Hesarin marraskuun Kuukausiliite tarjosi jouluista kulutusjuhlaa kohti mennessä lukijoille laajan reportaasin pohjoisen yksinhuoltajaperheen elämästä. Perheessä on työkyvyttömyyseläkkeellä oleva äiti ja kolme kouluikäistä lasta, joista yksi on vammainen. Seuranta-aikana äiti aloitti uuden ihmissuhteen ja mies toi porukkaan liittyessään työmarkkinatuen verran lisää täysin yhteiskunnan tuilla elävän perheen käyttövaroihin.

Esimerkkiperheen tapauksessa kyseessä on jo toisen polven köyhyysloukku. Äidiltä vaatii erityistä sinnikkyyttä ottaa selville ja taistella tukiviidakosta kaikki mahdolliset yhteiskunnan avut pärjätäkseen. Tukien yhteissumma ei olekaan ihan kehno, osaksi johtuen vammaisen tyttären saamista erikoiseduista. Köyhyyteen voi kasvaa, tottua elämään elämää, jossa on aina taisteltava leivästä, etsittävä halvimmat ja edullisimmat vaihtoehdot ja kieltäydyttävä paljosta.

”Asiakasmäärämme kasvavat samaan aikaan kun jaettavissa oleva ruoka vähenee. Asunnottomien määrä on lisääntynyt. Monella on sellaiset vuokrarästit, että kukaan ei enää vuokraa heille asuntoa. Asioimme yhdessä asiakkaitten kanssa Kelassa ja sosiaalitoimistossa, koska nämä ihmiset eivät yksin uskalla, heitä ei kuunnella eivätkä he saa edes aikaa, ellei seurakunnan työntekijä varaa sitä heidän puolestaan. Moni jättää tukensa hakematta, koska mielenterveys ei kestä hakemistaistelua.” – Näin diakoni Kaisa Mäkelä-Tulander Hämeenlinnasta Sinapinsiemen-lehdessä 3/2008.

On hyvä pysähtyä aika ajoin suhteuttamaan asioita. Köyhyyttä voi olla myös näköalattomuus tai pakonomainen vertailu toisiin, joilla tuntuu olevan aina enemmän ja paremmin.

  • Ammatissani näen monenlaista ihmiskohtaloa. Rikas rouva osteli kalliita jouluvaloja, niitä olisi pitänyt olla ”seitsemän… kahdeksan… ei, kyllä niitä saisi olla vielä yhdeksän lisää…”. Maksun aikana hän kertoili, kuinka miehensä pankkikortti oli kopioitu Lontoossa, sitten Bankokissa se ei ollut toiminut, ja kuinka voro oli nostellut sieltä tililtä kolmea tonnia ja monta kertaa kymppitonnin…

    Sääliksi kävi köyhää naisparkaa. Ihailun ja huomion nälkä oli niin koskettavan kalvavaa. Moneen kertaan parsittu itsetunto sai siinä kassalla ehkä pari uutta pistoa paikan päälle.

    Kommentin jätti Tupakissi · tiistaina 11. marraskuuta @ 18:38

  • Tuossa otteessa käytettiin oikeaa sanaa ”hakemistaistelu”. En tiedä, kuinka paljon muuttuisi (vai loppuisiko rahat), jos kaikilla olisi joku, joka hakisi oikeat lomakkeet oikeille henkilöille ja kertoisi, mihin kaikkeen heillä on oikeus. Kun ei terve ja asioita hoitamaan tottunut tuossa viidakossa selviä, miten siellä voisi selvitä kokematon sairastunut köyhä ihminen. Onneksi löytyy vielä auttajia. (Entä jos vielä lomakkeita saisi esitäytettynä. Onnistuuhan se verovirastossakin.)

    Kommentin jätti mm · tiistaina 11. marraskuuta @ 19:52

  • Tupakissi; ’valoa’ tarvitaan ja pimeyttäkin on monenlaista! Jos ei ole yhtään ylimääräistä, ei ole myöskään mistä viedä, mutta rikkaammalla on omaisuudestaan monenlaista murhetta.

    mm; omakin kokemukseni työvuosilta oli, että Kelassa köyhempiä kyykytettiin, oli tylyä kohtelua ja suoranaista kiusanteolta tuntuvaa saivartelua hakemusten liitteistä ym. Kela oli myös ainoa sosiaaliavun toimisto, jonka kanssa ammatillista yhteistyötä ei saatu rakennettua toimivaksi.

    Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 11. marraskuuta @ 22:30

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.