Ajankohtaisen keskusteluohjelman, Voimalan, vahvuus lienee pelottomuus tarttua vaikeisiin aiheisiin. Ohjelman anti riippuu ratkaisevasti koolle kutsuttujen kyvystä osallistua keskusteluun omin ajatuksin ja taidosta kuunnella toisiaan. Juontajat eivät provosoi eivätkä tenttaa, pikemminkin ihmettelevät. Taso vaihtelee, mutta työskentelyote tuntuu toimivalta.
Uskottomuusteemaa pohtimaan ei oltu saatu kuin yksi mies, Petri Kotwica, Mustan jään ohjaaja, joka perusteli näkökulmaansa elokuvallisin argumentein. Neljän lapsen äidin tarina oli aika karmea henkilökohtaisena tragediana, mutta myös siksi, ettei hän ole ainoa, joka on tullut jätetyksi lapsi kohdussa ja toiset pienet helmoissa. Jos on tapahtuakseen niin tapahtuu, mutta ajoitukset ovat joskus helvetillisiä.
Koska pettävä osapuoli usein on mies, olisi helppo naisena mennä jätetyn naisen puolelle. Todellisuudessa uskottomuus parisuhteessa ei ole mustavalkoinen asetelma. Ilmiön eri puolia tutkineet teologi Maria Buchert ja toimittaja Tellervo Uljas toivat keskusteluun mielenkiintoisia näkökulmia, joissa osapuolia syyllistämättä tarkasteltiin uskottomuuteen johtaneita tekijöitä tutkimushaastattelujen valossa.
Mikä oikeastaan on uskottomuutta, sitä ei juuri pohdittu eikä liioin kolmannen osapuolen näkökulmaa. Mielenkiintoinen oli ajatus romanttisen rakkauskäsityksen ja rakastumisen yliarvostuksesta luottamuksen ja sitoutumisen kustannuksella. Luulenpa, että moni sivusuhde sammuisi aikanaan, jollei kolmas osapuoli alkaisi vaatia osaansa olettamastaan onnesta.
Tottahan sekin on, että toiset meistä ovat peruslaadultaan uskollisempia suhteissaan kuin toiset. Tarvitsematta olla naiivikaan, kannattaa luottaa sekä toiseen että omiin tuntemuksiinsa siitä, missä suhteessa mennään. Parisuhde ei mitään alituista riemujuhlaa ole kellään, pitää kestää ajoittain sekä omaa että toisen turhautumista. Suhdetta pitää myös huoltaa ja päivittää. Eikä pitäisi rakentaa elämäänsä täysin toisen varaan, siinä on romahdusvaara.
Elämme aikaa, jolloin on trendikästä tunnustautua agnostikoksi, suhtautua epäillen kaikkeen yliaistilliseen, järkiperäisesti ja tieteellisesti selittämättömään. Ateistien, aktiivisten jumalankieltäjien ääni voimistuu ja uskonnottomuus on päivän sana. On hyvä tarkastella mihin itse uskoo.
Uskon yhteisöihin, ihmisiin yhdessä. Paljon siteerattu ajatus Yksin oot sinä ihminen pitää paikkansa vain yksilön hetkellisenä kokemuksena. Elämän upeus on siinä, että lajikumppaneita on paljon ja meissä kaikissa on yhteisöllisyyden siemen. Ihminen voi aidosti kuulua moniin yhteisöihin aina syntymäperheestä lähtien. Olemme sekä yksilöitä että heimo.
Uskon Jumalaan, ihmisen käsityskyvyn ylittävään henkiseen hyvyyteen ja viisauteen. Uskonsa kautta ihminen voi liittyä hyvyyden voimavirtoihin, jotka vaikuttavat sekä hänen omassa elämässään että yhteisöissä, joihin hän liittyy. Ihminen on tarkoitettu kehittymään henkisesti ja edistämään yhteisöllistä hyvää maailmassa.
Uskon, että maailmassa vaikuttaa myös hyvyyden vastavoima, pahuus. Usein tuntuu tänä aikana, että pahuus on voitolla. Ihmisen yksilöllinen, tiedollinen ja yhteisöllinen kehitys luo hybristä, omavoimaisuutta. Hyvän ja pahan taistelua käydään sekä yksilöissä että yhteisöissä. Jokainen joutuu valitsemaan puolensa ja pyrkimyksensä suunnan.
Uskon, että hauraana ja rajallisenakin elämä on kaunis. Miten vaikeaa joskus saattaakin olla, elämä kantaa siihen luottavaa. Vaikka erehdyn, epäonnistun ja toimin väärin, on mahdollisuus korjata, jatkaa. Ihmisen tieto ja ymmärrys on rajallista. Täydellistä totuutta ja ehdotonta varmuutta emme saa. Elämä jää uskon, toivon ja rakkauden varaan.
Viime vuosisadalla Saara Finni kirjoitti traagisen raportin äitinsä viimeisistä vaiheista vanhainkodissa. Kirjan nimeksi hän antoi Suruvaippa (Gummerus, 1981). Tosikertomus herätti ilmestyessään laajalti kauhistelua ja puolustelua, mutta myös arvokasta pohdintaa vanhusten laitoshoidon käytännöistä. Ehkä jokin jossakin oikeasti muuttuikin paremmaksi.
Tämän ajan ’suruvaippakirja’ lienee Tarja Tallqvistin ja Elina Simosen Kuka vierelles jää (Otava, 2007). Monta muuta hyvää kirjaa, tutkimusraporttia ja optimistista innovaatiokehitelmää on vanhusaiheesta julkaistu. Johtavatko ne mihinkään? Kuka tarttuu toimeen? Miksi tässä maassa nykyään määritellään vanhustenhoidon arvot euroina?
Voimalan keskustelu pysäytti. Tuoreen vanhusasiavaltuutetun kokemus, tausta ja näkemykset herättivät toivoa. Kysyä sopii, mitkä ovat hänen mahdollisuutensa ja valtuutensa vaikuttaa kehitykseen tulevaisuudessa, kun vanhusten suhteellinen määrä väestöstä kasvaa vuosi vuodelta ja samaan aikaan kuntien talousnäkymät vaikeutuvat.
Toimittajalta jäi kyllä tarkentamatta, että 65-vuotta täyttänyt ei ole vielä vanhus eikä tarvitse puheena olleen kaltaista hoivaa todennäköisesti pitkään aikaan. Vanhuudenhoivan tarve alkaa kasvaa selkeästi vasta 80 ikävuoden jälkeen. Teknologiset vempaimet voivat helpottaa arjen sujumista, mutta ihmisen kosketusta, rakkautta ja hoivaa ne eivät koskaan korvaa.
Vanhuustutkija kysyi: miksi vanhuksille ei järjestetä sitä apua, mitä he eniten toivovat, puhtautta ja ihmisarvoista hoivaa? Kysymys nostetaan taas esiin ensi vaalien alla – ja unohtuu, kun oma paikka vallan keskiössä varmistuu.
Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja kun jotain kirkosta sanoo, onhan se luettava. Niinpä jäin taannoin tutkimaan Antti Blåfieldin merkintöjä. Ensin toimittaja kertoo, että ev.lut. kirkosta erosi viime vuonna ennätysmäärä ihmisiä. Sitten hän toteaa, että kirkkoon liittyneitä myös oli ennätysmäärä ja siunatuksi lopuksi: kirkkoon kuuluu edelleen 81,7 prosenttia väestöstä. (HS 5.1.2008)
Eroamisen syitä pohtiessaan Blåfield tukeutuu lehdessä aiemmin julkaistuihin kirjailija Jarkko Tontin ajatuksiin. Raamattu mainitaan fantasiakirjallisuuteen kuuluvaksi, katolista kirkkoa tölväistään perhearvojen korostuksista. Fundamentalismin ennustetaan vahvistuvan ja valtaavan vähitellen ev.lut. kirkon, jossa sen jälkeen ei olekaan sijaa muille kuin uskossaan vahvoille ja totuudestaan varmoille. Blåfield päätyy lausumaan: ”kirkko on menettänyt otettaan suomalaisten kotien arjesta”.
Odotin kiinnostuneena, miten Kotimaa-lehdessä tulkitaan tilastoja. Pääkirjoitus on otsikoitu: ”Nuoret etsivät autuutta ilman kirkkoa”. Päätoimittaja Olof Melin toistelee Blåfieldin näkemyksiä, oikeastaan mitään kirkollisen päälehden omaa tulkintaa tilastosta ei löydy. Laimeasti lääkkeeksi tarjotaan uudentyyppisiä seurakuntamalleja.
Näinä aikoina uskontojen opettamat arvot eivät ole yhteiskunnassa yhteisesti hyväksyttyjen ja lailla suojeltujen oikeuksien kanssa kaikin osin ristiriidattomia. Moniarvoisuus toisaalta ja arvotyhjiö toisaalta hajottavat yhtenäistä uskonperintöä. Maallikon on vaikea tietää, milloin on kyse opista ja milloin sen tulkinnasta, kun joku lausuu kirkosta tai sen nimissä jotain. Ongelma on sama tilastojen suhteen.
Kirkkomme elää monenlaisten paineiden alla. Suurin murhe ei ole 0,7 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} suhteellinen jäsenkato, isompi lovi syntyy, jos konservatiiviset ääriryhmät ajautuvat irti kirkosta. Railo on jo syntynyt ja laajenee. *
PS. 11.1.-08 Tuoreessa Suomen Kuvalehden numerossa (2/08) on piispa Samuel Salmen (Oulun hpk) haastattelu samasta aiheesta. Siinä selkeihin kysymyksiin saa selkeitä vastauksia.
Jostain lapsuusmuistojen syövereistä putkahti mieleen heti herättyä huoneeni aamuhämärässä: ”…siunaa äitiä ja isää, heille elinpäivää lisää..” Ehkä vanhan virren aikaisessa maailmassa isän ja äidin elinpäivien määrä on ollut monilapsisissa perheissä hartaan rukouksen paikka.
Ikääntyvän aikuisen mieleen juolahtaneena virrensäe tuntuu absurdilta. Isäni on ollut poissa kohta seitsemän vuotta. Hän sai elää täyden elämän ja lähti hiljaa aikansa tultua täyteen 86 vuoden iässä. En olisi osannut toivoa hänelle enempää. Äiti on jo 93 eikä elinpäivien lisä ole hänen toiveissaan, pikemminkin päinvastoin.
Verkossa tarjolla olleen elinpäiväennusteen mukaan saattaisin elää isääni vanhemmaksi, mutta kuolisin äitiäni nuorempana. Ajatus tuntui ensin hiukan oudolta. Ennuste on ylimalkainen, laskelmassa ei noteerata jo koettuja kolhuja eikä alitajuisia unelmia. Se perustuu elämäntapa-arvioon ja geeniperimään.
En tiedä, mitä lapsemme isälleen ja äidilleen toivovat. He osaavat elää ilman meitäkin, mutta tuntuu hyvältä voida vielä olla tarpeellinen jollain tavalla. Me osaamme elää ilman heitäkin, mutta saattaa tulla aika, jolloin he ovat meille tarpeellisempia kuin me nyt heille.
Eipä ole ehtinyt istahtamaan blogien ääreen kuin lennossa viime aikoina, sen verran vilkasta on ollut sosiaalinen elämä – niinkuin juhla-aikaan hyvin sopii. Paljon kohtaamisten iloa! Ja tätä kotoista maisemaakin valostaa viimein lumiharso. Eilen ihan aurinko säteili talvimatalalta!
Muutama ystävistäni elää vielä työvuosiensa rytmiä, niinpä heitä tapaa harvemmin. Olen huomannut, että kun tapahtuu paljon tapaamisten välillä, on vaara, että pienet hiljaiset sävyt tukehtuvat paljoon puheeseen. On tärkeä saada kertoa, mutta on myös annettava vastaukselle tilaa.
Ystävien kohtaamisessa on tärkeää olla läsnä kokonaisvaltaisesti. Ei ole mukava jäädä toisen kuulumisvyöryn alle. Tunnelmien ja oivallusten yhteinen jakaminen on tärkeää. Keskustelun hapekkuus, ilmavuus toteutuu kuuntelun ja kertomisen vuorovaikutuksessa.
Saarnaan tässä itselleni. Hienovaraisen kuuntelun ammattilaisesta näyttää yllättävän helposti sukeutuvan itsekeskeinen lörppö.
Äidissä viime vuosina tapahtuneet muutokset ovat pakottaneet pohtimaan vanhuutta ja tuntuneet kipuna tunnetasolla. Toisaalta muuttuminen on hyväksyttävää, osana luontoa ihminen on samojen prosessien alainen. Läheltä seuraajaa silti koskee.
Tulee aika, kun aikuisenergia hupenee. Ihminen haurastuu hiljalleen sekä fyysisesti että henkisesti. Elämänpiiri supistuu, rajat lähenevät vaivihkaa toisiaan. Niin kuin järvi jäätyy rannoiltaan, keskellä yhä pienenevä sula, joka sekin lopulta katoaa jonakin pakkasyönä. Joutsenen on noustava siivilleen.
Hän, joka elää vanhuuttaan, aistii itse epämääräisesti elämänliekkinsä hiipumisen. Voimien vähetessä ihminen alkaa henkisesti luopua. Kiinnostus asioihin ja toisiin ihmisiin sammuu hiljalleen. Aluksi se loukkaa läheisiä, kunnes he ymmärtävät, että vanhus näin irrottautuu elämästään.
Vanhainkodeissa ja vuodeosastoilla saattaa nähdä, miten omaiset joskus takertuvat menneisiin mielikuviinsa suostumatta kohtaamaan hyvästelyn kipua. Vanhuksen elämän viime metreillä saatetaan ryhtyä vaatimaan hoitotoimia, jotka rikkovat elämän luonnollisen päättymisen rauhan.
Vanhuus on vähenemiseen suostumista. Elämän puolesta joutuu joskus lujasti taistelemaan matkan varrella, mutta lopussa kuolemaa vastaan taistelu käy turhaksi. Elämän kuuluukin päättyä aikanaan. Lähtevän osa on kuolemassa paras ja kaunein. Saattajan on suostuttava päästämään irti.
Tänään on helppoa ajautua miettimään räntäisiä: mäiskähtelee ikkunaan ja valuu kuin vesi, takertuu hetkeksi oksiin, näyttää maassa lumelta, kohta ei miltään. Räntäsateen syvin olemus: ei oikein sitä eikä tätä?
Miten on ihmissuhteiden laita maailmassa, jossa nokia on meidät yhdistänyt toisistamme suorastaan pääsemättömiin? Enemmistö suhteista lienee räntäisiä, jollain tapaa määrittelemättömiä tai yksioikoisia. Taannoin hätkähdytti tutkimustulos, jonka mukaan 25{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a}:lla suomalaisista miehistä ei ole yhtään ystävää. Se oli varmaan yksi niistä, joka odotti kuolleena kuusi vuotta, että joku löytäisi.
Paljon on haaleeta, viileetä ja huurteista ihmisten välillä. Nuupahtaneessa, mahdottomassa jopa tuhoavassa suhteessa riiputaan kykenemättä tekemään asialle mitään. Joskus välinpitämättömyys saattaa ollakin välin pitämättömyyttä. Suhteessa tarvitaan elintilaa, muuten se umpioituu. Suhteessa tarvitaan myös kosketuskohtia, joissa kipunoi.
Tv:ssä esitettiin äskettäin Anna-Leena Härkösen taitavasti käsikirjoittama elokuva Onnen varjot. Tiina Lymin ja Nicke Lingnellin elokuvayhteistyö oli nautittavaa. Lapsettomuuden teeman variaatiot viilsivät nuorten elämän perussäikeitä poikki, mutta myös toivo jäi elämään. Elokuva nosti esiin kipeitä tunteita, mutta viittoi myös oikeaan suuntaan kriisistä, eteen päin.
”Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito ja sekään ei ole kovin tärkeää” opettaa Idän viisas. Jos ei ole puutarhaa? Tai sen laatuinen fyysinen työ ei jostain syystä käy? Voisiko jokaisen oma persoona lahjoineen ja elämässä opittuine taitoineen olla se hoidettava puutarha?
Eläkkeelle lähtevä etääntyy luonnollisesti työtovereista, jotka jäävät tehtäviensä paineisiin. Vapaudestaan hurmaantuneen ikääntyvän mielenkiinto ei hetken päästä välttämättä enää kohdistu entisiin työkysymyksiin, kun elämä tarjoaa runsaasti uutta. Tulee sekin aika, jolloin entisessä työyhteisössä tuttuja ei enää ole; väki on vaihtunut. Irti päästäminen on vapauttavaa.
Sosiaalisen elämän monipuolisuus ehkäisee yksinäistymistä. Ajan mittaan ikääntyvä huomaa, että kuolema harventaa tuttavien joukkoa eikä säästä ystäviäkään. Viisas ylläpitää ja hoitaa elämän eri vaiheissa syntyneitä ystävyyksiä, mutta osaa antautua myös uusiin ihmissuhteisiin, kun ne kohdalle osuvat. Mielenkiinnon vaaliminen ja osallistuminen tuo onnea.
Positiivisella asenteella pärjäilee pitkälle. Eläkeläisenä saattaa olla taidoistaan riippuen erilaisten odotusten kohteena. On hyvä säilyttää oman elämän päätösvalta itsellä silläkin uhalla, että itsekkyydestä saatetaan huomautella. Monena on saanut olla, monesti muiden tarpeet asettaa etusijalle. Jospa nyt viimein omatkin.
Muutosjoustavuus on oleellista, sillä haasteita tulee varmasti. Toimeentulokuviot muuttuvat, asumisia mietitään, terveydentilassa tapahtuu yllättäviä käänteitä, läheisten elämänmuutokset vaikuttavat. Myötäämällä ja etsimällä selviytymisstrategioita ja mahdollisuuksia hyödyttömän valittelun sijaan voittaa aina.
Tulevaisuuteen saattaa olla hyvä valmistautua myös opettelemalla yksinoloa. Tulee aika, jolloin ei ole puhekaveria tai sielunvierimmäistä lähellä. Itsekseen viihtyminen ei ole kaikille luontaista, mutta siihen voi kyllä harjaantua. Onnellinen se, joka osaa nauttia omastakin seurastaan!
Järkyttävä tapahtuma on yhteisön kannalta eräällä tavalla kuin veteen pudonnut pommi. Ensin vesi syöksähtää äkisti korkealle ja ryöppyää alas. Jokainen pudonnut pisara synnyttää laajenevat renkaat, joissa kaiku etenee. Paineaallot nousevat rantaan saavuttuaan korkealle vielä kerran.
Olen seurannut Jokelan tapahtumien uutisointia lähinnä television uutis- ja ajankohtaisohjelmista, Helsingin Sanomista ja HS.fi -sivuilta, Tuusulan kunnan ja seurakunnan nettisivuilta sekä paikallisesta sanomalehdestä. Pääosin uutisointi on ollut mielestäni asiallista.
Nettiin, radioon ja televisioonkin verraten päivän sanomalehti tuo tiedon pienellä viiveellä. Etuna on punnitumpi ja paremmin olennaisen tavoittava viesti. Meilläkin on menty amerikkalaismalliseen asianosaisten ja paikallisten ihmisten tunnelmien metsästykseen mediassa. Se ei ole pelkästään hyvä asia.
Ilahdutti asiallinen, tunteita korostamaton, mutta lämmin tapa, jolla A-studion sympaattinen miestoimittaja tarttui aiheeseen tuoreeltaan tapahtumailtana. Hän antoi vieraidensa puhua eikä sortunut tenttaamaan. Siinä ei hosuttu muistilappujen kanssa. Kerrassaan tyylikkäästi hoidettu.
Kirkon tehtäväksi näyttää jääneen tunnepuolen hoito. On tärkeää, että kipu ja suru saa yhteisöllisesti sekä yksilöllisesti luvan tuntua ja näkyä. Kirkon työntekijöillä on kriisiavun ammatillista osaamista ja uskon tuoman lohdutuksen ja toivon sanoma. Kriisikeskuksessa oli tuttuja kollegoita töissä.
On tärkeää palata tietoisesti normaaliin arkeen ja jatkaa elämää. Tragediassa surmansa saaneiden kodeissa tuska ja suru on läsnä pitkään. Koulussa etsitään henkisiä turvallisuuskoordinaatteja senkin jälkeen, kun rakennus on korjattu. Vastuu yhteisön turvallisuudesta on kaikkien yhteinen asia.
|
|
