Yst. Sosiaalineuvoksen kesäterassilla keskusteltiin taannoin viisaasta vanhuudesta. Mehukas aihe meidän eläkeläisten kesken. Sain tutkittavakseni Vanhustyön Keskusliiton julkaiseman tuoreen lehdykäisen aiheesta. Siitä nämä seuraavat viisaudet on napattu.
Sanotaan, että Pohjanmaalla viisaus asuu vanhoissa naisissa. Viisaus on perin persoonakohtainen asia. (Pirkko Karjalainen)
*
Periaatteessa uskon, että meidän vanhojen tulisi varoa vaatimasta liikaa lapsiltamme. Ennen kaikkea emme saa odottaa, että he suojelisivat meitä yksinäisyydeltä. Mitä vähemmän itse kokee, sitä tärkeämpää on luullakseni olla kiinnostunut siitä mitä muut kokevat. (Merete Mazzarella)
*
Ketä minä oikein yritän miellyttää? Miksei minun anneta rauhassa kehitellä omanäköistä vanhuutta? (Anneli Sundberg)
*
Jos ikääntyessään ei mieti omia siirtojaan eteen päin, tekee ne joku muu. Omia elämänsisältöjään voi rakentaa. Henkinen yhteys johonkin yhteisöön on tärkeää. (Ahti Hirvonen)
*
On päivitettävä itsensä. Myönteinen asenne on iso apu. Olemiseen ei pääse kuin miettimisen kautta. Ei aika mene hukkaan jos oleilee. (Pirkko Lahti)
*
Ajan tasalla pysyminen muodostaa sopivan haasteen ja on vanhan aivonystyröille sopivaa treeniä. (Sulo Aho, 80)
*
Otan asiat sellaisenaan mitä elämä tuo tullessaan. (Aune Riikonen, 80)
*
Olen edelleen töissä, en ole halunnut jäädä kokonaan eläkkeelle. On liikuttava ja mentävä niin kauan kuin jaksaa. (Iris Lampila, 74)
*
Sohvalta on noustava ja lähdettävä katsomaan, löytyykö elämästä vielä jotain uutta.
(Jussi Pesu, 70)
Olen oikein pessimistisenä tuuminut asiaa tyhmässä päässäni. Liekö sitä vanhana nuorta itseään viisaampi? Eikös ihminen yleensä ole fiksuimmillaan parinkymmenen tietämissä, ainakin omasta mielestään? Niin että siitä iän karttuessa sitä vain tyhmistyy. Miten tyhmäksi ehtiikään ennen kuin viikate vilahtaa. Viisaudessa ei ole muka kysymys tiedon määrästä, kokemuksen antamasta opista eikä älyn säihkeestäkään. Herää kysymys mistä sitten? Onko se nyt taas jotain hiljaista tietoa tai muuta mystistä, josta ei kukaan selvää saa? Miten minusta alkaa näillä kymmenillä tuntua, että viisautta on turha odotella iän mukana tulevaksi, jos sitä ei ole tähän mennessä havaittu? Taidan päätyä alussa siteeratun P.K:n linjoille. Persoonakohtainen tuntuu olevan eikä iän mukana muuksi muutu.
Sunnuntaihesarin kolumnisti Annamari Sipilä tarttui räväkästi Kätilöliiton asiantuntijoiden aloittamaan synnytyskeskusteluun. Synnytyskipujen lääkintä on puhuttanut ammattiväkeä sekä äitejä vuosikymmenet. Nyt ihmetellään, eikä syyttä, kun jo viidennes ensisynnyttäjistä saa esikoisensa keisarinleikkauksella. Onko syntymästä tulossa oikeustoimi?
”Jos keisarinleikkaukset leimautuvat turhiksi ja niihin turvautuvat naiset itsekkäiksi, on lähdetty vaaralliselle tielle. Seuraava askel on evätä yhä useammalta naiselta oikeus keisarinleikkaukseen. Ja turha kuvitella, että tilalle tarjotaan lisää tukea, terapiaa ja kivunlievitystä synnytyspelosta kärsiville. – – Tulevat synnyttäjät, älkää antako madonnaidyllien ja juhlapuheiden hämätä. Synnyttäminen on kovaa talouspolitiikkaa. kyse on teidän omien verorahojenne käytöstä.” – Näin Annamari Sipilä.
Naisen elämään alkuaan luonnollisena kuulunut elämän jatkamisen tehtävä on tässä maailmanajassa ja länsimaisessa kulttuurissa muuttunut. Raskaus ja äitiys saatetaan kokea häiriötekijäksi, joka sotkee naisen ammatillisen urakehityksen. Käsitys oman ruumiin koskemattomuudesta horjuu. Vastuu pelottaa, siinä sekin, millaiseen maailmaan lapsensa tuo.
Raskaus ja synnytys koskettaa useimpia naisia jossain elämän vaiheessa. Raskaus voi yllättää epämiellyttävästi tai olla toivottu. Raskaaksi tuleminen saattaa olla vaikeaa, pettymyksiä tulee ja toivo hiipuu. Lapsettomuus voi olla kipeä kohtalo naiselle, joka haluaa äidiksi. Onnellisesti odottavallekin tieto on lisännyt tuskaa; ensisynnyttäjällä on mielessä monia pelkoja ja epävarmuutta.
Pelko ennen kokemattoman edessä on luonnollista ja normaalia. Pelkoon ei kuole, kuten ei synnytyskipuunkaan. Kivutonta syntymääkään ei ole, sillä kipuaistimuksella on synnytyksessä oma tärkeä tehtävänsä. Ammattitaitoiset hoitohenkilöt ovat synnyttäjän turvatakuu, valmennettu isä tai apuemo henkinen tuki.
Medikalisaatio, luonnonmukaisen lääketieteellistäminen, koskee sekä syntymää että kuolemaa. On tilanteita, joissa äidin ja syntyvän lapsen terveyden takia on välttämätöntä tehdä keisarinleikkaus, silloin se myös tehdään. Synnytyskipuja on myös mahdollista lievittää lapsen tilannetta vaarantamatta. Lääketieteen avusta voi olla vain kiitollinen.
”..ei kukaan voi välttää kipua ja elämän virrassa vain lipua…” laulavat teräsbetonimiehet, jotka ratsastavat omia teitään. Kuka kirjoittaisi laulun rohkeista naisista, jotka synnyttävät ja lapsista, jotka saavat syntyä.
Mietin vapaaehtoistyön keskuksen kautta tietoon tullutta ystävän tarvetta. Iäkäs rouva on yksinäistynyt kotiinsa ja kaipaa kipeästi vuorovaikutusta. Hissittömän kerrostalon yläkerroksesta on rollaattorin kanssa hankala lähteä minnekään, vaikka alaovelta haettaisiinkin.
Ajattelen, että uudelle ystäväsuhteelle tarvitaan tilaa, sen pitää sopia siihen elämänkuvioon, mikä itsellä on. Kokemukseni on myös, että jos arjessa on liian paljon samaa, se alkaa rutinoitua, käydä työstä. Minulla on yhä äiti lapsuusmaalla ja projektiryhmän mummelit täällä joka viikko.
Muistan kiitollisena Helliä, jonka ystävä sain olla aina hänen kuolemaansa asti. Vanhusystävä on kuin lapsikin, kun hänet kerran ottaa sydämeensä, hän on siellä loppuun asti. Ystävää ei jätetä.
On todettu, mitä vahvempi ammatti-identiteetti ja merkittävämpi asema ihmisellä on sitä vaikeampi on työvuosien jälkeen sopeutua eläkkeelle. Vaikeuksia povataan erityisesti niille, jotka ovat eläneet kokonaisvaltaisesti työlleen, joiden työ on ollut stressaava ja joilla on ollut vain vähän muuta elämää.
Kirkon työntekijänä ei ole ihan helppo olla. Kirkko on vahvasti arvoyhteisö, jossa ei voi hyvin, jos ei ole sisäistänyt samoja arvoja. Yhteisö saa voiman ja tehtävän Jumalalta, mutta toiminta muotoutuu pitkälti työhön sitoutuneiden työntekijöiden kautta. Onnellisessa tapauksessa työntekijä saa yhteisöstä tukea ja kykenee säilyttämään tuntuman tavallisten jäsenten elämänpiiriin.
Vaarana on vuosien mittaan yhteisöön samaistumisen myötä umpioitua, etääntyä elämän todellisuudesta. On jo syntynyt tilanne, jossa kirkon keskeiset toimintamuodot eivät enää näytä tavoittavan jäsenten enemmistöä. Sisäpiirin keskinäinen itsetyytyväisyys uhkaa näivettää aidon kontaktin muihin kuin pieneen aktiivilaumaan. Kohtaamiset jäävät seremoniallisiksi, kosketuspinta puuttuu. Luottamushenkilöinä toimivat maallikot voisivat parhaassa tapauksessa toimia linkkinä, he vain valikoituvat usein melko ahtaasta piiristä.
Ajattelen: kirkon työntekijän ja luottamushenkilön ei pitäisi hirttäytyä jumalasuhteessaan oikeaan oppiin ja taivaalliseksi ymmärtämäänsä totuuteen. On elintärkeää pitää aistit auki myös maalliseen päin, antaa todellisuuden tulla iholle. On avoimesti suostuttava ihmisiin, kuunneltava tarkkaan voidakseen vastata kysyjän kielellä. Maailmassa puhaltavat vimmaiset tuulet ja riehuvat pahan voimat. Valittujen laumassa kulkija on turvassa, mutta ei ehkä huomaakaan eksyksissä harhailevia ja haavoittuneita.
Kirkon leipää syön entisenä työntekijänä eläkkeelläkin. Olen etuoikeutettu: vapaa viran velvoitteista ja valitun lauman harhasta. Uskossani olen yhä riippuvainen Jumalasta, silti vapaa näkemään, tuntemaan ja laulamaan omaa lauluani.
Hautajaisista palatessa taannoin tulin pohtineeksi luterilaista uskonmallia, jota on usein ja syystäkin moitittu ilottomaksi ja nautintokielteiseksi. Kirkollisiin tilanteisiin tuntuu kuuluvan nuiva juhlallisuus ja totinen vakavuus. Mistä se kumpuaa? Uskon perustahan on evankeliumi, ilosanoma? Ja Jeesus, eikös hän ollut varsinainen anarkisti?
Vainajan saattojuhla voi olla myös kotoisa ja elämänmakuinen, kuten tapa on Lapsuusmaallani. Suku ja naapurit tulevat koolle. Kappelissa lähiomaiset itkevät avoimesti surua, lapset ääntelevät, saattoväki kahistelee penkeissään. Miehenkin käsissä kukkavihko tärähtää ja ääni, kun arkun kupeessa pitää lukea värssy. Haudalla hytistään, siinä on pysähtymisen paikka.
Muistotilaisuudessa saattoväki nauttii runsaan ruokapöydän herkkuja kursailematta ja kahvia kuppitolkulla täytekakun kera. Pöydissä kerrotaan vuolaasti kuulumisia ja muuta päällimmäistä. Kohta kaikaa virsi taas, suvun selkoäänisin lukee kymmenet adressit ja vainajaa muistellaan kyynelsilmin ja hymyillen. Halataan erotessa. Suru saa aaltoilla valtoimenaan.
Ei toisen suruun oikein voi osaa ottaakaan muuten kuin myötäeläen ja myötäillen. Eikä surua tarvitse kangistaa tekojuhlavuudella, vaikka kuolema onkin totinen paikka.
Häät, hautajaiset ja kymmenvuosisyntymäpäivät ovat perinteisesti olleet suvun kannalta tärkeitä juhlatilanteita. Kaste-, rippi- ja ylioppilasjuhlissa tavataan vaihtelevalla kokoonpanolla. Yhdistävänä teemana voi olla paitsi henkilökohtainen merkkipäivä myös vuodenaikajuhla tai sukuseuratoiminta.
Urbaani ja privatisoituva elämänmuoto supistaa luonnollisia yhteyksiä herkästi. Jos suku on laaja, ei ole aina mahdollistakaan tulla koolle juhlan merkeissä. Kaikki eivät halua juhlia kymmenvuosiaan, avoliittojen yleistyttyä häät jäävät pitämättä ja lapset kastamatta. Vainajat haudataan usein vain lähiomaisten läsnäollessa.
Sukujuhliin ei aina ole tilaa, varaa ja järjestelyihin voimia tai aikaa. Suvun jäsenet vieraantuvat toisistaan, jäävät pelkiksi nimiksi ja kasvoiksi isovanhempien valokuva-albumissa. Tulevaisuudessa ei ehkä ole valokuviakaan, videot ja digikuvat jäävät kameroiden ja tietokoneiden uumeniin ja unohtuvat sinne.
Tädeillä ja enoilla, sedillä ja serkuilla, mummoilla ja vaareilla on merkitystä siinä, että olen juuri tämä ihminen mikä olen. En ole juureton, ei-mistään-kotoisin. Kuulun tiettyyn yhteisöön. Se antaa perspektiiviä ja tuntuu hyvältä.
Viimeisessä Hesarin Kuukausiliitteessä on jälleen yksi surullinen tositarina, millainen voi olla vanhuksen kohtalo hyvinvointivaltiossamme. Musiikkitoimittaja Minna Lindgren kirjoitti isänsä kuolemanpolusta. Kertomus kosketti minua, herätti myötätuntoa ja -kiukkua.
Jokaista yllytetään huolehtimaan ajoissa oman ja omaisensa hoitotahdon kirjaamisesta. Suullisesti ilmaistut toiveet eivät käytännössä aina riitä. Lääkäristä riippuu miten potilaan tahto otetaan huomioon. Kirjattukin hoitotahto hukkuu helposti potilaspapereiden pinoon.
Vanhusta voidaan siirrellä laitoksesta toiseen hoidon tarpeen muuttuessa. Asuinkunnan systeemit sanelevat, potilaalta tai omaisilta ei paljon kysellä. Vanhuksen hoito kotona kaatuu kunnallisen kotihoitoavun puutteeseen. Kaikilla ei ole lähiomaista, jolla on mahdollisuus sitoutua vanhuksen hoitoon.
Kultalampi-idyllissä vanhat parit ikääntyvät sairastelematta toisiaan tukien ja nukahtavat onnellisina käsi kädessä omaan sänkyynsä. Todellisuus on karumpi: suurin osa vanhuusikäisistä on yksineläviä. Tilastot voivat hyvin, eliniät pitenevät, mutta elämän laatu murenee loppua kohti.
Perheen sisäisten suhteiden totuus paljastuu, kun läheisten apua aletaan tarvita. Jos on ohdakkeita tullut kylvettyä, niitä niitetään. Omaiset tarvitsevat rakkautta, sitkeyttä, tietoa ja tukea jaksaakseen taistella vanhuksen yksilöllisen elämänlaadun ja arvokkaan kuoleman puolesta.
Olen löytänyt yhdeksi elämäni voimanlähteeksi hiljaisuuden retriitit. Työvuosina niitä myös valmistelin ohjaajan ominaisuudessa toisille. Periaatteessa retriitissä on kysymys arkisen touhun katkaisemisesta vetäytymällä sivuun. Omaehtoisia retriittejä moni harrastaa mökillään ja luontovaelluksilla.
Yksi retriitin kokemuspuoli on paluu arkeen. Kun on saanut olla yksin tai yhdessä toisten kanssa hiljaisessa rauhassa, kotoisiin ympyröihin palaaminen tosiaan tuntuu. Joskus se on helppoa kuin solahdus laiturilta kesälämpimään veteen. Paluu voi myös tuntua tömähdykseltä ja töyssyjen tasaantumiseen menee vähän aikaa.
Olen huomannut, että syvät kokemukset on hyvä tietoisesti sulkea. Itselleen parhaiten luontuvan tavan löytää ajan mittaan. Alan sulkea retriittiäni kotiinlähtöpäivän aamuna. Pakkaan yöpymistavarat. Jätän huoneen samaan järjestykseen kuin se oli tullessani. Kiitän hyvästellessäni talon väkeä. Paluumatkalla mietin kotiintuloa, laukun purkamista, puuhia, joista arki alkaa. Jos on matkatoveri, saatamme puhella kevyesti mistä tahansa mieleen tulevasta.
Mitä vahvempi elämys sitä kauemmin sen sulkeminen vie. Kiitollisuus ja sielunlepo pehmentävät paluuta.
Tanssi hurmaa, puhuttaa ja inspiroi intohimoja, sen varaan on maikkari laskenut satsatessaan ostettuun ohjelmaformaattiin. Kulissit ja kilpailijoiden asut ovat näyttäviä, tuomaristo asiantuntevasti rehellinen arvioinneissaan. Pareja valitessa on hyödynnetty julkimoiden tarjoamaa mediaseksikkyyttä.
Kivahan tuota on katsoa kotisohvalta. Säihkettä ja menoa riittää. Tosin Marco B:n huiskiva ja itseään toistava juonto jo ärsyttää ja äänestysvillintä on ylittänyt suhteellisuudentajun rajat. Onko kysymys puhelinoperaattoreiden piilotuesta, vai mistä ihmeestä tämä soittakaa, soittakaa -kailotus kumpuaa?
Parien keskinäiset kemiat välittyvät sekä tanssin kautta että erittäinkin kiinnostavissa tunnelmapaloissa harjoitusessioista. Tanssijoiden ulkoinen olemus vaikuttaa tässä lajissa yllättävän paljon, onneksi tuomaristo keskittyy arvioimaan sitäkin tanssillisin perustein vaikka juontajapari limboilee.
Tanssista kiinnostunut katsoja ei kyllä tiedä mitä ajatella tästä pudotussysteemistä. Onko oikeinkaan, että yksi kansanedustajista voi vapaasti hakea medianäkyvyyttä ja säälipisteitä onnettomalla taidollaan tanssikisassa? Ja mitä on ajateltava kansanedustajan itsearviointikyvystä – tai kännyköitään räpläävien yllytyshupsujen äänestäjien?
PS. No juu, kenkä puristaa ja pipo kiristää – viihdettähän tämä vain. Ja katsoja maksaa vaikka välillisestikin.
Sunnuntain (30.3.-08) Hesarin Vieraskynässä Anja Lehtonen arvioi sosiaali- ja terveysministeriön julkaisemaa uutta ikäihmisten palvelujen laatusuositusta. Lehtonen tarkastelee työkseen kuntien palveluja lääninhallitustasolta. Hän tuntee poliittisten suositusten ja kuntien niukkojen resurssien ristiriidan. Laatusuositukset ovat teoriaa, tarvitaan myös realiteetit huomioivaa näkökulmaa.
Lääninsosiaalitarkastaja Lehtonen moittii kuntien vanhustenhoitoa sairaus- ja laitoshoitokeskeiseksi. Toivomukset ja suositukset jäävät poliittisen puhearsenaalin höysteeksi ja tosielämä monissa kurjistuvissa kunnissa on karua. ”Vanhustenhuollon reaalitodellisuus on muovaamassa neljännestä iästä pelottavan elämänvaiheen”, sanoo Lehtonen.
Nykysuositusten mukaan ikäihmisten kuuluu huolehtia terveydestään ja toimintakyvystään ja ehkäistä tapaturmia ja kansantauteihin sairastumista itse aktiivisesti. Voimavaralähtöisyys toimiikin fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kyvykkään väestönosan kohdalla. Unohtuivatko suosittelijoilta ne, joiden voimavarat ovat vähäiset?
Äitini eteläkarjalaisessa kotikunnassa tilanne on monelle maalaiskunnalle tyypillinen: väki vähenee nuoremmasta päästä ja ikäpyramidi huojahtelee pelottavan yläpainotteisena. Vanhusten palvelutalot, vanhainkoti ja terveyskeskuksen vuodeosastot käyvät ylikierroksilla. Kotona selviämisen tukemiseen ei ole henkilökuntaa, kaikki tarvitaan laitosten pyörittämiseen.
Palvelutalon asukas saa kyllä välttämättömän: syömiseen, puhtauteen ja lääkintään liittyvän avun. Henkilökunta on mitoitettu tämän mukaan. Vanhusten ulkoilu ja yhteys muihin on omaisten varassa, jos heitä on. Entä jos omaisia ei ole tai asuvat kaukana? Vanhusten hupenevat voimavarat eivät riitä henkisten virikkeiden ylläpitämiseen.
Lisäresurssien huhuilu kuntiin ei ole talouspoliittista realismia. Ainoiden lasten huolitaakkaa ja lapsettomien vanhuuden autiutta lievittämään tullaan vielä tarvitsemaan meitä kaikkia.
|
|
