Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja kun jotain kirkosta sanoo, onhan se luettava. Niinpä jäin taannoin tutkimaan Antti Blåfieldin merkintöjä. Ensin toimittaja kertoo, että ev.lut. kirkosta erosi viime vuonna ennätysmäärä ihmisiä. Sitten hän toteaa, että kirkkoon liittyneitä myös oli ennätysmäärä ja siunatuksi lopuksi: kirkkoon kuuluu edelleen 81,7 prosenttia väestöstä. (HS 5.1.2008)
Eroamisen syitä pohtiessaan Blåfield tukeutuu lehdessä aiemmin julkaistuihin kirjailija Jarkko Tontin ajatuksiin. Raamattu mainitaan fantasiakirjallisuuteen kuuluvaksi, katolista kirkkoa tölväistään perhearvojen korostuksista. Fundamentalismin ennustetaan vahvistuvan ja valtaavan vähitellen ev.lut. kirkon, jossa sen jälkeen ei olekaan sijaa muille kuin uskossaan vahvoille ja totuudestaan varmoille. Blåfield päätyy lausumaan: ”kirkko on menettänyt otettaan suomalaisten kotien arjesta”.
Odotin kiinnostuneena, miten Kotimaa-lehdessä tulkitaan tilastoja. Pääkirjoitus on otsikoitu: ”Nuoret etsivät autuutta ilman kirkkoa”. Päätoimittaja Olof Melin toistelee Blåfieldin näkemyksiä, oikeastaan mitään kirkollisen päälehden omaa tulkintaa tilastosta ei löydy. Laimeasti lääkkeeksi tarjotaan uudentyyppisiä seurakuntamalleja.
Näinä aikoina uskontojen opettamat arvot eivät ole yhteiskunnassa yhteisesti hyväksyttyjen ja lailla suojeltujen oikeuksien kanssa kaikin osin ristiriidattomia. Moniarvoisuus toisaalta ja arvotyhjiö toisaalta hajottavat yhtenäistä uskonperintöä. Maallikon on vaikea tietää, milloin on kyse opista ja milloin sen tulkinnasta, kun joku lausuu kirkosta tai sen nimissä jotain. Ongelma on sama tilastojen suhteen.
Kirkkomme elää monenlaisten paineiden alla. Suurin murhe ei ole 0,7 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} suhteellinen jäsenkato, isompi lovi syntyy, jos konservatiiviset ääriryhmät ajautuvat irti kirkosta. Railo on jo syntynyt ja laajenee. *
PS. 11.1.-08 Tuoreessa Suomen Kuvalehden numerossa (2/08) on piispa Samuel Salmen (Oulun hpk) haastattelu samasta aiheesta. Siinä selkeihin kysymyksiin saa selkeitä vastauksia.
Jostain lapsuusmuistojen syövereistä putkahti mieleen heti herättyä huoneeni aamuhämärässä: ”…siunaa äitiä ja isää, heille elinpäivää lisää..” Ehkä vanhan virren aikaisessa maailmassa isän ja äidin elinpäivien määrä on ollut monilapsisissa perheissä hartaan rukouksen paikka.
Ikääntyvän aikuisen mieleen juolahtaneena virrensäe tuntuu absurdilta. Isäni on ollut poissa kohta seitsemän vuotta. Hän sai elää täyden elämän ja lähti hiljaa aikansa tultua täyteen 86 vuoden iässä. En olisi osannut toivoa hänelle enempää. Äiti on jo 93 eikä elinpäivien lisä ole hänen toiveissaan, pikemminkin päinvastoin.
Verkossa tarjolla olleen elinpäiväennusteen mukaan saattaisin elää isääni vanhemmaksi, mutta kuolisin äitiäni nuorempana. Ajatus tuntui ensin hiukan oudolta. Ennuste on ylimalkainen, laskelmassa ei noteerata jo koettuja kolhuja eikä alitajuisia unelmia. Se perustuu elämäntapa-arvioon ja geeniperimään.
En tiedä, mitä lapsemme isälleen ja äidilleen toivovat. He osaavat elää ilman meitäkin, mutta tuntuu hyvältä voida vielä olla tarpeellinen jollain tavalla. Me osaamme elää ilman heitäkin, mutta saattaa tulla aika, jolloin he ovat meille tarpeellisempia kuin me nyt heille.
Eipä ole ehtinyt istahtamaan blogien ääreen kuin lennossa viime aikoina, sen verran vilkasta on ollut sosiaalinen elämä – niinkuin juhla-aikaan hyvin sopii. Paljon kohtaamisten iloa! Ja tätä kotoista maisemaakin valostaa viimein lumiharso. Eilen ihan aurinko säteili talvimatalalta!
Muutama ystävistäni elää vielä työvuosiensa rytmiä, niinpä heitä tapaa harvemmin. Olen huomannut, että kun tapahtuu paljon tapaamisten välillä, on vaara, että pienet hiljaiset sävyt tukehtuvat paljoon puheeseen. On tärkeä saada kertoa, mutta on myös annettava vastaukselle tilaa.
Ystävien kohtaamisessa on tärkeää olla läsnä kokonaisvaltaisesti. Ei ole mukava jäädä toisen kuulumisvyöryn alle. Tunnelmien ja oivallusten yhteinen jakaminen on tärkeää. Keskustelun hapekkuus, ilmavuus toteutuu kuuntelun ja kertomisen vuorovaikutuksessa.
Saarnaan tässä itselleni. Hienovaraisen kuuntelun ammattilaisesta näyttää yllättävän helposti sukeutuvan itsekeskeinen lörppö.
Äidissä viime vuosina tapahtuneet muutokset ovat pakottaneet pohtimaan vanhuutta ja tuntuneet kipuna tunnetasolla. Toisaalta muuttuminen on hyväksyttävää, osana luontoa ihminen on samojen prosessien alainen. Läheltä seuraajaa silti koskee.
Tulee aika, kun aikuisenergia hupenee. Ihminen haurastuu hiljalleen sekä fyysisesti että henkisesti. Elämänpiiri supistuu, rajat lähenevät vaivihkaa toisiaan. Niin kuin järvi jäätyy rannoiltaan, keskellä yhä pienenevä sula, joka sekin lopulta katoaa jonakin pakkasyönä. Joutsenen on noustava siivilleen.
Hän, joka elää vanhuuttaan, aistii itse epämääräisesti elämänliekkinsä hiipumisen. Voimien vähetessä ihminen alkaa henkisesti luopua. Kiinnostus asioihin ja toisiin ihmisiin sammuu hiljalleen. Aluksi se loukkaa läheisiä, kunnes he ymmärtävät, että vanhus näin irrottautuu elämästään.
Vanhainkodeissa ja vuodeosastoilla saattaa nähdä, miten omaiset joskus takertuvat menneisiin mielikuviinsa suostumatta kohtaamaan hyvästelyn kipua. Vanhuksen elämän viime metreillä saatetaan ryhtyä vaatimaan hoitotoimia, jotka rikkovat elämän luonnollisen päättymisen rauhan.
Vanhuus on vähenemiseen suostumista. Elämän puolesta joutuu joskus lujasti taistelemaan matkan varrella, mutta lopussa kuolemaa vastaan taistelu käy turhaksi. Elämän kuuluukin päättyä aikanaan. Lähtevän osa on kuolemassa paras ja kaunein. Saattajan on suostuttava päästämään irti.
Tänään on helppoa ajautua miettimään räntäisiä: mäiskähtelee ikkunaan ja valuu kuin vesi, takertuu hetkeksi oksiin, näyttää maassa lumelta, kohta ei miltään. Räntäsateen syvin olemus: ei oikein sitä eikä tätä?
Miten on ihmissuhteiden laita maailmassa, jossa nokia on meidät yhdistänyt toisistamme suorastaan pääsemättömiin? Enemmistö suhteista lienee räntäisiä, jollain tapaa määrittelemättömiä tai yksioikoisia. Taannoin hätkähdytti tutkimustulos, jonka mukaan 25{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a}:lla suomalaisista miehistä ei ole yhtään ystävää. Se oli varmaan yksi niistä, joka odotti kuolleena kuusi vuotta, että joku löytäisi.
Paljon on haaleeta, viileetä ja huurteista ihmisten välillä. Nuupahtaneessa, mahdottomassa jopa tuhoavassa suhteessa riiputaan kykenemättä tekemään asialle mitään. Joskus välinpitämättömyys saattaa ollakin välin pitämättömyyttä. Suhteessa tarvitaan elintilaa, muuten se umpioituu. Suhteessa tarvitaan myös kosketuskohtia, joissa kipunoi.
Tv:ssä esitettiin äskettäin Anna-Leena Härkösen taitavasti käsikirjoittama elokuva Onnen varjot. Tiina Lymin ja Nicke Lingnellin elokuvayhteistyö oli nautittavaa. Lapsettomuuden teeman variaatiot viilsivät nuorten elämän perussäikeitä poikki, mutta myös toivo jäi elämään. Elokuva nosti esiin kipeitä tunteita, mutta viittoi myös oikeaan suuntaan kriisistä, eteen päin.
”Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito ja sekään ei ole kovin tärkeää” opettaa Idän viisas. Jos ei ole puutarhaa? Tai sen laatuinen fyysinen työ ei jostain syystä käy? Voisiko jokaisen oma persoona lahjoineen ja elämässä opittuine taitoineen olla se hoidettava puutarha?
Eläkkeelle lähtevä etääntyy luonnollisesti työtovereista, jotka jäävät tehtäviensä paineisiin. Vapaudestaan hurmaantuneen ikääntyvän mielenkiinto ei hetken päästä välttämättä enää kohdistu entisiin työkysymyksiin, kun elämä tarjoaa runsaasti uutta. Tulee sekin aika, jolloin entisessä työyhteisössä tuttuja ei enää ole; väki on vaihtunut. Irti päästäminen on vapauttavaa.
Sosiaalisen elämän monipuolisuus ehkäisee yksinäistymistä. Ajan mittaan ikääntyvä huomaa, että kuolema harventaa tuttavien joukkoa eikä säästä ystäviäkään. Viisas ylläpitää ja hoitaa elämän eri vaiheissa syntyneitä ystävyyksiä, mutta osaa antautua myös uusiin ihmissuhteisiin, kun ne kohdalle osuvat. Mielenkiinnon vaaliminen ja osallistuminen tuo onnea.
Positiivisella asenteella pärjäilee pitkälle. Eläkeläisenä saattaa olla taidoistaan riippuen erilaisten odotusten kohteena. On hyvä säilyttää oman elämän päätösvalta itsellä silläkin uhalla, että itsekkyydestä saatetaan huomautella. Monena on saanut olla, monesti muiden tarpeet asettaa etusijalle. Jospa nyt viimein omatkin.
Muutosjoustavuus on oleellista, sillä haasteita tulee varmasti. Toimeentulokuviot muuttuvat, asumisia mietitään, terveydentilassa tapahtuu yllättäviä käänteitä, läheisten elämänmuutokset vaikuttavat. Myötäämällä ja etsimällä selviytymisstrategioita ja mahdollisuuksia hyödyttömän valittelun sijaan voittaa aina.
Tulevaisuuteen saattaa olla hyvä valmistautua myös opettelemalla yksinoloa. Tulee aika, jolloin ei ole puhekaveria tai sielunvierimmäistä lähellä. Itsekseen viihtyminen ei ole kaikille luontaista, mutta siihen voi kyllä harjaantua. Onnellinen se, joka osaa nauttia omastakin seurastaan!
Järkyttävä tapahtuma on yhteisön kannalta eräällä tavalla kuin veteen pudonnut pommi. Ensin vesi syöksähtää äkisti korkealle ja ryöppyää alas. Jokainen pudonnut pisara synnyttää laajenevat renkaat, joissa kaiku etenee. Paineaallot nousevat rantaan saavuttuaan korkealle vielä kerran.
Olen seurannut Jokelan tapahtumien uutisointia lähinnä television uutis- ja ajankohtaisohjelmista, Helsingin Sanomista ja HS.fi -sivuilta, Tuusulan kunnan ja seurakunnan nettisivuilta sekä paikallisesta sanomalehdestä. Pääosin uutisointi on ollut mielestäni asiallista.
Nettiin, radioon ja televisioonkin verraten päivän sanomalehti tuo tiedon pienellä viiveellä. Etuna on punnitumpi ja paremmin olennaisen tavoittava viesti. Meilläkin on menty amerikkalaismalliseen asianosaisten ja paikallisten ihmisten tunnelmien metsästykseen mediassa. Se ei ole pelkästään hyvä asia.
Ilahdutti asiallinen, tunteita korostamaton, mutta lämmin tapa, jolla A-studion sympaattinen miestoimittaja tarttui aiheeseen tuoreeltaan tapahtumailtana. Hän antoi vieraidensa puhua eikä sortunut tenttaamaan. Siinä ei hosuttu muistilappujen kanssa. Kerrassaan tyylikkäästi hoidettu.
Kirkon tehtäväksi näyttää jääneen tunnepuolen hoito. On tärkeää, että kipu ja suru saa yhteisöllisesti sekä yksilöllisesti luvan tuntua ja näkyä. Kirkon työntekijöillä on kriisiavun ammatillista osaamista ja uskon tuoman lohdutuksen ja toivon sanoma. Kriisikeskuksessa oli tuttuja kollegoita töissä.
On tärkeää palata tietoisesti normaaliin arkeen ja jatkaa elämää. Tragediassa surmansa saaneiden kodeissa tuska ja suru on läsnä pitkään. Koulussa etsitään henkisiä turvallisuuskoordinaatteja senkin jälkeen, kun rakennus on korjattu. Vastuu yhteisön turvallisuudesta on kaikkien yhteinen asia.
Uho ja viha, jumalaksi julistautuminen, oman ja toisten elämän tuhoamisen pohdiskeleminen on väärä polku, jota voi vielä muuttaa. Miksi kukaan ei yrittänyt, vai eikö kukaan nähnyt? Aseeseen tarttuvalla ei enää ole paluuta.
Vuosituhansia vanha eettinen koodisto, kymmenen käskyä tai se yksi kultaiseksi nimetty sääntö kertovat jo olemassaolollaan, että ihmisessä on läpi historiansa ollut mahdollisuudet ja ainekset niin hyvään kuin pahaankin.
En usko, että kukaan ihminen on läpeensä ja kokonaan paha. On liian pieninä yksin kasvamaan jääneitä, rajattomasti rakastettuja, väärinymmärrettyjä ja vaikeita. On niitä, joita on hyljeksitty ja niitä, joilla ei ole ollut turvaa tarvitessaan.
Maailma ei taida olla mustavalkoinen. Kukaan ei voi sanoa, että meillä sentään, mutta tuolla naapurissa. Tuskin mitkään olosuhteet predestinoivat ihmistä pahuuteen. Virheitä tehdään, mutta pyrkimyksen suunta ratkaisee.
Kysymyksiä on paljon, vastauksia vähän.
Ensimmäistä kertaa kävin pyhäinpäivän iltana seurakuntamme hautausmaalla. Hämmästyin haudoille sytytettyjen kynttilöiden ja lyhtyjen määrää. Se kertoo, että vainajia muistellaan. Muualle haudattujen muistomerkin kivillä häilyivät sadat kaipauksesta kertovat liekit. Siihen mekin sytytimme kynttilämme.
Lienenkö poikkeusyksilö, kun en arastele puhua kuolemasta, kuolleista tai vainajista näillä sanoilla. Kirkollisissa piireissä kuulee usein käytettävän sanontaa poisnukkunut. Muitakin kiertoilmaisuja näkee: menehtynyt, siirtynyt pois, poistunut keskuudestamme, lähtenyt, saanut rauhan.
Tulee mieleen muuan lapsi, joka pelkäsi nukkumaan menoa, koska hänen isoisänsä oli ’nukkunut pois’, mikä tarkoitti, ettei enää koskaan herännyt, vaan pantiin arkkuun ja haudattiin maahan. Menehtyneestä tulee mieleen tapaturmaisesti tai tuskalliseen sairauteen kuollut. Aivan absurdilta tuntuu puhua siirtymisestä, minne?
Kuoleman kosketus järkyttää ihmistä aina jotenkin. Se on niin lopullista ja niin tuntematonta. Usein kuolema myös yllättää, vaikka sitä edeltäisi pitkällinen ja fataali sairaus. Ihminen tietää kuoleman lähestyvän vääjäämättä, mutta kun se sitten tapahtuu, se tuntuu tulevan liian äkkiä ja sopimattomaan aikaan.
Kuoleman järkyttämät omaiset saattavat lohduttaa itseään ja toisiaan vainajan muuttumisella enkeliksi tai osaksi luontoa: tähdeksi, linnuksi, kukaksi. Kristityt luottavat pääsevänsä kuoltuaan Jumalan luo ja puhuvat lapsilleen taivaan kodista. Muslimi uskoo, että hänelle on varattu paikka paratiisissa.
Surua ei voi millään pyyhkiä pois, sillä on aikansa. Suru valmistaa ihmistä omaa kuolemaa varten. Lohdutuskuvat ovat tarpeellisia, ei niitä pitäisi ryhtyä murskaamaan raamatulla tai tieteellisillä argumenteilla. Sureva maalaa kuoleman jättämää tyhjää arkkia toiveidensa kuvin.
Kuolemaan sinänsä ei liity mitään maagista eikä pelättävää. Se on elämän luonnollinen päätös. Kuolemaa edeltävät tapahtumat saattavat pelottaa. Mitä kuoleman tuolla puolen on tai ei ole, kenelläpä siitä olisi varmuutta. Tällä puolella rajaa surraan, kaivataan ja muistellaan. Niin elämä jatkuu.
*
PS. Kiitos Esikoiselle, joka kysyi miten kuolemasta voi puhua.
Jos lähimmäisesi arvosteleminen on mielestäsi tarpeellista, sano se hänelle suoraan. Valitse sanasi niin, ettet saa hänen vihaansa päällesi. – Tämä viisaus tuli vastaan Tolstoin kokoamista mietelmistä. On olemassa ihmisheimo nimeltä suoraansanojat. Ovat usein vielä erittäin ylpeitä tästä ominaisuudestaan.
Suorapuheisuus on eräässä mielessä ikäominaisuus. Lapset sanovat muikistelematta mitä ajattelevat ja vanhana vaiva vain pahenee. Loppusuoralla dementia poistaa viimeisetkin hienotunteisuuden rippeet ja sammakot pullahtelevat puheisiin estoitta. Ikähaarukan välimaastoon sijoittuu aikuisväki, josta osa oppii näyttelemään fiksua ja pitämään pokkaa.
Tietyssä mielessä kannatan suoraansanomista. Tekohymyinen kiertely ja kaartelu – mikä esimerkiksi amerikkalaisessa kulttuurissa kuuluu asiaan, saa pohjoismaalaisen ymmälleen. Miksi ihmeessä pitää aina ensin tarjoilla se ’kaikki hyvin’ -löpinä, ennen kuin voi sanoa miten asia oikeasti on? Small talk on eräs väistelykohtaamisen muoto, jota kyllä myös joskus tarvitaan.
Terveellistä suoraansanomista on. Jos jotain kritiikkiä on sanottava, sanotaan se asianomaiselle suoraan eikä palaveerata nurkan takana. Tottakai ihmiset puhuvat toisistaan, ei sitä liene tarpeen keneltäkään kieltää – monillahan ei muuta puhuttavaa olekaan – pointti onkin siinä, missä valossa lähimmäinen esitetään. Rehdisti suora ja hyväntahtoinen puhe ei loukkaa.
Tolstoi puhuukin lähimmäisen arvostelemisesta. Liekö tuo tarpeellistakaan. On silti tilanteita, jolloin arvostelu livahtaa karkuun sanaisesta arkusta, vaikka yrittäisikin vahtia. Eikä asianomaiselle itselleen tietenkään tule sanotuksi vaan jollekin toiselle. Voi, kun muistaisi asettua itse arvostelunhalunsa kohteeksi ensin.
Kehittelin elämänohjeekseni mietettä tähän suuntaan: jos jonkun lähimmäisen tekoja on tarpeen arvioida, mieti ensin. Vasta sitten sano hänelle suoraan ja valitse sanasi viisaasti.
|
|
