Uho ja viha, jumalaksi julistautuminen, oman ja toisten elämän tuhoamisen pohdiskeleminen on väärä polku, jota voi vielä muuttaa. Miksi kukaan ei yrittänyt, vai eikö kukaan nähnyt? Aseeseen tarttuvalla ei enää ole paluuta.
Vuosituhansia vanha eettinen koodisto, kymmenen käskyä tai se yksi kultaiseksi nimetty sääntö kertovat jo olemassaolollaan, että ihmisessä on läpi historiansa ollut mahdollisuudet ja ainekset niin hyvään kuin pahaankin.
En usko, että kukaan ihminen on läpeensä ja kokonaan paha. On liian pieninä yksin kasvamaan jääneitä, rajattomasti rakastettuja, väärinymmärrettyjä ja vaikeita. On niitä, joita on hyljeksitty ja niitä, joilla ei ole ollut turvaa tarvitessaan.
Maailma ei taida olla mustavalkoinen. Kukaan ei voi sanoa, että meillä sentään, mutta tuolla naapurissa. Tuskin mitkään olosuhteet predestinoivat ihmistä pahuuteen. Virheitä tehdään, mutta pyrkimyksen suunta ratkaisee.
Kysymyksiä on paljon, vastauksia vähän.
Ensimmäistä kertaa kävin pyhäinpäivän iltana seurakuntamme hautausmaalla. Hämmästyin haudoille sytytettyjen kynttilöiden ja lyhtyjen määrää. Se kertoo, että vainajia muistellaan. Muualle haudattujen muistomerkin kivillä häilyivät sadat kaipauksesta kertovat liekit. Siihen mekin sytytimme kynttilämme.
Lienenkö poikkeusyksilö, kun en arastele puhua kuolemasta, kuolleista tai vainajista näillä sanoilla. Kirkollisissa piireissä kuulee usein käytettävän sanontaa poisnukkunut. Muitakin kiertoilmaisuja näkee: menehtynyt, siirtynyt pois, poistunut keskuudestamme, lähtenyt, saanut rauhan.
Tulee mieleen muuan lapsi, joka pelkäsi nukkumaan menoa, koska hänen isoisänsä oli ’nukkunut pois’, mikä tarkoitti, ettei enää koskaan herännyt, vaan pantiin arkkuun ja haudattiin maahan. Menehtyneestä tulee mieleen tapaturmaisesti tai tuskalliseen sairauteen kuollut. Aivan absurdilta tuntuu puhua siirtymisestä, minne?
Kuoleman kosketus järkyttää ihmistä aina jotenkin. Se on niin lopullista ja niin tuntematonta. Usein kuolema myös yllättää, vaikka sitä edeltäisi pitkällinen ja fataali sairaus. Ihminen tietää kuoleman lähestyvän vääjäämättä, mutta kun se sitten tapahtuu, se tuntuu tulevan liian äkkiä ja sopimattomaan aikaan.
Kuoleman järkyttämät omaiset saattavat lohduttaa itseään ja toisiaan vainajan muuttumisella enkeliksi tai osaksi luontoa: tähdeksi, linnuksi, kukaksi. Kristityt luottavat pääsevänsä kuoltuaan Jumalan luo ja puhuvat lapsilleen taivaan kodista. Muslimi uskoo, että hänelle on varattu paikka paratiisissa.
Surua ei voi millään pyyhkiä pois, sillä on aikansa. Suru valmistaa ihmistä omaa kuolemaa varten. Lohdutuskuvat ovat tarpeellisia, ei niitä pitäisi ryhtyä murskaamaan raamatulla tai tieteellisillä argumenteilla. Sureva maalaa kuoleman jättämää tyhjää arkkia toiveidensa kuvin.
Kuolemaan sinänsä ei liity mitään maagista eikä pelättävää. Se on elämän luonnollinen päätös. Kuolemaa edeltävät tapahtumat saattavat pelottaa. Mitä kuoleman tuolla puolen on tai ei ole, kenelläpä siitä olisi varmuutta. Tällä puolella rajaa surraan, kaivataan ja muistellaan. Niin elämä jatkuu.
*
PS. Kiitos Esikoiselle, joka kysyi miten kuolemasta voi puhua.
Jos lähimmäisesi arvosteleminen on mielestäsi tarpeellista, sano se hänelle suoraan. Valitse sanasi niin, ettet saa hänen vihaansa päällesi. – Tämä viisaus tuli vastaan Tolstoin kokoamista mietelmistä. On olemassa ihmisheimo nimeltä suoraansanojat. Ovat usein vielä erittäin ylpeitä tästä ominaisuudestaan.
Suorapuheisuus on eräässä mielessä ikäominaisuus. Lapset sanovat muikistelematta mitä ajattelevat ja vanhana vaiva vain pahenee. Loppusuoralla dementia poistaa viimeisetkin hienotunteisuuden rippeet ja sammakot pullahtelevat puheisiin estoitta. Ikähaarukan välimaastoon sijoittuu aikuisväki, josta osa oppii näyttelemään fiksua ja pitämään pokkaa.
Tietyssä mielessä kannatan suoraansanomista. Tekohymyinen kiertely ja kaartelu – mikä esimerkiksi amerikkalaisessa kulttuurissa kuuluu asiaan, saa pohjoismaalaisen ymmälleen. Miksi ihmeessä pitää aina ensin tarjoilla se ’kaikki hyvin’ -löpinä, ennen kuin voi sanoa miten asia oikeasti on? Small talk on eräs väistelykohtaamisen muoto, jota kyllä myös joskus tarvitaan.
Terveellistä suoraansanomista on. Jos jotain kritiikkiä on sanottava, sanotaan se asianomaiselle suoraan eikä palaveerata nurkan takana. Tottakai ihmiset puhuvat toisistaan, ei sitä liene tarpeen keneltäkään kieltää – monillahan ei muuta puhuttavaa olekaan – pointti onkin siinä, missä valossa lähimmäinen esitetään. Rehdisti suora ja hyväntahtoinen puhe ei loukkaa.
Tolstoi puhuukin lähimmäisen arvostelemisesta. Liekö tuo tarpeellistakaan. On silti tilanteita, jolloin arvostelu livahtaa karkuun sanaisesta arkusta, vaikka yrittäisikin vahtia. Eikä asianomaiselle itselleen tietenkään tule sanotuksi vaan jollekin toiselle. Voi, kun muistaisi asettua itse arvostelunhalunsa kohteeksi ensin.
Kehittelin elämänohjeekseni mietettä tähän suuntaan: jos jonkun lähimmäisen tekoja on tarpeen arvioida, mieti ensin. Vasta sitten sano hänelle suoraan ja valitse sanasi viisaasti.
Arvelen, että aiheen pohtimisesta ei hyvä seuraa. Mitä sanoa kurjuuden puuduttamalla sydämellä näkemästään. Jokaisella kuitenkin lienee ikioma tunteenomainen mielipide asiasta. Kohta on taas se aika vuodesta, jolloin muutenkin herkistellään osattomien kurjuudella. Mielenvaiva on ympärivuotista.
Pääkaupungin keskustassa, matkalla asemalta Akateemiseen ja sieltä Bulevardille, kohtasin heistä kolme. Hesarissakin jo esitelty romanialaisäiti pikkulapsi sylissään, kädet yhteenliitettyinä ja tyhjä kuppi edessä. Toisaalla ilmeetön mies polvillaan, edessään mariraitainen pusero taiteltuna, sen päällä pieni fransiskusristi.
Ohikävely ei vaivannut mitenkään. Paljon myöhemmin näky pulpahti uudestaan mieleen. Lapsi kyyhöttämässä kadulla? Muissa maissa liikkuessa nämä näyt ovat niin tavallisia, etteivät jää kävijälle edes mieleen, mutta kotinurkillaan pohjoismaalainen häkeltyy. Pää kääntyy pois, hävettää jotenkin. Hyvinvointiyhteiskunta?
Olen tunnistanut itsessäni perisuomalaista kerjäläisinhoa. Tuonkaltaisessa tavassa alistua, vedota ja syyllistää on jotain syvästi vastenmielistä. Kuka sanoikaan: ’kaivaa en jaksa, kerjuuta häpeän’. Näillä ihmisillä ei ole varaa edes häpeään, muuten he eivät kyhjöttäisi kuppeineen kylmällä kadulla ihmisvirrassa joka päivä.
Suomalaisessa yhteiskunnassa ihmetellään, voiko ihmisiä kieltää kerjäämästä. ’Kerjääminen ja kaupustelu kielletty’ -kylttejä näki viime vuosisadalla vielä talojen portinpielissä ja rapuissa. Kerjääminen ei sinänsä ole rikos, ellei sitten kaupungin järjestyssääntöä vastaan. Entä ihmisyyttä? Kuka tässä oikeastaan on polvillaan?
Suomalainen käy näillä main nälissään Pelastusarmeijan leipäjonossa, Hurstin soppajakelussa ja seurakunnan diakoniavastaanotolla. Sosiaalitoimistoissa, työvoimatoimistoissa ja Kelan luukulla perätään etuuksia ovet paukkuen. Köyhän lapsikin saa päivähoitopaikan. Yhteiskunnan tukea löytyy, jos jaksaa sitä hakea.
Me emme ainoastaan ole Euroopassa, Eurooppa on täällä.
Eräs nuoruusaikojeni opetuksista on jäänyt väkevästi mieleen. Sen antoi nyt jo poissa tästä elämästä oleva teologi ja filosofi, runoilija ja pappi pohtiessaan jollain luennolla kanssamme vastakohtaisuuksia. – Ei ilon vastakohta ole suru, niin kuin on tapana sanoa, vaan ilottomuus, hän totesi ja sai kuulijansa jatkamaan ajatusta.
Ilottomuus ilon vastakohtana, levottomuus levon, suruttomuus surun – vastakohdat eivät sulje pois toisiaan? Nämähän tuntuvat sulkevan. Kielemme on niin sävykäs, että levottomuus tuntuu olevan enemmän kuin vain levon puuttuminen ja suruttomuus asenteellisemmalta kuin pelkkä surun puuttuminen elämästä.
Rakkaudettomuuden voi ajatella sekä tilana että toiminnan laatuna. Onnettomuus voi olla onneton tapahtuma muuten onnellisen ihmisen elämässä. Miten niin vastakohdat kumoaisivat toisensa, nehän tuntuvat täydentävän? Elämäkin on sävykäs, se sisältää usein vastakohtaisuuksia positiivisine tai negatiivisine jatkumoineen.
”En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, niin itken muuten vaan..”
Kirjallisuusseminaarissa on yksi tuttu viime keväältä. Ensimmäisen kerran jälkeen olimme molemmat toisistamme tietämättä ajatelleet, onkohan tämä seminaari sittenkään minun juttuni. Toisen kerran jälkeen kysäisin mielijohteesta: mennäänkö kahville? Puikahdettiin siitä Bulevardin kahvisalonkiin.
Ensimmäinen kahvikeskustelumme lähti liikkeelle seminaarituntemuksista. Hänelle kirjallisuus oli kakkosvaihtoehto, kun elämäntarinaseminaarin jatko oli peruuntunut. Minä taas olin horjunut teatterin ja kirjallisuuden välillä. Yhteisesti todettiin seminaariohjaajamme tosi mukavaksi, joten eiköhän se siitä etene.
Sitten keskustelu jatkui äitikokemuksilla. Muistin hänen maininneen viime keväänä vaikeasta äitisuhteestaan. Ajattelin silloin, kas, en olekaan ainoa. Hänen äitinsä on jo poissa, minun 93. Saatoimme nyt jakaa varsin samansuuntaisia kokemuksia suhteesta äitiin ja miten se kaikki on vaikuttanut meihin itse äidiksi tultuamme.
Seuraavalla kerralla vein hänet lempikahvilaani, johon hän ei ollut aiemmin osunutkaan. Totesimme, että olen poikennut useampiin pääkaupungin kahviloihin kuin hän, stadilaisellahan on lyhyt matka kotiinsa. Minä taas olen asunut kohta 30 vuotta junamatkan päässä citystä. Keskustan kahvilat ovat käyneet tutuiksi.
Olimme jo todenneet olevamme saman ikäisiä. Stadilainen tuttavani on ollut leskenä jo toistakymmentä vuotta. Tämä teema nousi kahvikeskusteluumme. Hän kertoi miehensä kuolemasta ja surun vaikutuksesta perheessä. Nyt hänestä on alkanut vähitellen tuntua, että elämä voisi jatkua toisinkin.
Huomasin hänen pitävän edelleen sormusta. Siitä keskustelu jatkui surusta luopumiseen ja uuteen suuntautumiseen. Mitä tarkoittaa ’kunnes kuolema meidät erottaa’? Voiko eletyn ajan jättää historiaan ja antaa tilaa uudelle vaiheelle, mahdollisesti uudelle ihmissuhteellekin?
Tajusin, että olen kaivannut tällaisia keskusteluja, ajatusten ja kokemusten avointa virtaa kunnioituksen ilmapiirissä. Tällaistako on flow? Ei tarvitse ottaa kantaa eikä tuntea toistensa koko historioita. Ei tarvitse odottaa mitään erityistä, vaatimuksia ei ole. Keskustelussa syntyvät oivallukset ovat lahja ihmiseltä ihmiselle.
Pilviharmaa arkiaamu. Aamukahvin jälkeen soitan äidille, toivottelen hyvää nimipäivää. Pujahdus ulkoiluasuun, sauvat mukaan ja polulle. Ilma tuntuu lauhkealta, käsineitä ei tarvita. Yöllä on satanut. Metsässä ja kalliolla on tosi märkää, sammal lennättää askeleen herkästi liukuun. Suuntaan vanhalle peltoaukealle.
Peltojen syksy tuo mieleen lapsuusmaiseman. Tässä kaupungissa kynnöspellon takana vain humisee loputon autovirta moottoritietä ja sänkipeltojen takalaitaa kiitävät cityjunat minuuttien välein. Silta kaartuu uhmakkaasti raiteiden yli. Okranvärinen sänki kertoo korjatusta viljasta. Kauniisti viilutettu multa ennakoi jo kevätkylvöjä.
Piennarten kulottunut heinä kantaa sadepisaroita helpeissään. Niin paljon kauneutta sille ken huomaa. Mietin elämäni syksyjä aikojen takana, toisaalla. Jo varhain aloin aistia vuodenaikojen värejä, tuoksuja, ääniä luonnossa. Missä olen kulkenutkin, mitä aikaa elänyt, aina olen hakeutunut luonnonmaisemaan voimaa saamaan.
Peltoaukea on jo jossain suunnitteluvirastossa piirretty täyteen kerrostaloja. Valtuuston vihreät ja vasemmistoliitto yrittävät epätoivoisesti, mutta ilmeisen turhaan torjua katastrofaalisen ympäristömokan. Maankäytön tehokkuusvaatimukset ja aluerakentamisen urbaani uho näyttää voittavan historialliset luonnonarvot.
Onko kaupunki ihmisiä vai ihminen kaupunkia varten? Vielä tämän syksyn saan hengittää peltojen avaruutta, antaa katseen levätä, poimia maan kauneutta sielunvoimaksi.
On ollut hupaisaa lukea Vihtori Peltosen (alias Johannes Linnankoski) sanomalehtikolumneja 1890-luvulta. Hän ottaa kantaa mm. kansansivistyksen puolesta, sanomalehtien seuraamisen ja yhteiskunnallisen aktiivisuuden puolesta, arvostelee virkamiesmoraalia, puhuu raittiuden puolesta ja nuorisokasvatuksesta yleensä.
Lukiessa minua hämmentää toisaalta havaita se valtava muutos, joka reilun sadan vuoden aikana kaikilla alueilla maassamme on tapahtunut ja toisaalta miten monet asiat näyttävät olevan yhä ajankohtaisia kaikesta kehityksestä huolimatta. Kolumnisti moittii 1800-luvun kansakoulunkäyneitä passiivisuudesta yhteisten asioiden suhteen. Peruskoulu- ja lukiosivistys ei taida olla kummempaa. Miksi tieto passivoi, ei muutu toiminnaksi? Yhteiset asiat eivät kiinnosta, se kuuluisa Joku Muu hoitakoon.
Monet aatteet ovat kärsineet pahan inflaation. Uskonnon merkitys marginalisoituu, politiikka näivettyy hiljalleen. Urheiluaatetta syö doping sisältäpäin. Kuka puhuu enää raittiudestakaan? Näyttää siltä, että alkoholin käyttö on yleisesti hyväksyttyä, vain rähinäjuopottelua paheksutaan. Rajun alkoholinkäytön terveyshaitat, vaikutukset kansanterveysmenoihin ja rikostilastoihin ovat kaikkien tiedossa. Tuntuu, että ongelman edessä on antauduttu, niin yksilöinä kuin yhteiskunnallisestikin.
Kukapa se huokasikaan aikoinaan: oi aikoja, voi tapoja – o tempora, o mores.
Kasvien geenimanipulaatio puhuttaa. Ruokayliherkkyyttä on paitsi allergiaperäisesti myös siinä mielessä, että osa ihmisistä hermostuu kaikesta uudesta tiedosta, mikä liittyy ruokaan. Miten kaupan hyllyjen välissä kärryään työntelevä ollenkaan selviytyy viikottaisesta urakastaan? Ateriatarpeiden taustojen ja sisältöjen selvitys on kimurantti juttu, siihen tarvitaan tietämystä, viitseliäisyyttä ja usein myös suurennuslasi.
Jos tykkää syödä possupaistia, on mietittävä mitä possu on syönyt ennen paistiksi pääsyään. Millä konstilla broileri on päätynyt noin pulleaksi? Maito näyttää puhtaan valkoiselta, mutta mitä söi lehmä, joka vedestä ja apeaineksista maidon kehräsi. Mistä ostaja tietää, minkälaisessa mullassa ja millä lannoitteilla kotimainenkaan porkkana kasvoi. Herkullisen hedelmän taustojen selvitys tyssää usein alkuperämaan nimeen.
Hyvin varustetussa ruokatavarakaupassa ei taida nykyään olla montakaan artikkelia, jota voisi sanoa alkuperäiseksi ruoka-aineeksi. Eri tavoin säilöttyä, pakattua, käsiteltyä, puoliksi tai kokonaan valmista on hyllyt kenollaan. Kaupan mielestä ostaja haluaa ruoanlaiton olevan helppoa ja nopeaa. Arjen tuiskeessa ei ehdi tuoteselosteita lueskella. Hyväuskoista porukkaa ollaan, jos ei koskaan käy mielessä, mitä tulee syötyä.
Olen sillä tavalla ikävä ihminen kaupan kannalta, että kyselen naturellia ja luomua. Miksi tyytyä kammottavanvärisissä marinadeissa uiskenteleviin lihapaloihin, kun voi yhä saada -usein erikseen kysymällä- lihaa sellaisenaan, valmistaa ja maustaa itse mieleisekseen? Luomutuotteita on ihan kohtuullisesti tarjolla, mutta kauppias ei tietysti tykkää, nehän eivät säily yhtä kauan kuin erilaisilla lisäaineilla kyllästetyt.
Lienee melko mahdoton tietää miten kaukana kasvien geenimanipulaation tiellä jo ollaan. Iät ajat on tosin kehitetty ravintokasvien ominaisuuksia, sitä on vain kutsuttu jalostukseksi. Kasvien geenit eivät todistetusti siirry ihmiseen eikä eläimeen, ongelma on eettinen. Syöjän kannalta lannoitteet, kasvinsuojelumyrkyt ja lisäaineet ovat joka tapauksessa vaarallisempia.
Joo’o. Mitä tänään syötäisiin.
Hoitohenkilöstö on noussut mediassa esiin kahdestakin syystä. Ammattiliitot ovat takertuneet vaalilupauksiin ja vaativat oikeutetusti kohennusta jäsenistönsä palkkoihin. Hoitajien joukossa on myös muutamia, jotka ovat rikostutkinnassa. Tilanne on hätkähdyttänyt valvontaviranomaiset, potilaiden omaiset ja yleisön ikävästi hereille.
Viimeinen uutinen kertoi, että hoitajapula on paikoin vanhusten hoidossa jo sitä luokkaa, että omaisia on kutsuttava hätiin. Omaisten turvin selvitään hoitolaitoksissa viikonloput monin paikoin. Puhutaan hoivapääomasta ja hoitoreservistä, omaisten ja vapaaehtoisten käyttämisestä vanhusten ja vammaisten hoitoon.
Saavatko hoitajat katetta lupauksille? Eivät taida uskoa siihen työtaisteluun valmistautumisesta päätellen. Lakko tuottaa sekä taloudellisesti että inhimillisesti enemmän vahinkoa kuin hyötyä, mutta keinot tavoitteen saavuttamiseen ovat vähissä, kun lupauksien lunastajista on pulaa joka taholla. Lakko on petettyjen oikeutettu huuto.
Keskustelussa hoidon tasosta on puhuttu soveltuvuustestien palauttamisesta alalle hakeutuvien seulontaan. Kuulun siihen hoitajapolveen, joka on testattu kahdesti, perus- sekä erikoistumiskoulutukseen hakeutuessa. Testausalan professori Markku Ojasen mielestä intensiivinen koulutus karsii sopimattomat matkan varrella testiä paremmin.
Lähdettiin arveluttavaan suuntaan, kun lähihoitajakoulutusta alettiin pitää työvoimapoliittisena toimenpiteenä. Alalle joutui ihmisiä, joiden motivaatio ja mielenterveys ei kestä työn paineessa. Virheellistä linjaa jatketaan, kun tuodaan tänne väkeä, jonka koulutustasoa ja soveltuvuutta ei ole meikäläisin kriteerein varmistettu.
Hoidon taso ei näillä toimilla pysy eikä parane. Potilaat ja omaisetkin on petetty.
|
|
