Hesarin marraskuun Kuukausiliite tarjosi jouluista kulutusjuhlaa kohti mennessä lukijoille laajan reportaasin pohjoisen yksinhuoltajaperheen elämästä. Perheessä on työkyvyttömyyseläkkeellä oleva äiti ja kolme kouluikäistä lasta, joista yksi on vammainen. Seuranta-aikana äiti aloitti uuden ihmissuhteen ja mies toi porukkaan liittyessään työmarkkinatuen verran lisää täysin yhteiskunnan tuilla elävän perheen käyttövaroihin.
Esimerkkiperheen tapauksessa kyseessä on jo toisen polven köyhyysloukku. Äidiltä vaatii erityistä sinnikkyyttä ottaa selville ja taistella tukiviidakosta kaikki mahdolliset yhteiskunnan avut pärjätäkseen. Tukien yhteissumma ei olekaan ihan kehno, osaksi johtuen vammaisen tyttären saamista erikoiseduista. Köyhyyteen voi kasvaa, tottua elämään elämää, jossa on aina taisteltava leivästä, etsittävä halvimmat ja edullisimmat vaihtoehdot ja kieltäydyttävä paljosta.
”Asiakasmäärämme kasvavat samaan aikaan kun jaettavissa oleva ruoka vähenee. Asunnottomien määrä on lisääntynyt. Monella on sellaiset vuokrarästit, että kukaan ei enää vuokraa heille asuntoa. Asioimme yhdessä asiakkaitten kanssa Kelassa ja sosiaalitoimistossa, koska nämä ihmiset eivät yksin uskalla, heitä ei kuunnella eivätkä he saa edes aikaa, ellei seurakunnan työntekijä varaa sitä heidän puolestaan. Moni jättää tukensa hakematta, koska mielenterveys ei kestä hakemistaistelua.” – Näin diakoni Kaisa Mäkelä-Tulander Hämeenlinnasta Sinapinsiemen-lehdessä 3/2008.
On hyvä pysähtyä aika ajoin suhteuttamaan asioita. Köyhyyttä voi olla myös näköalattomuus tai pakonomainen vertailu toisiin, joilla tuntuu olevan aina enemmän ja paremmin.
Aamulla varhain tulivat ensimmäiset tiedot Barak Obaman valinnasta Amerikan uudeksi presidentiksi. Toinen sanoi, että Yhdysvalloissa paikalla ollut YLE:n toimittaja sai tiedon oikeastaan Helsingistä, koska sattui olemaan syventyneenä haastatteluun samalla hetkellä, kun tieto julkistettiin. Aamun lehti ei meillä vielä voinut kertoa historiallista uutista. Internetillä on ajantasaetu!
Sen sijaan sanomalehti tarjosi taustaa ja kommentteja taannoin uutisoituun Taidekeskus Annantalon nuorille suunnattuun kuvataiteelliseen työpajaan, jossa käytettyjä pehmoeläimiä käsiteltiin kauhuteeman mukaisesti. Raiskatuksi, lävistetyksi, silvotuksi ja verisiksi naamioituja nalleja ovat kauhistelleet aikuiset ja työpajaa ideoinut taiteilijapedagogi Anne Rossi-Horto on saanut kovaa kritiikkiä.
Mieleeni tulevat väistämättä edelliset, yleisöä kauhistuttaneet taideuutiset: Ulla Karttusen lapsipornoa kritisoivat maalaukset; Katariina Lillqvistin animaatioelokuva Uralin perhonen – edellisen tekijä oikeuteen vedettynä ja jälkimmäisen palkittuna. Ikäiseni ihmiset muistavat myös vuosikymmenten takaiset skandaalit, Jumalan teatterin paskanheitto Oulussa ja vaikkapa Jouko Turkan Seitsemän veljestä Turussa tai Jussi Parviaisen näytelmät Helsingissä. Hiukan toisesta näkökulmasta katsoen myös Turun linnan museon maalausten sabotointi on kannanotto.
Voiko taiteen nimissä tehdä mitä vain? Ikuisuuskysymys nostaa aika ajoin päänsä kuin sadun lohikäärme. En osaa vastata, mutta ymmärrän sekä taiteilijoita että kauhistelijoita. Taiteen tehtävä ei voi olla pelkästään kauneuselämysten tuottaminen. Taide heijastaa aikaansa – on oikeastaan keulassa – ja nostaa keskusteluun tabuja, kysymyksiä, joista muutoin ei julkisuudessa puhuta. Toisaalta keskustelun herättäminenkään ei voi olla itseisarvo, jos se saa suuren yleisön kauhistuneena torjumaan kysymyksen. Ehkä mainituissa tapauksissa mentiin niin pitkälle, että mahdollinen taiteellinen pyrkimys kääntyi itseään ja tekijäänsä vastaan.
Miten tämä kaikki liittyy Barak Obamaan? Ehkä ei paljon mitenkään, silti amerikkalaisten selkeä valinta rikkoo yhden tabun, tekee mahdottomasta mahdollisen ja kääntää historiassa uuden lehden. Väistyvä rebublikaanipresidentti virheineen saattoi edesauttaa tässä prosessissa uuden aikakauden murtautumista esiin.
Vaalipäivän iltapuhteella nähtiin taas niin maan perusteellista tositeeveetä, Pissismummo parkuu täällä vimmoissaan. Vieläkö joku siellä luuli, että vaaleissa olisivat oleellisia keinot, joilla kohennetaan kuntalaisten arkea. No ei, eivät tosiaankaan ole. Media janoaa draaman aineksia ja puolueiden keskinäiset suosituimmuusmittelöt sopivat sellaisiksi. Ei uskoisi miten paljon prosentteja ja pylväitä, selitystä ja puntarointia tarvitaan sen selvittämiseksi, mikä porukka voitti, mikä hävisi.
Eipä ole uutta auringon eikä syyshyhmän alla. Paitsi tv-draaman lavasteet ja turhajoukko, jonka tehtävänä oli tulkita puoluejohtajien kehonkieltä ja ilmeitä tyhmälle katsojalle. Hohhoijakkaa, siunaili Pissismummo. Politiikantoimituksen untuvikko mokasi lukujen kanssa ja hyväntuulinen perustimo pääsi oikomaan pikkumiestä. Kun demarijutta kauniisti hymyillen oli vastannut toimittajalle tismalleen samoin lausein kolmannen kerran, kokoomusjyrki vakuuttanut taas kerran voitonvarmana nöyryyttään ja keskustamatti myöntänyt tappion, joka kuitenkaan ei vaikuta mitenkään hallitustyöskentelyyn, Pissismummo sai tarpeekseen ja poistui taholleen. Poikakaveri jäi yksinään kotikatsomoon.
Yön yli nukuttuaan Mummo tutkaili aamun lehteä ja hekotteli aviisien vaalikieltä: leivottiin ääniharavaa, kerättiin äänisaalista, sääliteltiin rannalle jääneitä. Nyt ei sentään veret seisahtaneet, mutta rökälevoittoja ja ?tappioita tarjoiltiin uutterasti. Kopu juhli riehakkaasti, mutta nöyrästi ja vaatimattomasti voittoaan prosenttikilpailussa ja saatuaan venytettyä kaulaa seuraaviin. Depu tuoreine puheenjohtajattarineen selvisi tulikokeestaan torjuntavoitolla rimaa hipoen toiseksi ja sai vääntövoimallaan käännettyä puolueen alamäen. Kepu horjui hetken romahduksen partaalla koettuaan takaiskun vaalipiireissä toisensa jälkeen. Huomattavan siniseen pukeutunut keskustamatti totesi tunteilematta, että kuntauudistus heitä rokottaa, mutta aikoi jatkaa samaan tahtiin valtakunnan vallan kahvassa prosenteista piittaamatta.
Pepun iloinen nousukiito oli lehden mukaan historiallinen läpimurto ja päätyi murskavoittoon prosenteissa. Perustimon mukaan puolue murtautui viimein ’kertalinttuulla’ valtakunnallisesti merkittäväksi ja valtuustoissa muiden kuulo paranee. Kripu ja Vipu pääsivät helpottuneen tyytyväisinä niukasti plussalle. Vapu voivotteli kurjaa vaalisäätä ja epäonnistunutta ehdokasasettelua ja sitä, etteivät heidän teemansa sytyttäneet. Voivoi ja voi.
Pissismummo päätti olla kaipaamatta menetettyä ääntään ja keskittyä toipumaan humalluttavasta vallantunteesta, jonka osallistuminen vaaleihin väistämättä saa aikaan.
Muutosta vaaditaan, mutta sitä ei haluta. Halutaan valtaa. Kun valta on saatu, muutosta ei enää vaadita. Demokratiasta pidetään ääntä, se on sitä, että kansa antaa pienelle sisäpiirille tehtäväksi hoitaa asiat kuntoon. Sisäpiiri hoitaa asiat mieleisekseen, kansa ihmettelee ja purnaa.
Oli aika, jolloin turhautunut vallanhalu ruokki herravihaa ja kokonaista siihen perustuvaa ideologiaa. Vastuullisiin asemiin pyritään yhä kiihkeästi, koska valta tuo tyydytystä ja lääkitsee koettujen nöyryytyksien kirvelyä. Kateutta on ja se on uusiutuva luonnonvara. ”Vielä minä näytän” on vahva motiivi mihin tahansa.
Koko maailmaa ei saada demokraattiseksi ikinä. Ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta taistellaan ja kun ne on saatu, niistä voi olla monella nerokkaalla tavalla piittaamatta. Ne, joilla ihmisoikeuksia on enemmän, tappavat niitä, joilla oikeuksia on vähemmän. Tasa-arvoisimpia maailmassa ovat ne, joilla on eniten valtaa, rahaa ja ruokaa.
Oikeutta ei edelleenkään saa, jos ei hanki sitä itse. Oikeusjärjestelmä tuottaa myös väärin tuomittuja ja syyttömästi rangaistuja. Syyttömyyttä ja oikeutta kumuloituu muita enemmän valtaa pitäville piireille, kunnes osat näytelmässä vaihtuvat. Syyttömästä tulee ensin syytetty ja ajan myötä syyllinen.
Tulivuori Kytevä Kauna purkautuu aina, kun joku palkitaan. Sehän merkitsee, että joitakin muita ei palkita. Aina voi nonsaleerata joko palkinnon, saajan, antajan tai kaikki kolme. Aina voi kaivaa palkitun menneisyydestä kaiken mahdollisen, joka kelpaa naurettavaksi. Sitä kutsutaan journalismiksi.
Äänestysprosenttien alhaisuutta päivitellään aina vaalien jälkeen. Syyksi löydetään huono sää, uniset, laiskat tai mistään piittaamattomat äänioikeutetut. Poliitikoissa sen sijaan ei ole vikaa, vaalityö on onnistunut erinomaisesti ja kunkin puolueen tilaisuuksissa kentällä on ollut paljon samanmielistä väkeä.
Mielipidetiedustelujen tulokset nostavat milloin kenenkin hiuksia pystyyn. Selityksiä tulvii. Sekä gallupvoittajien että ?häviäjien suosituin kommentti on, että vaaleja ei vielä ole pidetty ja tulokset nähdään vasta vaalisunnuntain iltana. Kohta se taas on nähty.
Miessukupuolen ominaisuuksista syntyy naisten kesken paljon puhetta. Miehet itse kuvittelevat, että puhe on siitä, miten vastustamattoman charmantteja ja kyvykkäitä he ovat. Naiset eivät kuvittele.
Kun puhe kääntyy miehiin – ja sehän kääntyy – naisia alkaa naurattaa tai itkettää. Miehet ovat niin hellyttäviä, niin raivostuttavia, niin ennalta arvattavissa, niin kerta kaikkiaan vastustamattomasti .. miehiä.
Miehet puhuvat keskenään myhäillen autoista, politiikasta ja naisista. Saunailloissa ja kaljapullo kourassa miehet saattavat ryhtyä tunteellisiksi, silloin he puhuvat vain naisista.
Jos vaimot ovat seurueessa, miehet jättävät puhumisen heille, varmuuden vuoksi.
Joskus miehet epäilevät olevansa naisten mielestä tylsiä. Siksi he ryhtyvät kukkoilemaan, kun naisia on paikalla. Keskenään miehet harvoin kukkoilevat, paitsi ehkä päissään. Naiset kaakattavat kilpaa, jos yksikin kukko on paikalla. Ja vaikka ei olisi.
Naiset eivät ajattele seksiä, he unelmoivat. Olipa naisilla seksiä tai ei, unelmia on. Miehet eivät unelmoi, he toimivat. Jos miehet eivät toimi tai edes ajattele seksiä, naiset eivät tiedä mitä ajatella.
Naiset luulevat, että miehet tarvitsevat heitä. Jos mies ei ymmärrä tarvita naista, hänessä on jotain vikaa naisen mielestä. Jos nainen ei ymmärrä miten paljon mies häntä tarvitsee, naisessa on jotain vikaa miehen mielestä.
Nykyään naiset ovat alkaneet ajatella ja toimia miesten tavoin. Miehet eivät enää tiedä mitä ajatella. Jos miehet voisivat olla miehiä ja naiset naisia, myös suhteessa toisiinsa, maailma olisi ehkä selkeämpi paikka elää. Tai sitten ei.
Näinä aikoina sopii ottaa kantaa ja olla mieltä monesta. Jos USA:n pankkikriisi ei hetkauta, koulusurmien kaikki käänteet on jo kaluttu ja Tanja Saarelan uusimmat lausahdukset eivät voisi vähempää kiinnostaa, onhan tässä vielä homoparien siunaamisesta syytetty pappi Liisa Tuovinen ja päätoimittaja Johanna Korhosen potkut Alma Median toimesta.
Tuomiokapituli ei pappiaan tuominnut, mutta eihän juttu siihen jää, kirkollisissa piireissä löytyy aina joku, joka kokee ylhäältä saatuna tehtävänä jatkaa valitusta moisesta jumalattomuudesta. Lapin Kansaa ei taida moni etelän ihminen lukea, mutta oudoksua sopii etelässäkin, kun media-alan ammattilainen ensin valitaan päätoimittajan tehtävään ja sitten irtisanotaan ennen kuin on ehtinyt edes aloittaa.
Näinkö arka asia julkistettu suhde samaa sukupuolta olevaan henkilöön yhä on? Fundamentalistisen näkemyksen mukaan normista poikkeavaa parisuhdetta ei kirkon piirissä voi siunata – sen vielä joten kuten ymmärtää, raamattua kun voidaan perustellusti tulkita monella tavalla – mutta papin syyttämistä siunaamisesta on vaikea tajuta. Mitä vahinkoa siinä tapahtui ja kenelle?
Lehden päätoimittajan parisuhteen laatu eivätkä puolison luottamustoimet taida olla ihan laillinen potkujen peruste. Onko väitetty väärä lausuma haastattelussa laillinen peruste irtisanoa, jos se koskee asianomaisen puolison poliittisia luottamustoimia, jotka eivät siis ole laillinen este? Ehkä olisi ollut viisaampaa antaa uuden päätoimittajan ja työnantajaosapuolten keskinäisen luottamuksen rakentua rauhassa. Vaan vahinko on jo tapahtunut ja oikeudenkäynti tuskin tuo irtisanotulle työpaikkaa takaisin tai kohentaa Alma Median imagokolhun jälkiä. Päätoimittajan paikka kyllä putsaantui vauhdilla edeltäjästä, mutta uutta ei ole.
Sivullisena voin vain olla sen puolella, jota koen väärin kohdeltavan.
Jälkimmäistä viisauden lajia on taas riittänyt, kuten aina myrskyisien tapahtumien jälkeen. Radion ja television ajankohtaisohjelmat sekä lehdistö laidasta laitaan yleisönosastoineen ovat suorastaan rypeneet jälkiviisauden pohjattomissa hetteiköissä.
Taas huudetaan: miksi edellisestä myräkästä ei mitään opittu. Tuudittauduttiin siihen autuaaseen uskoon, ettei kauhistuttava tapaus voi toistua. Syyllisten penkille on innokkaasti istutettu poliisia ja sisäministeriä. Kansa huutaa yhä herkästi: ristiinnaulittakoon! Vikaa on paikannettu vanhempiin, koulusysteemiin, mediaan, päättäjiin, yhteiskuntaan ylimalkaan ja ennen muuta internettiin, tuohon mehukkaan pahan valtakuntaan.
Viisasten kivi taitaa olla pahasti kateissa. Syyllisten etsiminen ei poista ahdistusta ja vikaa on joka suunnalla, mistä vain keksitään tonkaista. Asiallisia ja perusteltuja kannanottoja on harvakseltaan löytynyt lehdissä; keskusteluohjelmia tai poliitikkojen eduskuntapuheita seuraamalla hämmennys on vain kasvanut.
Mielenkiintoista on millaisena Suomi näyttäytyy nyt muun Euroopan silmissä. Itsemurhatilastojen kärkikolmikossa meillä näyttää olevan pysyvä paikka. Taannoin saimme röyhistellä nuortemme fiksuudella kansainvälisessä oppimistulosten vertailussa, mutta samaan aikaan koululaisemme pelkäävät henkensä edestä.
Asiaintilaa parantavat päätökset ovat lainsäätäjien ja kriisin jälkien korjaaminen viranomaisten hallussa. Meidän jälkiviisastelijoiden on tuettava heitä kivien heittelyn sijaan. Vastuullista aikuisuutta on suostua näkemään, välittää ja toimia.
PS. Asiallisia näkökohtia aiheesta ovat kirjoittaneet mm. Saara 24.9. ja Vaiheinen 26.9.
Tapasin kollegan naapurikaupungin kauppakeskuksen käytävällä lauantaiostoksilla. Aikoihin ei ole nähty, niinpä jaettiin siinä päällimmäisiä. Sama huolenaihe molemmilla yhteneväisine kokemuksineen: iäkkäät vanhemmat.
Miksi vanhukselle on niin vaikea saada asianmukaista hoitoa sitten, kun kotona asuminen ei enää onnistu? Miksi omaisia ei kuunnella, kun vanhuksen hoidosta päätetään? Miksi hoitopäätöksiä pitää odottaa, kiirehtiä, vaatia, kerjätä?
Miksi omaisen on hankittava lausuntoja erikoislääkäriltä, jos hoitopaikoista päättävä viranomainen voi jättää ne huomioimatta? Miksi hoitopaikka evätään alzheimerin tautia sairastavalta sillä perusteella, että hän kävelee omin jaloin?
Onko niin, että vanhuksen hoitoasia ei kiinnosta kunnan viranomaista, jos vanhuksella on joku omainen jossain, vaikka omaisella ei olisi mitään mahdollisuuksia omistautua vanhuksen hoitamiseen? Onko niin, että niistä, joilla lähiomaisia ei ole, ei tarvitse kenenkään välittää?
Tuntuu siltä, että nyt tuijotetaan laput silmillä periaatteisiin, joiden mukaan kotona selviämistä on tuettava ja laitoshoitoa vältettävä niin pitkälle kuin mahdollista. Mihin unohtui yksilöllinen harkinta, kaikkihan eivät sovi samaan sabluunaan?
Onko kuntien resurssipula ja tarvitsijoiden kasvava määrä lannistanut yrityksenkin taata inhimillinen hoito vanhuksille, jotka oikeasti eivät enää selviä kotona?
Omaiset kysyvät, kuka vastaa?
* * *
PS. Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatissa oli 7.9. hyvä mielipidekirjoitus samasta aiheesta.
Tiede-lehden numerossa 7/08 on artikkeli, jossa psykologi Tuija Matikka pohdiskelee ystävyyden olemusta monesta näkökulmasta. Kiintoisa artikkeli sai minut keskustelemaan aiheesta itseni ja ystävienikin kanssa. Joistakin jutun väittämistä rohkenen olla eri mieltä ja jäädä pohdiskelun jälkeen kannalleni.
”Ystävykset eivät koskaan puhu ystävyydestään.” – Eivätkö? Sanoisin, että eivät ehkä kehuskele ystävyyksillään pitkin kyliä, mutta kyllä missä tahansa suhteessa tulee joskus paikka, jossa sen laatua pitää voida tarkastella ja keskinäisiä solmuja aukoa. Suosittelisin viettämään reilun ystävyyden päivää, vaikkapa helmikuussa, suhteen tarkastelun merkeissä.
”Tosi ystävä esitellään muille korkeintaan parhaana kaverina, jopa satunnaisena tuttavana”. – Miksi ihmeessä? Kateuttako peläten? Kyllä minä ainakin ihmettelisin, jos ystäväni esittelisi minut perheelleen tai muille ystävilleen tyyliin: tässäpä muuan tuttavuus eräältä espanjanmatkalta. Tarvittaneenko ystäviä luokitella tosi- tai parhaisiin? Kukin on ainutlaatuinen ystävyydessäänkin.
”Ystävyydessä ei vaadita avunantoa ja yhteydenpitoa”. – Ei ehkä vaadita, mutta joskus tarvitaan, sanoisin. Ystävyys on rakkauden ja välittämisen muoto, joka ei jaksa elää itsekkyyden ilmapiirissä. Kukoistaakseen ystävyys tarvitsee vuorovaikutusta, yksisuuntaisena se ei hengitä. Vastakaiku ravitsee ystävyyttä.
”Ystävyys voi olla sankarillista muttei koskaan uhrautuvaa”. – Eikö koskaan?
Vierastan ’sankarillisuutta’, ehkä se sopii miesten kesken. Sen sijaan olen varmaan ystävänä joskus uhrautunut ja sillä tarkoitan epäitsekästä valintaa ystävän ollessa tavalla tai toisella hädässä. Koen, että jotkut ystäväni ovat myös joskus toimineet näin. Ei se muuta ystävyyttä hoivasuhteeksi.
”Ystävyys on molemminpuolinen hiljainen valinta, jonka näkee vain suhteen sisältä. Tärkeintä ovat yhteiset kokemukset ja kiva yhdessäolo. Ystävyys on asteittain syvenevien kohtaamisten verkko.” Toveruudet syntyvät ja kuolevat elämänvaiheiden mukaan: lapsuuden leikkitoverit muuttuvat ajan myötä koulu-, opiskelu-, työ- ja harrastustovereiksi. Vertaiskohtalous elää aikansa.
Aitoa ystävyyttä ei voi tehdä, se syntyy – siinä mielessä se on aidon rakkauden kaltainen. Ystävyys on lahja elämältä – rehellisyyden ja vaalimisen arvoinen.
Ystävät ovat ehdottoman hyviä olemassa, sitäkin varten, että he ymmärtävät joskus oikeaan aikaan houkutella lähtemään oikeaan paikkaan. Viime lauantaina olin Eevan kanssa Lähetyskirkossa kuulemassa fransiskaaniveli Richard Rohrin mietiskelyjä teemasta Läsnäolon taito.
Olen vuosien mittaan lukenut mystikkokirjallisuutta: Echard Tollen ja Anthony Mellon, Thomas Mertonin ja Henri J. M. Nouwenin, Ristin Pyhän Johanneksen ja Avilan Theresan sekä Filokaliaa. Siinä, mitä nyt kuulin, ei sinänsä ollut uutta, luetun pohtiminen yksin vain on erilaista kuin yhdessä kuulemaan syventyminen. – Mieltään on muistutettava (re-mind) asioista, jotka jo tietää.
Paikalla oli paljon kirkollista väkeä, tuttujakin. Tuntui hyvältä havaita, että olen etääntynyt kirkon sisäpiireistä, tullut virasta vapautumisen myötä johonkin laajentuneeseen tilaan, jossa hengen tuuli puhaltelee lempeästi ja raikkaasti. – Systeemin sisältä käsin ei voi nähdä, mitä siellä ei saa kysyä, totesi Rohr. – Uskoa on reformoitava koko ajan.
Puhuja sanoi ihmisen mielen joko pyörittävän tauotta menneitä asioita ja tapahtumia tai huolehtivan tulevista. Nyt-hetki on useimmille pelottavan riittämätön ja tyhjä tila, jonka täytteeksi mielen joko-tai-melu nousee. Dualistinen (joko-tai) mieli ei koskaan tavoita suuria asioita, koska se ei kykene olemaan läsnäolevassa hetkessä.
Olen jotain jo ennen ajatustani, puhtaan tietoisuuden tila, joka antaa asioiden olla mitä ovat, niitä kategorisoimatta. Meditaatiossa näen virran, jota lipuu veneitä. Nimeän veneet menneiden asioiden, tulevaisuushuolien ja ahdistavien ajatusten mukaan ja päästän ne menemään. Katselen miten virta vie veneet mennessään. Kun ne kaikki ovat lopulta lipuneet pois, on mielessäni vain virran syväntumma vesi, rauhaa täysi. Havaintoni mukaan kristillisissä piireissä pelätään – turhaan – vanhoja viisaususkontoja. Meditatiiviset tao, tie ja zen, mielen hiljaisuus säikyttävät jo sanoina, vaikka kysymys on samasta pyrkimyksestä, joka kristillisellä kielellä ilmaistaan sanalla kontemplaatio. Itämaisissa uskonnoissa sanasto ja jumaluuden hahmot ovat paikallisen kulttuurin muovaamia, kristittyjen Kristus-uskon taustalta kuultaa juutalaisuskonnon näkymättömän jumalan traditio. Kristityt ohjaajavanhukset puhuivat vaeltajan tien kolmesta vaiheesta: oraatio, meditaatio, kontemplaatio. Jos tajuan mieleni dualistisuuden, alan hellittää kontrollista, kategorisoinnista ja oikeassa olemisen tarpeesta. Olen matkalla kohti aitoa kontemplaatiota, sanattoman yhteyden kokemista Jumalaan. Kussakin nyt-hetkessä voin kysyä itseltäni: mikä on tärkeää? Haluanko olla oikeassa vai olla onnellinen?
|
|
