aina kukonaskelen verran edellä Helsinkiä. Tammsaare puiston vanhojen puiden oksat kurottuivat vielä paljaina aurinkoa kohti. Kukkamummojen kojut tulvivat ruusun ja narsissin tuoksua ja tulppaanien väri-ilo hehkui. Kevät hiipii etelästä.