Häät, hautajaiset ja kymmenvuosisyntymäpäivät ovat perinteisesti olleet suvun kannalta tärkeitä juhlatilanteita. Kaste-, rippi- ja ylioppilasjuhlissa tavataan vaihtelevalla kokoonpanolla. Yhdistävänä teemana voi olla paitsi henkilökohtainen merkkipäivä myös vuodenaikajuhla tai sukuseuratoiminta.
Urbaani ja privatisoituva elämänmuoto supistaa luonnollisia yhteyksiä herkästi. Jos suku on laaja, ei ole aina mahdollistakaan tulla koolle juhlan merkeissä. Kaikki eivät halua juhlia kymmenvuosiaan, avoliittojen yleistyttyä häät jäävät pitämättä ja lapset kastamatta. Vainajat haudataan usein vain lähiomaisten läsnäollessa.
Sukujuhliin ei aina ole tilaa, varaa ja järjestelyihin voimia tai aikaa. Suvun jäsenet vieraantuvat toisistaan, jäävät pelkiksi nimiksi ja kasvoiksi isovanhempien valokuva-albumissa. Tulevaisuudessa ei ehkä ole valokuviakaan, videot ja digikuvat jäävät kameroiden ja tietokoneiden uumeniin ja unohtuvat sinne.
Tädeillä ja enoilla, sedillä ja serkuilla, mummoilla ja vaareilla on merkitystä siinä, että olen juuri tämä ihminen mikä olen. En ole juureton, ei-mistään-kotoisin. Kuulun tiettyyn yhteisöön. Se antaa perspektiiviä ja tuntuu hyvältä.
Viimeisessä Hesarin Kuukausiliitteessä on jälleen yksi surullinen tositarina, millainen voi olla vanhuksen kohtalo hyvinvointivaltiossamme. Musiikkitoimittaja Minna Lindgren kirjoitti isänsä kuolemanpolusta. Kertomus kosketti minua, herätti myötätuntoa ja -kiukkua.
Jokaista yllytetään huolehtimaan ajoissa oman ja omaisensa hoitotahdon kirjaamisesta. Suullisesti ilmaistut toiveet eivät käytännössä aina riitä. Lääkäristä riippuu miten potilaan tahto otetaan huomioon. Kirjattukin hoitotahto hukkuu helposti potilaspapereiden pinoon.
Vanhusta voidaan siirrellä laitoksesta toiseen hoidon tarpeen muuttuessa. Asuinkunnan systeemit sanelevat, potilaalta tai omaisilta ei paljon kysellä. Vanhuksen hoito kotona kaatuu kunnallisen kotihoitoavun puutteeseen. Kaikilla ei ole lähiomaista, jolla on mahdollisuus sitoutua vanhuksen hoitoon.
Kultalampi-idyllissä vanhat parit ikääntyvät sairastelematta toisiaan tukien ja nukahtavat onnellisina käsi kädessä omaan sänkyynsä. Todellisuus on karumpi: suurin osa vanhuusikäisistä on yksineläviä. Tilastot voivat hyvin, eliniät pitenevät, mutta elämän laatu murenee loppua kohti.
Perheen sisäisten suhteiden totuus paljastuu, kun läheisten apua aletaan tarvita. Jos on ohdakkeita tullut kylvettyä, niitä niitetään. Omaiset tarvitsevat rakkautta, sitkeyttä, tietoa ja tukea jaksaakseen taistella vanhuksen yksilöllisen elämänlaadun ja arvokkaan kuoleman puolesta.
Olen löytänyt yhdeksi elämäni voimanlähteeksi hiljaisuuden retriitit. Työvuosina niitä myös valmistelin ohjaajan ominaisuudessa toisille. Periaatteessa retriitissä on kysymys arkisen touhun katkaisemisesta vetäytymällä sivuun. Omaehtoisia retriittejä moni harrastaa mökillään ja luontovaelluksilla.
Yksi retriitin kokemuspuoli on paluu arkeen. Kun on saanut olla yksin tai yhdessä toisten kanssa hiljaisessa rauhassa, kotoisiin ympyröihin palaaminen tosiaan tuntuu. Joskus se on helppoa kuin solahdus laiturilta kesälämpimään veteen. Paluu voi myös tuntua tömähdykseltä ja töyssyjen tasaantumiseen menee vähän aikaa.
Olen huomannut, että syvät kokemukset on hyvä tietoisesti sulkea. Itselleen parhaiten luontuvan tavan löytää ajan mittaan. Alan sulkea retriittiäni kotiinlähtöpäivän aamuna. Pakkaan yöpymistavarat. Jätän huoneen samaan järjestykseen kuin se oli tullessani. Kiitän hyvästellessäni talon väkeä. Paluumatkalla mietin kotiintuloa, laukun purkamista, puuhia, joista arki alkaa. Jos on matkatoveri, saatamme puhella kevyesti mistä tahansa mieleen tulevasta.
Mitä vahvempi elämys sitä kauemmin sen sulkeminen vie. Kiitollisuus ja sielunlepo pehmentävät paluuta.
Tanssi hurmaa, puhuttaa ja inspiroi intohimoja, sen varaan on maikkari laskenut satsatessaan ostettuun ohjelmaformaattiin. Kulissit ja kilpailijoiden asut ovat näyttäviä, tuomaristo asiantuntevasti rehellinen arvioinneissaan. Pareja valitessa on hyödynnetty julkimoiden tarjoamaa mediaseksikkyyttä.
Kivahan tuota on katsoa kotisohvalta. Säihkettä ja menoa riittää. Tosin Marco B:n huiskiva ja itseään toistava juonto jo ärsyttää ja äänestysvillintä on ylittänyt suhteellisuudentajun rajat. Onko kysymys puhelinoperaattoreiden piilotuesta, vai mistä ihmeestä tämä soittakaa, soittakaa -kailotus kumpuaa?
Parien keskinäiset kemiat välittyvät sekä tanssin kautta että erittäinkin kiinnostavissa tunnelmapaloissa harjoitusessioista. Tanssijoiden ulkoinen olemus vaikuttaa tässä lajissa yllättävän paljon, onneksi tuomaristo keskittyy arvioimaan sitäkin tanssillisin perustein vaikka juontajapari limboilee.
Tanssista kiinnostunut katsoja ei kyllä tiedä mitä ajatella tästä pudotussysteemistä. Onko oikeinkaan, että yksi kansanedustajista voi vapaasti hakea medianäkyvyyttä ja säälipisteitä onnettomalla taidollaan tanssikisassa? Ja mitä on ajateltava kansanedustajan itsearviointikyvystä – tai kännyköitään räpläävien yllytyshupsujen äänestäjien?
PS. No juu, kenkä puristaa ja pipo kiristää – viihdettähän tämä vain. Ja katsoja maksaa vaikka välillisestikin.
Sunnuntain (30.3.-08) Hesarin Vieraskynässä Anja Lehtonen arvioi sosiaali- ja terveysministeriön julkaisemaa uutta ikäihmisten palvelujen laatusuositusta. Lehtonen tarkastelee työkseen kuntien palveluja lääninhallitustasolta. Hän tuntee poliittisten suositusten ja kuntien niukkojen resurssien ristiriidan. Laatusuositukset ovat teoriaa, tarvitaan myös realiteetit huomioivaa näkökulmaa.
Lääninsosiaalitarkastaja Lehtonen moittii kuntien vanhustenhoitoa sairaus- ja laitoshoitokeskeiseksi. Toivomukset ja suositukset jäävät poliittisen puhearsenaalin höysteeksi ja tosielämä monissa kurjistuvissa kunnissa on karua. ”Vanhustenhuollon reaalitodellisuus on muovaamassa neljännestä iästä pelottavan elämänvaiheen”, sanoo Lehtonen.
Nykysuositusten mukaan ikäihmisten kuuluu huolehtia terveydestään ja toimintakyvystään ja ehkäistä tapaturmia ja kansantauteihin sairastumista itse aktiivisesti. Voimavaralähtöisyys toimiikin fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kyvykkään väestönosan kohdalla. Unohtuivatko suosittelijoilta ne, joiden voimavarat ovat vähäiset?
Äitini eteläkarjalaisessa kotikunnassa tilanne on monelle maalaiskunnalle tyypillinen: väki vähenee nuoremmasta päästä ja ikäpyramidi huojahtelee pelottavan yläpainotteisena. Vanhusten palvelutalot, vanhainkoti ja terveyskeskuksen vuodeosastot käyvät ylikierroksilla. Kotona selviämisen tukemiseen ei ole henkilökuntaa, kaikki tarvitaan laitosten pyörittämiseen.
Palvelutalon asukas saa kyllä välttämättömän: syömiseen, puhtauteen ja lääkintään liittyvän avun. Henkilökunta on mitoitettu tämän mukaan. Vanhusten ulkoilu ja yhteys muihin on omaisten varassa, jos heitä on. Entä jos omaisia ei ole tai asuvat kaukana? Vanhusten hupenevat voimavarat eivät riitä henkisten virikkeiden ylläpitämiseen.
Lisäresurssien huhuilu kuntiin ei ole talouspoliittista realismia. Ainoiden lasten huolitaakkaa ja lapsettomien vanhuuden autiutta lievittämään tullaan vielä tarvitsemaan meitä kaikkia.
Tiistaiaamun uutispommi, Ilkka Kanervan ero ulkoministerin tehtävästä, on ollut täydellinen herkkupala medialle. Tekstiviestijupakan kuumentama viikko on inspiroinut myös jälkiviisastelun kansalaisten kahvihuoneissa. Mitäs minäkin sanoin ja milloin jo arvasinkin: näinhän siinä käy.
Pitkin ministerin piinaviikkoa olen miettinyt median valtaa nykyisessä yhteiskunnassa. Tilaisuuden tullen tartutaan mihin tahansa mistä saadaan häly nostettua, kaikki tietysti sananvapauden nimissä. Julkisuuden sapelihampaisiin murskautuu yhden jos toisenkin poliitikon unelma merkityksellisestä urasta.
Ihmetellään miksi poliittiset puolueet eivät löydä vastuullisiin tehtäviin kyvykästä väkeä. Poliitikot eivät enää ole vapaata riistaa vain Hymyn ja Seiskan sensaatiopaljastuksiin tai iltalehdistön lööppinälkään. Veikko Vennamon lanseeraama rötösherrajahti jatkuu nyt jo valtamediassa.
Ei ole tarpeen puolustaa Kanervan, Vanhasen, Lindénin, Jäätteenmäen tai kenenkään muunkaan ministerin töpeksimistä yksityisen ja yleisen edun rajamaastossa. Mutta vallan polut ovat median miinoittamat; vaatii todellista taitoa ja itsekuria pysytellä kaidalla keskitiellä. Aina löytyy joku tyhjäpää, joka herrojen eevaksi tai eevojen herraksi heittäytyy maineen himossa tai rahan.
Ennen oli katekismuksen kymmenen käskyä ja vanha kansanviisaus, nykyään median armoton moraalioppi: ”ei ole mitään salattua, mikä ei tule paljastetuksi” ja ”mikä yön pimeydessä kuiskitaan se päivänvalossa huudetaan katoilta”.
Internet, tuttavallisemmin netti, tuo tuhannen turhuuden markkinatori tarjoaa ajantasaista asiatietoakin enemmän kuin ihminen elämänsä aikana ehtii tarvitsemaan. Linkki tästä tuonne, tuosta sinne ja sieltä ties minne, parilla kolmella näpsäyksellä voit sukeltaa kaikkialle haarautuvien tiedonpolkujen viidakkoon. Vaan viidakossa vaara vaanii pientä kulkijaa.
Uutiset tiesivät kertoa, että kymmenen tuhatta ihmistä on menettänyt rahansa sijoituksissa, joita uskottavaksi meikattu nettifirma markkinoi huipputuottavina. Tarvitsi vain operoida sijoitussumma ilmoitetulle tilille ja värvätä mukaan jokunen muu hyväuskoinen. Rahapyramidin huipulta tuotto valuisi moninkertaisena sijoittajan syliin. Vaan kuinkas kävikään.
Linkin takaa ei löytynyt kohta huomenna ketään eikä mitään. Joku istuu pyramidin huipulla jossakin ja nauraa kolkosti. Ketä syyttäisi, kenelle ilkeäisi valittaa huijatuksi tullut? Köyhemmät ja mielestään fiksummat päivittelevät ja hymähtelevät jo muutoinkin: mikä ihme saa ihmisen unohtamaan tervejärkisen epäluulon helppoa rahantuloa kohtaan.
Pyramideja syntyy kuin sateella sieniä. Pelijännitys koukuttaa, tiedetään. Miksi ihmiset muuten lottoaisivat, veikkaisivat, pelaisivat nettipokeria ja venäläistä rulettia rahoillaan, kun voiton todennäköisyys on häviävän pieni ellei olematon? Sen sijaan, että sijoitettaisiin elämän laatuun ja yhteiseksi hyväksi, halutaan aina vain lisää omaan kekoon. Nolo loppu ei ahnetta pelota.
Kirkolliskokous on uusittu vaan onko uusiutunut. Kokoonpano näyttää olevan kovin korkeatasoinen; kolmasosa edustajista on pappeja ja piispat itseoikeutetusti; on johtajia ja päälliköitä, lääkäreitä ja tuomareita, opettajia ja tutkijoita, joukossa muutama insinööri ja upseerikin. Ansioituneita (ja ikääntyneitä) neuvoksia on monta sorttia. Emäntä Liisa Pura ja kaivinkoneenkuljettaja Mauno Jouppi edustavat tavallisia seurakuntalaisia arvokkaassa seurassa. Nuorempien sukupolvien ainokainen edustaja on päässyt uutiseksi.
Helsingin hiippakunnan kahdestatoista ja Lapuan kymmenestä edustajasta peräti kaksi on naisia, Espoon hiippakunnan yhdeksästä yksi. Tässä seurassa Mikkelin ja Porvoon hiippakunnat suorastaan loistavat: kummassakin puolet valituista on naisia.
Mitä ihmettä tästä pitäisi ajatella. Päätyykö kirkko elämään omassa kuplassaan? Olisiko kirkonkin hengitettävä aikansa ilmaa, vaikka pärskien?
Toinen tuli töistään taannoin tavallista myöhemmin. Aamulla juna oli kuitannut taas yhden, joka tahtoi pois elämästään. Kuljettajan päivä jatkui ikävissä merkeissä, hän ei saisi näkyä mielestään vähään aikaan. Poliisi kävi paikalla lähinnä toteamassa tapahtuneen. Työhön menijät myöhästyivät ja märehtivät mielessään kuka mitäkin.
Kun ihminen surmaa itsensä, kysymyksessä on paitsi henkilökohtainen ratkaisu myös sosiaalinen manifesti. Niin yksin ei maailmassa ole kukaan, etteikö itsetuho koske jollain tavalla muitakin. Läheisille teko tuottaa suurta kärsimystä. Joskus sivulliset joutuvat tahtomattaan todistajiksi. Poliisi ja hautausurakoitsija suorittavat karmeimman työtehtävistään.
Vaikka tuhoisa ratkaisu on itsensä surmaajan oma, läheiset saattavat pohtia pitkään miksi eivät huomanneet merkkejä ajoissa, miksi apua ei osattu tai kyetty antamaan. Kipeää on joutua kysymään itseltä miksi rakkauteni ei riittänyt. Paitsi itseään, läheiset saattavat syyttää viranomaisia, joilta ehkä oli haettu apua. Miksi katastrofia ei kukaan voinut estää?
Hoitosysteemit eivät ole aukottomia. Suicidiyritykset jäävät edelleenkin päivystysklinikoiden työpaineessa marginaaliin: ei ehditä paneutua taustoihin, jälkihoito ontuu. Yritys voi olla aito vetoomus, mutta myös tietoinen demonstraatio. Vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä selvittää mistä on kysymys. Tarvitaan joku, joka oikeasti välittää.
Itsemurhaan päätyvä on tilastollisesti useimmin nuori mies. Naisten ja iäkkäiden osuus on lievästi nousussa. Yksittäinen syy ei itsemurhaa selitä, taustalla saattaa olla äkkipikaisuutta, pettymyksiä, päihteiden käyttöä, itseen käännettyä aggressiota, hoitamatonta masennusta. Elämän reunaehdot tuntuvat sietämättömän kovilta, tekee mieli luovuttaa.
Elämä on myös kovaa ajoittain. Lapsia ja nuoria ei pitäisi liikaa suojella pettymyksiltä eikä jättää yksin, kun niitä tulee. Vaikeuksissa selviytymisen mallit ovat paras perintö nuorelle.
Luterilaisessa seurakuntaelämässä puhutaan mielellään paastonaikana seitsemästä vapaasta viikosta, jolloin kukin voi paastota itselleen sopivasti jostakin aikaa vievästä, epäterveellisestä tai riippuvuutta aiheuttavasta tottumuksesta, esimerkiksi lihasta, alkoholista, tupakasta, kahvista, tv:n katselusta. Arkisen kieltäymyksen ajatellaan tukevan uskonkilvoitusta.
Ortodokseilla suuri paasto merkitsee perinteisesti paitsi syömiseen liittyvien rajoitusten noudattamista myös ripittäytymistä ja osallistumista katumusrukouksiin. Paasto on sekä ruumiillista että hengellistä. Kieltäymys ja katumus kohottaa mielen ylösnousemusiloon ja pääsiäisen juhlayönä herkut maistuvat hartaimminkin paastonneille.
Olen muutaman kerran toteuttanut rankan nestepaaston, joka vie kolmisen viikkoa valmisteluineen ja palautumisineen. Paasto ottaa ajatuksissa ja aineenvaihdunnan hoitamisen käytännöissä paljon tilaa, hengelliset pohdinnat saattavat jäädä taka-alalle, vaikka mieli kirkastuukin paaston edetessä. Alakuntoisena ja kiireisenä ei kannata yrittää paastoa.
Löysin taannoin uutta tutkimustietoa, jonka mukaan paasto ei ole niin terveellistä kuin on luultu. Nestepaasto sekoittaa elimistön puolustusmekanismit ja aineenvaihdunnan. Olisi ehkä sittenkin parasta pitkin matkaa säilyttää kohtuus ravinnossa, elämäntavoissa, hengellisessä harjoituksessa.
Nautinnosta kieltäytyminen luo euforista itsensä hallitsemisen tunnetta, josta ei ole kaukana myöskään ansioajattelu, paremmuuden kokemus. (Sama ideaalitavoite lienee ns. tipattomalla tammikuulla.)
Paaston jälkeenhän voi taas palata tottumuksiinsa. Vai?
|
|
