Tapasin kollegan naapurikaupungin kauppakeskuksen käytävällä lauantaiostoksilla. Aikoihin ei ole nähty, niinpä jaettiin siinä päällimmäisiä. Sama huolenaihe molemmilla yhteneväisine kokemuksineen: iäkkäät vanhemmat.

Miksi vanhukselle on niin vaikea saada asianmukaista hoitoa sitten, kun kotona asuminen ei enää onnistu? Miksi omaisia ei kuunnella, kun vanhuksen hoidosta päätetään? Miksi hoitopäätöksiä pitää odottaa, kiirehtiä, vaatia, kerjätä?

Miksi omaisen on hankittava lausuntoja erikoislääkäriltä, jos hoitopaikoista päättävä viranomainen voi jättää ne huomioimatta? Miksi hoitopaikka evätään alzheimerin tautia sairastavalta sillä perusteella, että hän kävelee omin jaloin?

Onko niin, että vanhuksen hoitoasia ei kiinnosta kunnan viranomaista, jos vanhuksella on joku omainen jossain, vaikka omaisella ei olisi mitään mahdollisuuksia omistautua vanhuksen hoitamiseen? Onko niin, että niistä, joilla lähiomaisia ei ole, ei tarvitse kenenkään välittää?

Tuntuu siltä, että nyt tuijotetaan laput silmillä periaatteisiin, joiden mukaan kotona selviämistä on tuettava ja laitoshoitoa vältettävä niin pitkälle kuin mahdollista. Mihin unohtui yksilöllinen harkinta, kaikkihan eivät sovi samaan sabluunaan?

Onko kuntien resurssipula ja tarvitsijoiden kasvava määrä lannistanut yrityksenkin taata inhimillinen hoito vanhuksille, jotka oikeasti eivät enää selviä kotona?

Omaiset kysyvät, kuka vastaa?

* * * 

PS. Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatissa oli 7.9. hyvä mielipidekirjoitus samasta aiheesta.

  • Hyvä hoito ei saisi olla kuin arpajaisvoitto.

    Kommentin jätti mm · torstaina 11. syyskuuta @ 22:03

  • Ymmärrän, että ’hyvinvointiyhteiskunnan’ ajat ovat tässä suhteessa olleet (oliko niitä?) ja menneet. Ikääntyvien ihmisten suhteellisen määrän kasvu asettaa kunnat kovaan haasteeseen. Niiden, jotka palvelujen priorisoinnista ja rahoituksesta päättävät, soisi olevan eettisesti valveutuneita. Vaalit ovat tulossa…

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 12. syyskuuta @ 19:23

  • Luen juuri kirjaa Vanhuksen äänen kuuleminen (Harri Kankare, Hanna Lintula). Vaikuttaa mielenkiintoiselta, siinä puhutaan esim. lähimmäisenrakkaudesta hoitotyössä.

    Ei nyt suoraan liity tähän postaukseesi mutta ainakin johonkin aiempaan?

    Kommentin jätti Heinäpelto · lauantaina 13. syyskuuta @ 10:41

  • Kiitos kirjavinkistä, Heinäpelto. Olen orientoitunut tähän vanhuskysymykseen omaisena sekä vapaaehtoistyöläisenä ja teoreettisestikin. Löysin muuten uudehkon blogin Vanhainkoti, jossa oli kiinnostavia näkökulmia asiaan, mutta kommenttimahdollisuus on rajattu bloggeriin.

    Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 13. syyskuuta @ 19:35

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.