Kirjallisuusseminaarissa on yksi tuttu viime keväältä. Ensimmäisen kerran jälkeen olimme molemmat toisistamme tietämättä ajatelleet, onkohan tämä seminaari sittenkään minun juttuni. Toisen kerran jälkeen kysäisin mielijohteesta: mennäänkö kahville? Puikahdettiin siitä Bulevardin kahvisalonkiin.
Ensimmäinen kahvikeskustelumme lähti liikkeelle seminaarituntemuksista. Hänelle kirjallisuus oli kakkosvaihtoehto, kun elämäntarinaseminaarin jatko oli peruuntunut. Minä taas olin horjunut teatterin ja kirjallisuuden välillä. Yhteisesti todettiin seminaariohjaajamme tosi mukavaksi, joten eiköhän se siitä etene.
Sitten keskustelu jatkui äitikokemuksilla. Muistin hänen maininneen viime keväänä vaikeasta äitisuhteestaan. Ajattelin silloin, kas, en olekaan ainoa. Hänen äitinsä on jo poissa, minun 93. Saatoimme nyt jakaa varsin samansuuntaisia kokemuksia suhteesta äitiin ja miten se kaikki on vaikuttanut meihin itse äidiksi tultuamme.
Seuraavalla kerralla vein hänet lempikahvilaani, johon hän ei ollut aiemmin osunutkaan. Totesimme, että olen poikennut useampiin pääkaupungin kahviloihin kuin hän, stadilaisellahan on lyhyt matka kotiinsa. Minä taas olen asunut kohta 30 vuotta junamatkan päässä citystä. Keskustan kahvilat ovat käyneet tutuiksi.
Olimme jo todenneet olevamme saman ikäisiä. Stadilainen tuttavani on ollut leskenä jo toistakymmentä vuotta. Tämä teema nousi kahvikeskusteluumme. Hän kertoi miehensä kuolemasta ja surun vaikutuksesta perheessä. Nyt hänestä on alkanut vähitellen tuntua, että elämä voisi jatkua toisinkin.
Huomasin hänen pitävän edelleen sormusta. Siitä keskustelu jatkui surusta luopumiseen ja uuteen suuntautumiseen. Mitä tarkoittaa ’kunnes kuolema meidät erottaa’? Voiko eletyn ajan jättää historiaan ja antaa tilaa uudelle vaiheelle, mahdollisesti uudelle ihmissuhteellekin?
Tajusin, että olen kaivannut tällaisia keskusteluja, ajatusten ja kokemusten avointa virtaa kunnioituksen ilmapiirissä. Tällaistako on flow? Ei tarvitse ottaa kantaa eikä tuntea toistensa koko historioita. Ei tarvitse odottaa mitään erityistä, vaatimuksia ei ole. Keskustelussa syntyvät oivallukset ovat lahja ihmiseltä ihmiselle.
Pilviharmaa arkiaamu. Aamukahvin jälkeen soitan äidille, toivottelen hyvää nimipäivää. Pujahdus ulkoiluasuun, sauvat mukaan ja polulle. Ilma tuntuu lauhkealta, käsineitä ei tarvita. Yöllä on satanut. Metsässä ja kalliolla on tosi märkää, sammal lennättää askeleen herkästi liukuun. Suuntaan vanhalle peltoaukealle.
Peltojen syksy tuo mieleen lapsuusmaiseman. Tässä kaupungissa kynnöspellon takana vain humisee loputon autovirta moottoritietä ja sänkipeltojen takalaitaa kiitävät cityjunat minuuttien välein. Silta kaartuu uhmakkaasti raiteiden yli. Okranvärinen sänki kertoo korjatusta viljasta. Kauniisti viilutettu multa ennakoi jo kevätkylvöjä.
Piennarten kulottunut heinä kantaa sadepisaroita helpeissään. Niin paljon kauneutta sille ken huomaa. Mietin elämäni syksyjä aikojen takana, toisaalla. Jo varhain aloin aistia vuodenaikojen värejä, tuoksuja, ääniä luonnossa. Missä olen kulkenutkin, mitä aikaa elänyt, aina olen hakeutunut luonnonmaisemaan voimaa saamaan.
Peltoaukea on jo jossain suunnitteluvirastossa piirretty täyteen kerrostaloja. Valtuuston vihreät ja vasemmistoliitto yrittävät epätoivoisesti, mutta ilmeisen turhaan torjua katastrofaalisen ympäristömokan. Maankäytön tehokkuusvaatimukset ja aluerakentamisen urbaani uho näyttää voittavan historialliset luonnonarvot.
Onko kaupunki ihmisiä vai ihminen kaupunkia varten? Vielä tämän syksyn saan hengittää peltojen avaruutta, antaa katseen levätä, poimia maan kauneutta sielunvoimaksi.
On ollut hupaisaa lukea Vihtori Peltosen (alias Johannes Linnankoski) sanomalehtikolumneja 1890-luvulta. Hän ottaa kantaa mm. kansansivistyksen puolesta, sanomalehtien seuraamisen ja yhteiskunnallisen aktiivisuuden puolesta, arvostelee virkamiesmoraalia, puhuu raittiuden puolesta ja nuorisokasvatuksesta yleensä.
Lukiessa minua hämmentää toisaalta havaita se valtava muutos, joka reilun sadan vuoden aikana kaikilla alueilla maassamme on tapahtunut ja toisaalta miten monet asiat näyttävät olevan yhä ajankohtaisia kaikesta kehityksestä huolimatta. Kolumnisti moittii 1800-luvun kansakoulunkäyneitä passiivisuudesta yhteisten asioiden suhteen. Peruskoulu- ja lukiosivistys ei taida olla kummempaa. Miksi tieto passivoi, ei muutu toiminnaksi? Yhteiset asiat eivät kiinnosta, se kuuluisa Joku Muu hoitakoon.
Monet aatteet ovat kärsineet pahan inflaation. Uskonnon merkitys marginalisoituu, politiikka näivettyy hiljalleen. Urheiluaatetta syö doping sisältäpäin. Kuka puhuu enää raittiudestakaan? Näyttää siltä, että alkoholin käyttö on yleisesti hyväksyttyä, vain rähinäjuopottelua paheksutaan. Rajun alkoholinkäytön terveyshaitat, vaikutukset kansanterveysmenoihin ja rikostilastoihin ovat kaikkien tiedossa. Tuntuu, että ongelman edessä on antauduttu, niin yksilöinä kuin yhteiskunnallisestikin.
Kukapa se huokasikaan aikoinaan: oi aikoja, voi tapoja – o tempora, o mores.
Kasvien geenimanipulaatio puhuttaa. Ruokayliherkkyyttä on paitsi allergiaperäisesti myös siinä mielessä, että osa ihmisistä hermostuu kaikesta uudesta tiedosta, mikä liittyy ruokaan. Miten kaupan hyllyjen välissä kärryään työntelevä ollenkaan selviytyy viikottaisesta urakastaan? Ateriatarpeiden taustojen ja sisältöjen selvitys on kimurantti juttu, siihen tarvitaan tietämystä, viitseliäisyyttä ja usein myös suurennuslasi.
Jos tykkää syödä possupaistia, on mietittävä mitä possu on syönyt ennen paistiksi pääsyään. Millä konstilla broileri on päätynyt noin pulleaksi? Maito näyttää puhtaan valkoiselta, mutta mitä söi lehmä, joka vedestä ja apeaineksista maidon kehräsi. Mistä ostaja tietää, minkälaisessa mullassa ja millä lannoitteilla kotimainenkaan porkkana kasvoi. Herkullisen hedelmän taustojen selvitys tyssää usein alkuperämaan nimeen.
Hyvin varustetussa ruokatavarakaupassa ei taida nykyään olla montakaan artikkelia, jota voisi sanoa alkuperäiseksi ruoka-aineeksi. Eri tavoin säilöttyä, pakattua, käsiteltyä, puoliksi tai kokonaan valmista on hyllyt kenollaan. Kaupan mielestä ostaja haluaa ruoanlaiton olevan helppoa ja nopeaa. Arjen tuiskeessa ei ehdi tuoteselosteita lueskella. Hyväuskoista porukkaa ollaan, jos ei koskaan käy mielessä, mitä tulee syötyä.
Olen sillä tavalla ikävä ihminen kaupan kannalta, että kyselen naturellia ja luomua. Miksi tyytyä kammottavanvärisissä marinadeissa uiskenteleviin lihapaloihin, kun voi yhä saada -usein erikseen kysymällä- lihaa sellaisenaan, valmistaa ja maustaa itse mieleisekseen? Luomutuotteita on ihan kohtuullisesti tarjolla, mutta kauppias ei tietysti tykkää, nehän eivät säily yhtä kauan kuin erilaisilla lisäaineilla kyllästetyt.
Lienee melko mahdoton tietää miten kaukana kasvien geenimanipulaation tiellä jo ollaan. Iät ajat on tosin kehitetty ravintokasvien ominaisuuksia, sitä on vain kutsuttu jalostukseksi. Kasvien geenit eivät todistetusti siirry ihmiseen eikä eläimeen, ongelma on eettinen. Syöjän kannalta lannoitteet, kasvinsuojelumyrkyt ja lisäaineet ovat joka tapauksessa vaarallisempia.
Joo’o. Mitä tänään syötäisiin.
Hoitohenkilöstö on noussut mediassa esiin kahdestakin syystä. Ammattiliitot ovat takertuneet vaalilupauksiin ja vaativat oikeutetusti kohennusta jäsenistönsä palkkoihin. Hoitajien joukossa on myös muutamia, jotka ovat rikostutkinnassa. Tilanne on hätkähdyttänyt valvontaviranomaiset, potilaiden omaiset ja yleisön ikävästi hereille.
Viimeinen uutinen kertoi, että hoitajapula on paikoin vanhusten hoidossa jo sitä luokkaa, että omaisia on kutsuttava hätiin. Omaisten turvin selvitään hoitolaitoksissa viikonloput monin paikoin. Puhutaan hoivapääomasta ja hoitoreservistä, omaisten ja vapaaehtoisten käyttämisestä vanhusten ja vammaisten hoitoon.
Saavatko hoitajat katetta lupauksille? Eivät taida uskoa siihen työtaisteluun valmistautumisesta päätellen. Lakko tuottaa sekä taloudellisesti että inhimillisesti enemmän vahinkoa kuin hyötyä, mutta keinot tavoitteen saavuttamiseen ovat vähissä, kun lupauksien lunastajista on pulaa joka taholla. Lakko on petettyjen oikeutettu huuto.
Keskustelussa hoidon tasosta on puhuttu soveltuvuustestien palauttamisesta alalle hakeutuvien seulontaan. Kuulun siihen hoitajapolveen, joka on testattu kahdesti, perus- sekä erikoistumiskoulutukseen hakeutuessa. Testausalan professori Markku Ojasen mielestä intensiivinen koulutus karsii sopimattomat matkan varrella testiä paremmin.
Lähdettiin arveluttavaan suuntaan, kun lähihoitajakoulutusta alettiin pitää työvoimapoliittisena toimenpiteenä. Alalle joutui ihmisiä, joiden motivaatio ja mielenterveys ei kestä työn paineessa. Virheellistä linjaa jatketaan, kun tuodaan tänne väkeä, jonka koulutustasoa ja soveltuvuutta ei ole meikäläisin kriteerein varmistettu.
Hoidon taso ei näillä toimilla pysy eikä parane. Potilaat ja omaisetkin on petetty.
Avoimen yliopiston juhlaluentosarja alkoi komeasti professori Liisa Keltikangas-Järvisen luennolla Lapsen masentunut mieli – äidin vai geenien syytä. Provosoiva otsikko ja tunnettu luennoitsija houkuttelivat Bulevardin ison luentosalin täyteen viimeistäkin sijaa myöten. Kuulijoissa oli kaikenikäisiä, enemmistö naisia.
Luennoitsija totesi perimän ja ympäristön vaikutusten olevan nyt kuuma kysymys, vaikka ei uusi. Tutkimusta on suunnattava tieteellisen evidenssin perusteella eikä sen mukaan, mikä selitysmalli sattuu tutkijaa miellyttämään. Ihmiskäsityksestä kaikki lähtee. ”Jos ei tiedetä, mitä ei tiedetä, mennään vikaan”.
Aluksi kuultiin lyhyt katsaus historioihin. 1600-luvun ajatusmallin mukaan lapsi oli ’tabula rasa’, tyhjä taulu, johon kasvattaja piirsi ihmisen mallin. Ympäristölähtöinen ajattelu alkoi nousta 1940-luvulla ja päätyi seuraavalla vuosikymmenellä dominoivaan asemaan. Vielä 1970-luvulla puhuttiin ’jääkaappiäideistä’ autismin aiheuttajina.
Amerikan psykologinen yhdistys (APA) esitti 1992 julkilausuman, jonka teemana oli käyttäytymisgenetiikka. Tutkimus suuntautui niin vahvasti perimään, että oli jo aihetta kysyä mihin psykologiaa tarvitaan, jos kaikki on vain genetiikkaa. Uutta ajattelua on tuottanut molekyyligenetiikka, joka tutkii geenien ja ympäristön vuorovaikutusta.
Tieteelliseen tutkimukseen pohjaava selitysmalli tällä hetkellä on, että sama ympäristö ei tee yksilöistä samanlaisia vaan varmistaa erilaisuuden. Geneettisten tekijöiden merkitys voidaan ymmärtää vain tietyssä kontekstissa. Ympäristö voi vaikuttaa siihen miten geenit toimivat ja mihin suuntaan kehitys vie.
Professori lämpeni puhumaan myös lempiaiheestaan, temperamenttityypeistä ja persoonallisuudesta. On olemassa depressiolle altistava temperamenttityyppi, joka lapsuuden hostiiliin (emotionaalisesti epävakaaseen) kasvuympäristöön yhdistyneenä ennustaa korkeaa altistumista depressiolle.
”Tietyt geenimuodot herkistävät ympäristön vaikutuksille, ei vain pahassa vaan myös hyvässä mielessä. Äiti ei ole syyllinen” – päätti professori luentonsa. Tuli mieleeni, että tunnevammaisia ja sairaita vanhempiakin on ja kasvuympäristönä tällainen koti on lapselle hyvin stressaava. Tieteen tehtävä ei ole etsiä syyllisiä vaan syitä ja yhteyksiä.
Ihmisten mielessä on stereotypioita värien suhteen. Kun nuorena diakonissana ilmaannuin kokopunaisessa asussa seurakunnan joulujuhlaan, silloinen esimies kommentoi yllättäen: oletpa seksikäs. Energisessä ja iloisessa punaisessa voidaan nähdä myös kevytmielisyyttä ja intohimon lieskoja.
Huomioväriin ei voi piiloutua. Olen miettinyt miksi jotkut mummoikäiset rakastavat punaista. Nuorempi voi ajatella, että onpa säälittävä yritys näyttää nuorekkaalta. Värin valinta saattaa kuitenkin olla myös yritys lisätä hiipuvaa energiaa ja nostaa masentuvaa mielialaa. Punatakkinen mummo erottuu liikenteessäkin harmaata paremmin.
Vahvoihin ja tummiin sävyihin liitetään vahvoja tunteita ja ominaisuuksia. Kirkkaat sävyt saattavat ärsyttää, vaaleat taas tuntua latteilta ja sovinnaisilta. Kuulin kerran asiakkaiden sanovan johdonmukaisesti mustaan asuun pukeutuvaa työtoveria ’mustaksi surmaksi’. Nuori goottityylinen erottuu joukosta. Mustakin on huomioväri.
Ne, joille on tärkeää pukeutua trendien mukaan, tulevat samalla antaneeksi ristiriitaisia viestejä. Vertaisryhmänsä hyväksyntää hakeva saa samalla paheksuntaa joltain toiselta. Sota-ajan morsiamet ihmettelevät nykyistä paljasolkaista morsiusmuotia, keski-ikäiset taas päivittelevät napapaitoja ja lökäpöksyjä. Takkutukkamuoti, lävistykset ja tatuoinnit pöyristyttävät tätikansaa kaikkialla, mikä epäilemättä on tarkoituskin.
Yksi on varmaa: kauden muotiasut suunnitellaan aina nuorille ja hoikille, muut saavat kaapia vintagea kaappiensa perukoilta. Viesti sekin.
Asetuin myötäkärsimään eilen illalla syyskuun yhdennentoista muisto-ohjelmaa. Käsittämättömän kova päivä se oli, paikalliselle pelastushenkilöstölle, uhreille sekä pelastuneille, omaisille, koko yhteisölle.
Muistan oman hämmennykseni kun osuin katsomaan reaaliaikaista uutiskuvaa tuona päivänä 2001. Ymmärrys tuli viiveellä, ensin ei millään halunnut tajuta, että on tosi kyseessä. Amerikkalaisten tyrmistyksen ymmärtää, haavoittumattomuuden illuusiossahan täällä eletään, kunnes kohtalon sormi osoittaa kohti.
Tänään ihmettelen, että niin vähän puhutaan pilvenpiirtäjien rakentamisen mielekkyydestä. Toimistoissa työskentelevien tuhansien surmanloukkujahan ne ovat poikkeustilanteessa. Miksi kaikkien pitää mahtua samalle neliökilometrille metropoleihin?
Miksi ei opita jälkihoitamaan niitä, jotka jäävät henkiin? Miksi amerikkalaiset unohtivat Vietnamin veteraanit ja Irakin sodassa vammautuneet saavat selviytyä miten taitavat? Näissä ohjelmissa pelastushenkilöistä ja uhreista tehdään sankareita, mutta kuka huolehtii henkiin jääneiden traumojen hoitamisesta?
Muutamissa blogeissa on vastailtu haasteeseen millaista on elämäsi viiden vuoden kuluttua. Sanotaan, että ilmituodut toiveet alkavat toteuttaa itseään. Siksi ja muutenkin kannattaa toivoa hyviä asioita ja siten ikään kuin rakentaa positiivista maaperää tulevaisuudelle. Alitajuisesti ehkä tulee toimineeksi toivomaansa suuntaan.
Runotyttökirjoista sain murrosikäisenä ajatuksen kirjoittaa kirjeitä itselleni avattavaksi kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Mielenkiintoista oli aikanaan lukea, mitä itsestään ja tulevaisuudestaan oli kirjoittaessaan ajatellut. Ei siellä mitään yltiöpäisiä kuvitelmia ollut, jotka eivät olisi voineet toteutua. Taidan olla realistinen haaveissanikin.
Niinä työvuosina, kun uupumus uhkasi, hakeuduin työnantajan räätälöimään kuntoutukseen. Se oli ajallisesti kolmivaiheinen ja sisälsi sekä henkistä että fyysistä kunnon kohennusta teoriassa ja käytännössä. Kurssin loppuvaiheessa kunkin piti laatia ennuste elämästään viiden vuoden kuluttua. Minun viisivuotiskauteni päättyi eläkkeelle jäämiseen.
”Nainen näyttää säteilevän sisäistä rauhaa, harmoniaa ja elämäniloa. Hän tuntee vahvasti eläneensä ja on elämästään kiitollinen sellaisena kuin se on ollut. Hän jättää työnsä tyytyväisenä siitä, että se jatkuu hyvissä käsissä. Elämään on tullut seikkailun makua, päivät tulleet yllättävän värikkäiksi. Naisella on ikioma projekti: elävänä eläkkeelle.”
Toiveet ovat toteutuneet suurimmalta osaltaan hämmästyttävän tarkasti, myös yllättävät käänteet ovat ilmeisesti toimineet vision suuntaan. Nyt on aika todeta keskeneräisyys niissä asioissa, joihin voin itse vaikuttaa ja toimia niin, etteivät jää vain toiveajatteluksi. Ehkä on jo aika luoda uusi visiokin.
Sanoivat ennen vanhat, että omakehu lemahtelee. Joissakin seuraamissani blogeissa on menossa kierros, jossa haastetaan kavereita nimeämään kymmenen loisto-ominaisuutta itsestään. Ihailen ihmisiä, joilta tuo käy noin vain ja ilman lemun hajahdustakaan. Eiköpähän se ole osoitus hyvästä itsetunnosta, jos kohta huumorintajustakin.
Ajatus jäi askartelemaan toviksi loisto-ominaisuuksien parissa. Olen varhaiskasvatettu siten, että kehuja ja kiitosta ei viljelty kovin ahkeraan, sen sijaan jos nokka nousi liikaa jostain syystä, tuli äkkiä semmoinen kommentti, että sai hävetä. Saadusta mallista on saanut tosissaan opetella pois, erityisesti omien lastensa ja kanssaihmistensä kohdalla.
Kehityshakuisuus lienee positiivinen ominaisuus. Tulokset osoittavat, että kehityskelpoisuuttakin on. Jos olenkin saanut positiivista palautetta ystäviltä, työtovereilta tai asiakkailta persoonastani, olen ollut taitava ohittamaan sen ikään kuin se ei koskisi minua. Miksi ihmeessä on ollutkin paljon helpompi hyväksyä ammatilliset kehut, luottaa taitoonsa hoitaa työtään?
Huomaan puhuvani siis saadusta palautteesta, kun pitäisi tarkastella omaa käsitystä hyvistä puolistaan. Tiedän, että muutamia loisto-ominaisuuksia on, vaikka en nyt osaa niitä nimetä. Senkin tiedän, että minun ei tarvitse olla erinomainen voidakseni hyväksyä itseni ja olla tyytyväinen elämääni. Mutta kehutuksi itseäni en saa, en millään, joten kehittymisen varaa on.
|
|
