Ensimmäistä kertaa kävin pyhäinpäivän iltana seurakuntamme hautausmaalla. Hämmästyin haudoille sytytettyjen kynttilöiden ja lyhtyjen määrää. Se kertoo, että vainajia muistellaan. Muualle haudattujen muistomerkin kivillä häilyivät sadat kaipauksesta kertovat liekit. Siihen mekin sytytimme kynttilämme.
Lienenkö poikkeusyksilö, kun en arastele puhua kuolemasta, kuolleista tai vainajista näillä sanoilla. Kirkollisissa piireissä kuulee usein käytettävän sanontaa poisnukkunut. Muitakin kiertoilmaisuja näkee: menehtynyt, siirtynyt pois, poistunut keskuudestamme, lähtenyt, saanut rauhan.
Tulee mieleen muuan lapsi, joka pelkäsi nukkumaan menoa, koska hänen isoisänsä oli ’nukkunut pois’, mikä tarkoitti, ettei enää koskaan herännyt, vaan pantiin arkkuun ja haudattiin maahan. Menehtyneestä tulee mieleen tapaturmaisesti tai tuskalliseen sairauteen kuollut. Aivan absurdilta tuntuu puhua siirtymisestä, minne?
Kuoleman kosketus järkyttää ihmistä aina jotenkin. Se on niin lopullista ja niin tuntematonta. Usein kuolema myös yllättää, vaikka sitä edeltäisi pitkällinen ja fataali sairaus. Ihminen tietää kuoleman lähestyvän vääjäämättä, mutta kun se sitten tapahtuu, se tuntuu tulevan liian äkkiä ja sopimattomaan aikaan.
Kuoleman järkyttämät omaiset saattavat lohduttaa itseään ja toisiaan vainajan muuttumisella enkeliksi tai osaksi luontoa: tähdeksi, linnuksi, kukaksi. Kristityt luottavat pääsevänsä kuoltuaan Jumalan luo ja puhuvat lapsilleen taivaan kodista. Muslimi uskoo, että hänelle on varattu paikka paratiisissa.
Surua ei voi millään pyyhkiä pois, sillä on aikansa. Suru valmistaa ihmistä omaa kuolemaa varten. Lohdutuskuvat ovat tarpeellisia, ei niitä pitäisi ryhtyä murskaamaan raamatulla tai tieteellisillä argumenteilla. Sureva maalaa kuoleman jättämää tyhjää arkkia toiveidensa kuvin.
Kuolemaan sinänsä ei liity mitään maagista eikä pelättävää. Se on elämän luonnollinen päätös. Kuolemaa edeltävät tapahtumat saattavat pelottaa. Mitä kuoleman tuolla puolen on tai ei ole, kenelläpä siitä olisi varmuutta. Tällä puolella rajaa surraan, kaivataan ja muistellaan. Niin elämä jatkuu.
*
PS. Kiitos Esikoiselle, joka kysyi miten kuolemasta voi puhua.
Hieno puheenvuoro., Minäkin kävin hautausmaalla.
Joku olikin sanonut, että miten paljon länsimainen yhteiskunta menehtää ja tukahduttaa torjumalla kuoleman tai siitä puhumisen. Siitä ei saisi edes puhua! Minuakaan ei puhuminen kammoksuta; vapaaehtoistyössä asiakkaat puhuvat siitä päivittäin.
Pyhäinpäivänä olin äidilläni pyhäinpäivän aterialla, ja aloitin kyllä puhumaan kuolemastakin käytyämme haudoilla ja jostain luin, että sana marras tarkoittaa kuolemaa.
Kommentin jätti SusannaR · maanantaina 5. marraskuuta @ 09:46
Menneinä työvuosina olin kollegani kanssa useaan otteeseen järjestämässä saattohoitokoulutusta kaupungin terveyskeskuksen ja vanhainkodin henkilöstölle. Huomasin, ettei kuolemasta puhuminen ollut hoitoväellekään helppoa. Vanhuksen odotettavissa oleva kuolema nosti hoitajassa tunteita pintaan ja pani miettimään omaa kuolemaa. Vapaaehtoisten saattohoitokurssilla aiheesta keskustelu on meilläkin luontevaa, sillä tehtävään hakeutuvilla on omaa, läpielettyä surua taustalla.
Usein vanhukset sanovat, että heidän aikuiset lapsensa torjuvat kuolemasta puhumisen. Toivon, että voin omien lasteni kanssa keskustella tästäkin aiheesta vapaasti silloin kun se tulee puheeksi.
Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 5. marraskuuta @ 11:56
Olen nyt asunut maaseudulla vajaat kymmenen vuotta. Olen pannut merkille, että syntyminen ja kuoleminen ovat maaseutuihmisille luonnollisia ja niistä voidaan puhua oikeilla nimillä. Täällä eletään lähempänä luontoa ja syvällisesti ymmärretään nuo käsitteet – joskus ilman sanoja.
Pablo
Kommentin jätti Pabloo · maanantaina 5. marraskuuta @ 12:19
Niin muuten onkin, Pablo, urbaani asumisen muoto ilmeisesti vieraannuttaa elämän perusasioista muutenkin. Ehkä osa tätä luontevuutta liittyy minun historiassani yhtä paljon maalaislapsen taustaan kuin ammatillisiin valmiuksiin.
Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 5. marraskuuta @ 14:44
Meilläkin oli mahdollisuus osallistua saattohoitokurssiin ja saattamiseen, mutta tuossa elämänvaiheessa en osallistunut siihen.
Huomaan useimpien vanhusten haluavan kuunnella ja puhua kuolemasta luonnollisena asiana.
Olen myös samaa mieltä että urbaani ympäristö ja kaikki ”ylimääräinen sälä” vieraannuttaa ihmiset perusasioista. Ja aloin taas kaipaamaan maaseutua. 🙂
Kommentin jätti SusannaR · tiistaina 6. marraskuuta @ 10:00
Susanna, olemme ehkä kuitenkin ihmisiä, jotka tiedostavat vieraantumisen uhat ja hoidamme yhteyttä perusasioihin 🙂
Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 6. marraskuuta @ 10:53
Niin. 🙂 Ja tosiaan tätä yhteyttä pitääkin nimenomaan hoitaa ettei aivan kadottaisi itselleen tärkeitä asioita, hiljaisuudesta lähtien. 🙂
Kommentin jätti SusannaR · tiistaina 6. marraskuuta @ 18:49