Ystävät ovat ehdottoman hyviä olemassa, sitäkin varten, että he ymmärtävät joskus oikeaan aikaan houkutella lähtemään oikeaan paikkaan. Viime lauantaina olin Eevan kanssa Lähetyskirkossa kuulemassa fransiskaaniveli Richard Rohrin mietiskelyjä teemasta Läsnäolon taito.

Olen vuosien mittaan lukenut mystikkokirjallisuutta: Echard Tollen ja Anthony Mellon, Thomas Mertonin ja Henri J. M. Nouwenin, Ristin Pyhän Johanneksen ja Avilan Theresan sekä Filokaliaa. Siinä, mitä nyt kuulin, ei sinänsä ollut uutta, luetun pohtiminen yksin vain on erilaista kuin yhdessä kuulemaan syventyminen. – Mieltään on muistutettava (re-mind) asioista, jotka jo tietää.

Paikalla oli paljon kirkollista väkeä, tuttujakin. Tuntui hyvältä havaita, että olen etääntynyt kirkon sisäpiireistä, tullut virasta vapautumisen myötä johonkin laajentuneeseen tilaan, jossa hengen tuuli puhaltelee lempeästi ja raikkaasti. – Systeemin sisältä käsin ei voi nähdä, mitä siellä ei saa kysyä, totesi Rohr. – Uskoa on reformoitava koko ajan.

Puhuja sanoi ihmisen mielen joko pyörittävän tauotta menneitä asioita ja tapahtumia tai huolehtivan tulevista. Nyt-hetki on useimmille pelottavan riittämätön ja tyhjä tila, jonka täytteeksi mielen joko-tai-melu nousee. Dualistinen (joko-tai) mieli ei koskaan tavoita suuria asioita, koska se ei kykene olemaan läsnäolevassa hetkessä.

Olen jotain jo ennen ajatustani, puhtaan tietoisuuden tila, joka antaa asioiden olla mitä ovat, niitä kategorisoimatta. Meditaatiossa näen virran, jota lipuu veneitä. Nimeän veneet menneiden asioiden, tulevaisuushuolien ja ahdistavien ajatusten mukaan ja päästän ne menemään. Katselen miten virta vie veneet mennessään. Kun ne kaikki ovat lopulta lipuneet pois, on mielessäni vain virran syväntumma vesi, rauhaa täysi. Havaintoni mukaan kristillisissä piireissä pelätään – turhaan – vanhoja viisaususkontoja. Meditatiiviset tao, tie ja zen, mielen hiljaisuus säikyttävät jo sanoina, vaikka kysymys on samasta pyrkimyksestä, joka kristillisellä kielellä ilmaistaan sanalla kontemplaatio. Itämaisissa uskonnoissa sanasto ja jumaluuden hahmot ovat paikallisen kulttuurin muovaamia, kristittyjen Kristus-uskon taustalta kuultaa juutalaisuskonnon näkymättömän jumalan traditio. Kristityt ohjaajavanhukset puhuivat vaeltajan tien kolmesta vaiheesta: oraatio, meditaatio, kontemplaatio. Jos tajuan mieleni dualistisuuden, alan hellittää kontrollista, kategorisoinnista ja oikeassa olemisen tarpeesta. Olen matkalla kohti aitoa kontemplaatiota, sanattoman yhteyden kokemista Jumalaan. Kussakin nyt-hetkessä voin kysyä itseltäni: mikä on tärkeää? Haluanko olla oikeassa vai olla onnellinen?