Arvelen, että aiheen pohtimisesta ei hyvä seuraa. Mitä sanoa kurjuuden puuduttamalla sydämellä näkemästään. Jokaisella kuitenkin lienee ikioma tunteenomainen mielipide asiasta. Kohta on taas se aika vuodesta, jolloin muutenkin herkistellään osattomien kurjuudella. Mielenvaiva on ympärivuotista.

Pääkaupungin keskustassa, matkalla asemalta Akateemiseen ja sieltä Bulevardille, kohtasin heistä kolme. Hesarissakin jo esitelty romanialaisäiti pikkulapsi sylissään, kädet yhteenliitettyinä ja tyhjä kuppi edessä. Toisaalla ilmeetön mies polvillaan, edessään mariraitainen pusero taiteltuna, sen päällä pieni fransiskusristi.

Ohikävely ei vaivannut mitenkään. Paljon myöhemmin näky pulpahti uudestaan mieleen. Lapsi kyyhöttämässä kadulla? Muissa maissa liikkuessa nämä näyt ovat niin tavallisia, etteivät jää kävijälle edes mieleen, mutta kotinurkillaan pohjoismaalainen häkeltyy. Pää kääntyy pois, hävettää jotenkin. Hyvinvointiyhteiskunta?

Olen tunnistanut itsessäni perisuomalaista kerjäläisinhoa. Tuonkaltaisessa tavassa alistua, vedota ja syyllistää on jotain syvästi vastenmielistä. Kuka sanoikaan: ’kaivaa en jaksa, kerjuuta häpeän’. Näillä ihmisillä ei ole varaa edes häpeään, muuten he eivät kyhjöttäisi kuppeineen kylmällä kadulla ihmisvirrassa joka päivä.

Suomalaisessa yhteiskunnassa ihmetellään, voiko ihmisiä kieltää kerjäämästä. ’Kerjääminen ja kaupustelu kielletty’ -kylttejä näki viime vuosisadalla vielä talojen portinpielissä ja rapuissa. Kerjääminen ei sinänsä ole rikos, ellei sitten kaupungin järjestyssääntöä vastaan. Entä ihmisyyttä? Kuka tässä oikeastaan on polvillaan?

Suomalainen käy näillä main nälissään Pelastusarmeijan leipäjonossa, Hurstin soppajakelussa ja seurakunnan diakoniavastaanotolla. Sosiaalitoimistoissa, työvoimatoimistoissa ja Kelan luukulla perätään etuuksia ovet paukkuen. Köyhän lapsikin saa päivähoitopaikan. Yhteiskunnan tukea löytyy, jos jaksaa sitä hakea.

Me emme ainoastaan ole Euroopassa, Eurooppa on täällä.