Jos lähimmäisesi arvosteleminen on mielestäsi tarpeellista, sano se hänelle suoraan. Valitse sanasi niin, ettet saa hänen vihaansa päällesi. – Tämä viisaus tuli vastaan Tolstoin kokoamista mietelmistä. On olemassa ihmisheimo nimeltä suoraansanojat. Ovat usein vielä erittäin ylpeitä tästä ominaisuudestaan.

Suorapuheisuus on eräässä mielessä ikäominaisuus. Lapset sanovat muikistelematta mitä ajattelevat ja vanhana vaiva vain pahenee. Loppusuoralla dementia poistaa viimeisetkin hienotunteisuuden rippeet ja sammakot pullahtelevat puheisiin estoitta. Ikähaarukan välimaastoon sijoittuu aikuisväki, josta osa oppii näyttelemään fiksua ja pitämään pokkaa.

Tietyssä mielessä kannatan suoraansanomista. Tekohymyinen kiertely ja kaartelu – mikä esimerkiksi amerikkalaisessa kulttuurissa kuuluu asiaan, saa pohjoismaalaisen ymmälleen. Miksi ihmeessä pitää aina ensin tarjoilla se ’kaikki hyvin’ -löpinä, ennen kuin voi sanoa miten asia oikeasti on? Small talk on eräs väistelykohtaamisen muoto, jota kyllä myös joskus tarvitaan.

Terveellistä suoraansanomista on. Jos jotain kritiikkiä on sanottava, sanotaan se asianomaiselle suoraan eikä palaveerata nurkan takana. Tottakai ihmiset puhuvat toisistaan, ei sitä liene tarpeen keneltäkään kieltää – monillahan ei muuta puhuttavaa olekaan – pointti onkin siinä, missä valossa lähimmäinen esitetään. Rehdisti suora ja hyväntahtoinen puhe ei loukkaa.

Tolstoi puhuukin lähimmäisen arvostelemisesta. Liekö tuo tarpeellistakaan. On silti tilanteita, jolloin arvostelu livahtaa karkuun sanaisesta arkusta, vaikka yrittäisikin vahtia. Eikä asianomaiselle itselleen tietenkään tule sanotuksi vaan jollekin toiselle. Voi, kun muistaisi asettua itse arvostelunhalunsa kohteeksi ensin.

Kehittelin elämänohjeekseni mietettä tähän suuntaan: jos jonkun lähimmäisen tekoja on tarpeen arvioida, mieti ensin. Vasta sitten sano hänelle suoraan ja valitse sanasi viisaasti.