Tapasin kollegan naapurikaupungin kauppakeskuksen käytävällä lauantaiostoksilla. Aikoihin ei ole nähty, niinpä jaettiin siinä päällimmäisiä. Sama huolenaihe molemmilla yhteneväisine kokemuksineen: iäkkäät vanhemmat.

Miksi vanhukselle on niin vaikea saada asianmukaista hoitoa sitten, kun kotona asuminen ei enää onnistu? Miksi omaisia ei kuunnella, kun vanhuksen hoidosta päätetään? Miksi hoitopäätöksiä pitää odottaa, kiirehtiä, vaatia, kerjätä?

Miksi omaisen on hankittava lausuntoja erikoislääkäriltä, jos hoitopaikoista päättävä viranomainen voi jättää ne huomioimatta? Miksi hoitopaikka evätään alzheimerin tautia sairastavalta sillä perusteella, että hän kävelee omin jaloin?

Onko niin, että vanhuksen hoitoasia ei kiinnosta kunnan viranomaista, jos vanhuksella on joku omainen jossain, vaikka omaisella ei olisi mitään mahdollisuuksia omistautua vanhuksen hoitamiseen? Onko niin, että niistä, joilla lähiomaisia ei ole, ei tarvitse kenenkään välittää?

Tuntuu siltä, että nyt tuijotetaan laput silmillä periaatteisiin, joiden mukaan kotona selviämistä on tuettava ja laitoshoitoa vältettävä niin pitkälle kuin mahdollista. Mihin unohtui yksilöllinen harkinta, kaikkihan eivät sovi samaan sabluunaan?

Onko kuntien resurssipula ja tarvitsijoiden kasvava määrä lannistanut yrityksenkin taata inhimillinen hoito vanhuksille, jotka oikeasti eivät enää selviä kotona?

Omaiset kysyvät, kuka vastaa?

* * * 

PS. Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatissa oli 7.9. hyvä mielipidekirjoitus samasta aiheesta.